Päähenkilö

Tiivistä, mutta huokoista

Aki Ollikainen työstää tekstiä valokuvaajan silmin. Kaikkea ei tarvitse näyttää, vaan pitää valita, mitä rajaa pois ja mihin tarkentaa.

Historiallisesta romaanista tulee nykylukijalle helposti mieleen hormitiilen paksuinen jötikkä, jossa on satoja sivuja rönsyilevää juonta, runsaasti henkilöhahmoja ja aikakauden faktat tarkasti kohdallaan. Toista ääripäätä edustaa tiivistä tekstiä kirjoittava Aki Ollikainen, jolle historia on pikemminkin lavaste ajattomista aiheista kertoville näytelmille. 

Ollikainen on julkaissut neljä romaania ja lasten runokirjan. Lisäksi hän on kirjoittanut kaksi rikosromaania yhdessä entisen vaimonsa Milla Ollikaisen kanssa sekä kaksi elämäkertaa. Noin 130–160-sivuisista ”omista kirjoistaan” puhuessaan kirjailija hakee hetken oikeaa termiä.

– Ovatko ne sitten pienoisromaaneja tai taiteellista lyhyproosaa, miten sen haluaakaan määritellä, Ollikainen puntaroi. 

Kirjojen mitta ei ole Ollikaiselle lähtökohta tai itseisarvo. Tiiviimpi tyyli vain on tuntunut esikuvien jäljittelystä irti kasvamisen jälkeen omalta.

– Esikoisromaania kirjoittaessa sitä laski vielä niitä liuskamääriä. Oli jotenkin se mielikuva, että kyllähän oikeassa romaanissa pitää vähintään 200 sivua olla. Jossain vaiheessa tajusin, että siitä tulee sitten sen mittainen kun on tullakseen. Mun kirjoitustyyli, tai se mitä omaksi ääneksi kutsutaan, on vaatinut tuollaisen tiiviin ja intensiivisen ilmaisun. 

– Omasta mielestä ainakin tuntuu, että kirjoissani ei ole sellaista tyhjää tekstiä tai turhia lauseita. Toisaalta koetan rytmittää tekstiä niin, että siinä on happea. Kyllä se lause välillä rönsyilee, ja voin niitä rönsyjä tekstiin jättääkin, jos ne tuntuvat tarpeellisilta.

Palataan kirjojen aiheisiin ja historiallisuuteen myöhemmin. Ensin pitää selvittää, miten Aki Ollikaisesta tuli kirjailija ja miten hän löysi oman äänensä. 

Etsimistä ja löytämistä

Äänekoskella varttunut Ollikainen poimii lapsuusvuosiltaan esiin yksittäisen kirjallisen muiston, joka kertoo yhden vaikuttavan lauseen voimasta. Se liittyy Pablo Nerudan runokokoelmaan Andien mainingit (Tammi 1972, suom. Pentti Saaritsa).

– Meillä oli kotona hyllyssä Andien mainingeista kirjakerhopainos, jonka olen aika nuorena napannut sieltä. Siinä oli heti alkupuolella yhden runon lopussa lause: ”Haluan tehdä kanssasi saman minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.” Se jotenkin vetosi varhaisteini-ikäiseen, että onpa hieno lause. Sen verran vanha olin, että ymmärsin tai ainakin luulin ymmärtäväni, mitä sillä tarkoitettiin.

Haaveita kirjailijuudesta ja taiteilijuudesta oli Ollikaisella mielessä pienestä asti. Hän kertoo käyneensä läpi monelle kirjailijalle tutut vaiheet haparoinnissa kohti omaa ilmaisua ja otetta kynästä. 

– Ensinhän sitä koetti kirjoittaa jotain rock-lyriikoita, Ollikainen muistelee teinivuosiaan. – Mutta olisi kai pitänyt opetella soittamaan kitaraa pelkän poseeraamisen lisäksi. Runoja aloin kirjoittaa lukioiässä. Jarkko Laineen ja Teemu Hirvilammin runot olivat ensimmäisiä, jotka tekivät vaikutuksen. Sitten kun luin Jim Morrisonin elämänkerran, sieltä tulivat Arthur Rimbaud, Dylan Thomas ja beat-runous. 

Lukion jälkeen nuorukainen hakeutui Pohjois-Karjalan opistoon sanankäytön linjalle ja opiskeli sen jälkeen Jyväskylän yliopistossa pääaineenaan yhteiskuntapolitiikka. Kenties tärkein koulu kirjoittajaksi tulemisessa oli kuitenkin työ Kolarin, Muonion ja Ylläksen alueiden Luoteis-Lappi-lehdessä vuosituhannen alussa. Toimittajan hommiin Ollikainen kertoo päätyneensä sattumalta. 

Jarkko Laineen ja Teemu Hirvilammin runot olivat ensimmäisiä, jotka tekivät vaikutuksen.

– Ex-puolisoni Milla pääsi vuonna 2001 Luoteis-Lappiin toimittajaksi. Meillä oli suunnitelmana mennä vuodeksi pohjoiseen, ja itse ajattelin sieltä käsin etäopiskella ja tenttiä Jyväskylän yliopistoon. Sitten vierailu venähti, Millasta tuli päätoimittaja ja Lapissa meni lopulta 11 vuotta. 

– Lehteen päädyin oikeastaan sitä kautta, että ensin sen omistaja tilasi minulta historiikin kotikylästään Sieppijärvestä. Lehtikirjoittamisen ohella suoritin valokuvaajan ammattitutkinnon, koska paikallislehdessä ei ollut erikseen kuvaajaa. 

Pohjois-Suomen historia antoi myös kehyksen esikoisromaanille. Ollikainen kertoo kiinnittäneensä huomiota siihen, että jouluna sankarihaudoilla paloivat kynttilät, mutta suurina nälkävuosina 1866–68 kuolleiden muistomerkki oli pimeänä. 

– Aloin miettiä, millaisia ihmisiä oli siellä kasvottoman kerjäläislauman joukossa vaeltamassa. Päivät kirjoitin lehtijuttuja, ja kotona pääsin käsikirjoituksen pariin vasta loppuillasta, kun lapset oli saatu nukkumaan.

Esikoisromaanilla suoraan syvään päätyyn

Ollikaisen kirjailijahaaveet toteutuivat vuonna 2012 komeimmalla mahdollisella tavalla, kun Siltalan julkaisema esikoisromaani Nälkävuosi saavutti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon sekä Finlandia- ja Tulenkantaja-ehdokkuudet. Niiden siivittämänä kovakantista myytiin ilmestymisvuonna yli 10 000 kappaletta, ja teos sai huomiota myös ulkomailla. Samaan syssyyn Ollikainen perheineen muutti asumaan Sammattiin Eeva Joenpellon kirjailijakotiin.

– Sain heti vähän väärän kuvan kirjailijaelämästä, Ollikainen naurahtaa. – Kyllähän siinä oli sulateltavaa. 

Esikoisromaanin saama vastaanotto kuulostaa unelmien täyttymykseltä, mutta menestyksellä ja maineella oli myös varjopuolensa. 

– Nälkävuoden ilmestyessä keväällä 2012 olin ajatellut jo uppoutua seuraavaan romaaniin. Kun kehuvia arvioita alkoi olla vähän joka lehdessä ja televisioon pyydettiin haastateltavaksi, se alkoi häiritä omaa keskittymistä. Ja kun syksyllä vielä tuli ehdokkuudet ja palkinto, ja vähintään kerran viikossa oli kirjastovierailuja, niin kyllähän siinä oli vaikea saada ajatus pysymään kasassa, varsinkin kun olin aina jännittänyt esiintymistä. 

– Toisaalta sitä nautti siitä, että sai huomiota, mutta samaan aikaan ahdistui esiintymisistä. Joka kerta oli pelko, että ainoa katsoja on mummo, joka matkustaa kirjastoon 40 kilometriä potkukelkalla kertoakseen vihaavansa minua. 

Nyt kun esikoisen ilmestymisestä on vierähtänyt 13 vuotta ja takana on useampi julkaistu kirja, mikä on eniten muuttunut kirjailijan työssä ja identiteetissä? 

– Sanotaan, että se kirjailijana olo on arkipäiväistynyt. Siitä on tullut ammatti ja itsekin näkee itsensä kirjailijana. Eikä ennen esiintymistä enää ole viikon verran perhosia vatsassa. 

Välillä toivoisi mahdollisuutta sellaiseen joutilaisuuteen, että voisi rauhassa kypsytellä seuraavaa ideaa.

Ollikainen toteaa, että ammattimaisuus näkyy myös apurahoihin suhtautumisessa. Kun hakee ja saa apurahaa, pitää myös sitoutua tekemään se, mitä on kirjoittanut työsuunnitelmaan. 

– Välillä ehkä toivoisi mahdollisuutta sellaiseen tiettyyn joutilaisuuteen, että voisi rauhassa kypsytellä seuraavaa ideaa. Mutta ainakin itselle on muodostunut velvollisuudentunto, että on tehtävä se, mitä on luvannut. 

Esteettinen näkemys ohjaa tarinaa  

Tiiviyden ohella myös visuaalisuus on Ollikaisen kerronnalle ominaista. Kuten Kristuksen toinen tuleminen -teoksen (Siltala, 2022) takakansiteksti osuvasti luonnehtii, ”yksittäiset kohtaukset ovat kuin ekspressionistisia maalauksia, jotka kurkottavat näkyvän maailman tuolle puolen”.

– En pidä itseäni ensi sijassa tarinavetoisena kirjoittajana, Ollikainen määrittelee.

– Totta kai kirjassa on tarina, mutta lähtökohtaisesti sen kertominen ei ole pääasia. Ehkä enemmänkin niin, että oma esteettinen näkemys ohjaa tarinaa eikä päinvastoin. 

On taito sinänsä pystyä luomaan ehyt maailma lyhyessä mitassa, pienten tuokioiden kautta. Ollikaisen tapa kirjoittaa muistuttaakin valokuvaajan työtä. Kameran käyttö kävi tutuksi paikallislehden toimittajana.

– Olen aina ollut kiinnostunut kuvataiteesta ja tykännyt piirrellä, mutta valokuvaaminen tuli enemmän käytännön tarpeesta. Siinä on tiettyä samankaltaisuutta omaan kirjoittamiseen. Se, miten kuva rajataan ja mitä yksityiskohtia siinä halutaan nostaa esiin, on tärkeää. Kaikkea ei tarvitse näyttää.

Myös luonto ja eläimet ovat ovat vahvasti esillä Ollikaisen romaaneissa. On käärmeitä, punatulkkuja, lampaita ja kokonaisia särkiparvia. Välillä kerronta siirtyy hetkeksi suden, korpin tai kärpäsen näkökulmaan, jonnekin aistihavaintojen ja mielikuvituksen rajamaille. Palokärki on päätynyt viimeisimmän romaanin kanteenkin. Kaikesta päätellen voisi ajatella, että mies on luontoharrastaja. 

– En koe itseäni luontoharrastajaksi, mutta viihdyn hyvin luonnossa, tykkään käydä vaeltamassa ja pienestä pitäen olen nauttinut metsässä liikkumisesta. Ehkä miellän sanan harrastamisen jotenkin välineellisesti, tietoiseksi suorittamiseksi. Luonnossa vain on läsnä, Ollikainen pohtii.

– Eläimillä on kirjoissani aina syvempi merkitys, tavalla tai toisella. Joskus se liittyy kansanuskomuksiin ja toimii metaforana, joskus eläin taas tavallaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Ja aina eläimillä on tietysti itseisarvo, niin kirjoissa kuin reaalimaailmassa.

Aiheita Malmin hautausmaalta Mesopotamiaan

Palataan vielä kirjojen historiallisuuteen ja aihepiireihin. Ollikainen kertoo, että tekee myös tietoista taustatyötä, mutta toisinaan aiheet versovat matkan varrella reppuun kertyneistä teemoista ja ideoista.

– Aika paljon on semmoista, että taustatyö on tavallaan tehty valmiiksi, ja siitä on tullut se idea. Esimerkiksi Kristuksen toisessa tulemisessa kirjoitan ensimmäisen maailmansodan vuosien tavaraliikenteestä Lapissa. Olin tehnyt siihen liittyen aikoinaan pitkän lehtijutun, joten aihe oli sitä kautta jo entuudestaan tuttu. Toisaalta samaa kirjaa varten esimerkiksi tuberkuloosista piti etsiä enemmän lisätietoa. 

– Romaanissa tärkeintä on, että tarinan sisäinen maailma on uskottava, Ollikainen korostaa. – Ei romaaneja pitäisi lukea historian oppikirjoina, vaan fiktion kirjoittajalla täytyy olla vapautta esimerkiksi yhdistellä tapahtumia. 

Ollikainen sanoo, ettei halua toitottaa yhtä ja samaa teemaa, vaan pyrkimyksenä on tuoda jokaiseen kirjaan uusia asioita. 

– En ole kokenut olevani julistaja. Jos olisi yhteen lauseeseen kiteytettävä ajatus, jota haluaisin tuoda esille, niin ehkä maalaisin ennemmin banderollin ja lähtisin vappumarssille kuin kirjoittaisin kolme vuotta kirjaa siitä. 

Haluan kirjoittaa sellaisesta, mitä pidän universaalina ja ajattomana.

Tällä hetkellä työn alla on maailman vanhimpana eepoksena pidetyn Gilgamešin päivittämisestä liikkeelle lähtenyt romaani. Lisäksi Ollikainen kirjoittaa historiallista true crime -kirjaa 1930-luvulla Suomea kuohuttaneesta Tattarisuon tapauksesta, jota hän käsitteli jo Musta satu -romaanissa (Siltala, 2015).

– Haluan kirjoittaa sellaisesta, mitä pidän jossain määrin universaalina ja ajattomana, Ollikainen kiteyttää.

– En rakenna historiallista romaania siinä mielessä, että koettaisin rekonstruoida menneisyyttä, vaan jokin historiallinen aikakausi on tavallaan lavaste tarinalle. Esimerkiksi Nälkävuodessa halusin kirjoittaa vuosien 1866–68 tapahtumista, mutta toisaalta se on teemana valitettavan ajaton ja universaali. Ei pelkästään yksi poikkeus historiassa, vaan aihe, joka puhuttelee lukijaa nytkin, juuri tässä päivässä. 

Kirjoittaja

Mikko Kalajoki

Mikko Kalajoki (s. 1972) on turkulainen kirjailija, jolta on julkaistu parikymmentä teosta romaaneista lastenkirjoihin ja sarjakuviin. Kirjoittamisen lisäksi hän juoksee.