Valtamedia ei voi taata kirjallista diversiteettiä
Keskustelu kirjallisuuskritiikistä esiintyy monesti monipuolisuuden kaipuuna. Liian paljon kirjoja jää kokonaan vaille arviota, liian harvasta niitä ilmestyy vain yksi. Muistellaan aikoja 1980- ja 90-luvuilla, kun yhdestä kirjasta saattoi helposti kirjoittaa neljäkymmentä eri kriitikkoa.
Keskustelua ei tarvitse jatkaa kauaakaan huomatakseen, että nämä monipuolisen kritiikkikentän kaipaajat lukevat nykyään itse lähinnä Helsingin Sanomia, sitäkin valikoiden. Jos asiasta jää heille inttämään, lyödään inttäjää putkeksi taitetulla Suomen Kuvalehdellä päähän.
Kirja-alalla elää sitkeä harhaluulo, että kyseiset julkaisut, erityisesti Hesari, olisivat jotenkin dramaattisesti vähentäneet kirjallisuuskritiikin määrää. Vaikka tutkimukset todistavat, että kirjallisuuden suhteellinen asema Sanomalla on parantunut vuosien varrella, on Hesarista valittaminen aina koeteltu tapa saada ystäviä kirjallisella kentällä.
Heikki Hellmanin ja Voitto Ruohosen tutkimuksen mukaan esimerkiksi vuodesta 2011 vuoteen 2016 kirjallisuusjuttujen rivimäärä Helsingin Sanomissa nousi 3,5 prosenttia, vaikka samaan aikaan lehdessä tehtiin tilaa kutistava tabloid-uudistus.
Hesarista valittaminen aina koeteltu tapa saada ystäviä kirjallisella kentällä.
Viime vuonna Helsingin Sanomat nimesi kirjallisuuden erityiseksi painopistealueekseen. Eleeseen vaikuttavat lehden juuret, mutta myös tosiasiat: lukijatutkimuksissa kirjallisuutta kaivataan aina, vaikka ne eivät realisoituisikaan klikkeinä yksittäisille kirja-arvioille. Tiedetään myös hyvin, että kirjallisuuden ja lehden lukemisen rajat ovat avoimet: lukijoista tulee lukijoita. Vastaavaa kohtalonyhteyttä ei yhtä helposti voi osoittaa nykysirkusesityksen ja sanomalehden välillä.
Laajalevikkinen kritiikki on yhtä kuin itse taiteelle, siis kirjailijan julkiselle työlle, suotua huomiota näkyvällä paikalla. Kirjailijat ovat taiteilijoina kriittisiä lellikkejä verrattuna monen muun alan tekijöihin. Ainoastaan ensi-iltaelokuvasta voi todennäköisemmin odottaa näkyvää arviota kuin varteenotettavan kustantamon uutuuskirjasta.
Haastankin marisijat lukemaan lehteä kuukauden ajan ja laskemaan kirjallisuusarvostelujen määrän. Sen jälkeen voitte laskea teatteri-, tanssi- ja sirkusarvostelut. Niihin voi lisätä vielä konsertti- ja levyarviotkin, eikä silti päästä kirjallisuuden lukemiin.
Vakavampi haasteeni koskee itse aihetta, median monipuolisuutta. Tässä kolumnissa olen sortunut samaan kuin mistä omia olkiukkojani haukun: puhunut yhdestä mediasta, vaikka yksi ei voi koskaan kyetä diversiteettiin.
Todellinen kirjallisuuskritiikin moninaisuus, uhanalainen sellainen, löytyy kulttuurilehtien kentältä. Haastan jokaista lukijaa tilaamaan vuodeksi vähintään yhden kirjallisuutta käsittelevän kulttuurilehden. Tuli & Savu, Särö, Parnasso, Tähtivaeltaja, Portti, Niin & Näin, Ny Tid.
Todellinen kirjallisuuskritiikin moninaisuus, uhanalainen sellainen, löytyy kulttuurilehtien kentältä.
Kulttuurilehdet ovat elintärkeä kirjallisuus- ja taidekirjoittajien kasvatusseura, mutta niiden rooli ei rajoitu tähän. Ihminen voi hyvin kirjoittaa pieneen kulttuurilehteen koko elämänsä ajan – ja olla täydellisen onnellinen, yleishyödyllinen yhteisön palvelija.
Lehdissä kritiikki voi parhaimmillaan olla kirjallisuutta – ja kirjallisuus kritiikkiä. Jyrkät hierarkiat katoavat, saadaan parasta molemmista maailmoista. Erinomainen esimerkki on Niin & näin -lehden numero Kirjoittaminen (4/2024).
Lehdet ovat itsessään tärkeitä, ja valtiontaloudessa hevosenkikkaraan rinnastuvilla tukisummilla ne tuottavat todellista kirjallisen kulttuurin monimuotoisuutta, sellaista, joka on juuri nyt vakavasti uhanalainen. Toisin kuin suosikkipuheenaiheemme Helsingin Sanomat.
Lehtiä on edelleen saatavilla, mutta Taiteen edistämiskeskusten uusien linjausten myötä kulttuurilehtien tuki keskittyy yhä harvemmille julkaisijoille.
Kulttuurilehtien rahoitus on vaikea kenttä seurata, koska osa lehdistä, jotka näyttävät tippuneen Taiken kulttuurilehtituelta, saa tukensa osana kattojärjestönsä yleisavustusta. Siksi ei ole varmuutta siitäkään, onko lehtitukien ja tuettavien lehtien määrä todellisuudessa pienentynyt niin dramaattisesti kuin Suomen Kuvalehden jutussa tai vaikkapa tässä taidelehti Mustekalan artikkelissa sanotaan.
Varmaa on ainoastaan se, että pienimmät toimijat kärsivät epäoikeudenmukaisesti nykyisestä leikkauspolitiikasta.
Ja että jokainen laadukas kulttuurilehti kaipaa näinä aikoina lisää tilaajia, kuten juuri Sinua, rakas lukija.
Vesa Rantama
Vesa Rantama (s. 1983) on suomalainen kirjallisuuskriitikko, Nuori Voima -lehden päätoimittaja ja Suomen arvostelijain liitto ry:n puheenjohtaja