Vaikka minulla olisi kaikki usko
Kirjailijan pitää uskoa kolmeen asiaan: itseensä, tarinaan ja lukijaan, sanoo kirjailija Ursula K. Le Guin*. Helpommin sanottu kuin tehty, jos minulta kysytään.
Oikeastaan Le Guin puhuu luottamuksesta, mutta se on uskon sukulainen. Uuden Testamentin heprealaiskirjeessä sanotaan, että usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, mikä on minusta osuva kuvaus kirjailijan työstä.
Kirjoittajan pitää uskoa itseensä, tarinaan ja lukijaan – mutta miten?
Jokaisella kirjoittamiskurssilla on se osallistuja, jonka usko on liiankin luja. Hänen tekstinsä on jo niin täydellistä ja hän kirjoittajana niin edistynyt, että kaikki palaute, kaikkein osuvin ja taitavinkin, menee harakoille. Hän osaa selittää, liiankin yksityiskohtaisesti, miksi hänen henkilönsä ovat uskottavia ja heidän motiivinsa kiinnostavia, vaikka kukaan muu ryhmässä ei ymmärtäisi heitä. Lujimmin tämä kirjoittaja luottaa lukijoihinsa – niihin, jotka eivät ole paikalla, mutta ymmärtäisivät tekstin nerokkuuden heti, toisin kuin te täällä.
Tämä kirjoittaja ei tarvitse uskoa, vaan sitä että sulkisi suunsa, opettelisi kuuntelemaan muita ja lukisi toisten tekstit huolellisemmin.
Kirjoittajakursseilla on toisaalta myös se osallistuja, joka ei tuo yhtäkään omaa kirjoitustaan käsiteltäväksi, mutta kertoo heti mikä muiden teksteissä on vikana, Nobel-voittajista lähtien. Tältä kurssilaiselta puuttuu kaikki usko, niin omiin tekemisiinsä kuin muidenkin. Nämä ihmiset aiheuttavat joskus melkoista tuhoa, pahimmillaan aivan tietoisesti. Ryhmässä, jossa tarvittaisiin yhteisen uskon vahvistamista ja hentojen kirjoittajantaitojen harjoituttamista, kirjoittaja vailla uskoa on sosiaalipsykologinen joukkotuhoase.
Ehkä kirjoittaminen on kuin buddhalaista meditaatiota: Suopeutta pitää opetella itseään kohtaan, jotta sitä osaisi osoittaa muille.
Uskossa on se hankaluus, että se voi olla katteetonta. Kun herää keskellä yötä siihen kylmähikiseen ymmärrykseen, että tekeillä oleva romaani on nenäkäs, itseään täynnä oleva murrosikäinen joka haukotuttaa muut kuoliaiksi, pahinta on, että niin voi todella olla.
Joskus parasta on tunnustaa että teksti, johon halusin uskoa, ei kannakaan; että sitä suurta jumalallista roihua jonka kuvittelin, ei näistä litimäristä risuista syty vaikka kuinka hieroisin paikallissijojani vastakkain. Silloin ei kysytä uskoa vaan sitkeyttä, halua epäonnistua uudelleen, epäonnistua paremmin.
Joskus uskon romahtaminen on parasta mitä teokselle voi tapahtua. Joskus, kun uskaltaa tunnustaa itselleen, miksi käsikirjoitus on tuomittu epäonnistumaan, ongelma tuleekin mahdolliseksi ratkaista, vaikka ei ensin näe miten. Joskus vasta siitä, että romaanilta putoaa pohja, avautuu mahdollisuus kirjoittaa se kuten piti. Silloin saattaa saada tilaisuuden kurottaa räpellyksillään tasolle, jonne ei ollut aiemmin nähnyt. Kun niin käy, ihmettelee itseään: sinä vähäuskoinen. Miksi epäilit?
Elokuvakäsikirjoittaja Hal Ackerman sanoo, että hyvän teoksen kirjoittaminen on kuin kimalaisen lento: Fysiikan lait ovat sitä vastaan, mutta niin kimalaiset vain nousevat siivilleen päivittäin, tietämättä että se on mahdotonta.
Uskovatko ne itseensä? Luulen että kimalainen ihmettelisi kysymystä. Mutta hyönteistutkijat kertovat, että palattuaan pesäänsä, jos medenhankintaretki on ollut menestyksellinen, kimalainen ryntäilee vähän aikaa riemuissaan ennen kuin palaa töihin. ■
*Le Guin, Ursula K. A Matter of Trust. Teoksessa The Wave in the Mind. Talks and Essays on the Writer, the Reader, and the Imagination. Shambhala, 2004.
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3-4/2023.
Jussi Valtonen
Jussi Valtonen opettaa Taideyliopistossa kirjoittamisen maisteriohjelmassa. Hän ei ole tällä viikolla herännyt kertaakaan murehtimaan romaaniaan, joka ilmestyy 2025. Kuva: Laura Malmivaara.