Kolumni, Teema: Vire

Haahuilua ja välitilaa

Miten haluankaan puolustaa välitilaa, päämäärätöntä kuljeskelua, aikaa, joka avautuu joka suuntaan. Sitä vaihetta, kun vielä ei ole muutettu kotia, mutta seisotaan eteisen lattialla jaloissa puoliksi pakattu laukku. Lasi puoliksi tyhjänä tai täytenä ja toinen jalka suuntaamassa ulos.

Kun kirjoittaessa vaihdamme kappaletta avaamme tyhjää tilaa. Hengitystilaa. Väljyyttä, joka antaa tilaa lukijan kaipuulle. Lukija pääsee mukaan jos sanat avaavat väylää kohti tyhjää tilaa, tarjoavat mahdollisuuden viipyä edes yön yli.

Lassi Nummi kirjoitti aikoinaan kahden säkeen runon: Pitkittyy, syvenee / elämän uni. / Minä kaipaan pois / tälle seudulle / jota en tunne.

Kokoelma Välimeri (Otava, 2000) on huikea yrityksessään tavoittaa elämän mittainen alue. Kaukana takana tyven vehmas ranta / josta purjehdus alkoi. / Edessä, aivan lähellä, toinen ranta, / hiekka, kalliot, hämärä. / Välissä meri: kaukana takana / kevyt liplatus, sitten / aallot valkoharjat, pimeä taivas, ärjyvä tuuli / ja huikaiseva valo, / keskipäivän kiitävät tuulet, ja kohta/ horisonttiin piirtyvä / tumma juova. / Kapea meri, avara: / elämän mittainen.

Pääsen mukaan tuohon elävään kuvaan. Kun aikoinaan löysin runon tajusin, kuinka kirjoittamalla laajennetaan tajuntaa. Kirjaimet näppäimistöllä antavat luvan venyttää yhtä hetkeä ja kokemusta suuremmaksi ajaksi.

Vietän aina silloin tällöin aikaa nuoruudenpäiväkirjojeni parissa. Hyllyt notkuvat niitä. Eri värisillä musteilla kirjoitettuja ja piirrettyjä muistiinpanoja, joita lukiessa ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Vai tunnustaa oitis: ilo ja suru voivat ilmetä samanaikaisesti. Parhaat keskustelut syntyvät kun molemmille avautuu tilaa.

Liikuin 17-vuotiaana haahuilun ytimessä interreilatessani Skotlantiin. Jonkun aseman likaisessa baarissa, oranssin muovipöydän äärellä kirjoitin:

Löysin tieni vuoristoseudulle, täällä on ihmeellisiä maastonmuotoja, sumua ja kummallisia kasveja. Jätin Edinburgin aseman säilytykseen reppuni – epämääräiseksi ajaksi. Haluan tuntea itseni kevyeksi, myönnän olevani epäkäytännöllinen, ei makuupussia, ei sadetakkia, vain villatakki. Eroan suuresti näistä muista vaeltajista (kartat, kompassit), kylven sumuissa! Etsinkö itseäni kiertelemällä yksin rannalla? Täysinäinen olo, väsynyt.

Sitten muste vaihtuu kirkkaansiniseksi:

Voi ihanaa haahuilua! Rohkeaa altistumista oudoille kokemuksille! Kun muste muuttui punaiseksi, vaihtuivat junat liftaamiseen ja sitten polkupyörään. Päiväkirjan välistä löydän prässättyjä lehtiä ja murtuneita kukkia. Yksinäisen kulkurin mietteitä. Sekä uusien tuttavuuksien osoitteita.

Yhä vielä haluan kannustaa nousemaan autosta ja kulkemaan pitkään metsässä. Matkan ei tarvitse olla pitkä, kaikki voimat syövä, mutta aikaa tulee varata. Haahuiluun sopii varhainen aamuhetki, kesäaamu kello viisi. Poikkeaminen moottoritieltä, navigaattorin unohtaminen, määränpään puuttuminen. Sinä kävelet, pysähtelet, tunnet painovoiman ja pystysuoruuden. Hengität syvään, kokeilet kallionkoloa tai kuusen alla istumista. Kokeilet sulkea silmäsi niin pitkäksi aikaa että alat nähdä kuvia. Niistä kuvista saattaa pimeinä kuukausina viritä tarina.

Kristillisessä mystiikassa puhutaan sielun pimeästä yöstä. Epätietoisuudesta ja tyhjyyden vaiheesta, joka voi edeltää mielenmuutosta. Metanoiaa. Kirjailijalle se saattaa tarkoittaa oman rituaalin löytämistä silloin, kun kaikki tuntuu olevan hakusessa. Ja mieli liikkuu lepattaen. Rituaalia voi kuvitella kehänä, johon otat mukaasi jotain löydettyä, jotain annettua ja sinistä. Kunnioitat suruasi kuin tienviittaa. Hengität ulos kaiken keskeneräisen. Ja viimein kirjoitat itsesi ulos paitsiosta sillä kuolema ei ole piste vaan kaksoispiste. ■

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3-4/2023.

Kirjoittaja

Heli Hulmi

Heli Hulmi on helsinkiläinen kirjailija, jonka tuotantoon sisältyy sekä romaaneja että novellikokoelmia. Kirjailijantyönsä lisäksi hän on toiminut vuosia paitsi luovan kirjoittamisen opettajana myös kirjallisuusterapiaohjaajana ja toimittajana.