Joutomaan runoilijat, novellistit ja esseistit
Ruumis jonka istutit puutarhaasi viime vuonna,
joko se versoo? Joko se tänä vuonna kukkii?
Näin kysyi T.S. Eliot kuuluisimmassa runossaan The Waste Land vuonna 1922. Suomennos on Markus Jääskeläisen nimellä Joutomaa (Kustannusliike Parkko, 2020), mutta se tunnetaan ehkä parhaiten Lauri Viljasen kääntämänä Autiona maana vuodelta 1949.
Ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmissa kirjoitettu runo kuvaa muun muassa romahduksen jälkeistä kukoistamisen mahdollisuutta. Sellaisenaan se tuo usein minulle mieleen, mitä kirjallisuuspolitiikalla kykenemme tekemään, jos meillä on siihen halua. Jos haluamme välttää joutomaalle joutumisen, autiosta maasta nyt puhumattakaan, ja saada kukkean tulevaisuuden.
Koska Eliotin tapauksessa kyse on runoudesta, on luontevaa ottaa sillä kantaa vähälevikkisen kirjallisuuden tilaan, uhkiin ja mahdollisuuksiin.
Vähälevikkisellä laatukirjallisuudella tarkoitetaan yleisesti kirjallisuudenlajeja, jotka ovat haastavia ja usein älyllisesti tai sivistyksellisesti vaativia. Runoudelle tai esseistiikalle ei yleensä aseteta viihtymiseen liittyviä vaatimuksia, vaan ne nähdään kirjallisuuden perustana, sellaisena perusvoimana, jonka päälle voi rakentaa mitä vain. Erityisen tärkeä asema niillä on kielellisenä ja kulttuurisena kasvualustana, joka saa muutkin versomaan ja kukkimaan.
Vuosien varrella kirjallisuuden tukijärjestelmää on siivottu yksinkertaistamalla sitä. Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan voi olla se olennaisin tavoite, jos tukijärjestelmä ei kohdistu silloin järkevimmin.
Vähälevikkisen kirjallisuuden tuen tarve tunnistettiin 1980-luvulla, jolloin kirjailijat, virkahenkilöt ja sivistyspoliitikot alkoivat pohtia sopivia muotoja sen tukemiselle. Kalevi Sorsan ja Harri Holkerin hallitusten aikana kirjailijoiden tilanne muutoinkin parani. Edistysaskelia otettiin ja kirjailijoiden merkitys ymmärrettiin.
Vuosien varrella kirjallisuuden tukijärjestelmää on siivottu yksinkertaistamalla sitä. Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan voi olla se olennaisin tavoite, jos tukijärjestelmä ei kohdistu silloin järkevimmin.
Muistan vielä hyvin, miten niin sanottu valikoiva tuotantotuki poistettiin vähälevikkisen kirjallisuuden tukijärjestelmästä Tanja Karpelan ministeriaikana. Säästetyt varat siirrettiin vähälevikkisen kirjallisuuden ostotukeen, jolloin ne kohdentuivat yhä vähemmän itse julkaisupäätöksiin.
Eräs merkittävä kustantaja kertoi minulle, ettei tuen katoaminen vaikuta yksittäisiin teoksiin, mutta se nostaa vähälevikkisiksi arvioitujen teosten julkaisukynnystä.
Vaikka ostotuki on erinomainen koko tuottaja–lukija-ketjua tukeva järjestelmä, se ei yksistään riitä kohdentamaan tukea erityisen haavoittuvassa asemassa oleviin kirjallisuudenlajeihin tai esimerkiksi vaikeampiin hybrideihin, joilla on olennainen asema kirjallisuuden kehittymisessä.
Valikoiva tuotantotuki oli kustantajille kohdistuva tukimuoto, jolla rohkaistiin vaativan kaunokirjallisuuden, erityisesti esseistiikan, runouden ja käännöskirjallisuuden julkaisemiseen. Se jaettiin ennakkotukena, jolloin perusta oli teoksen syntymä kirjana eli kustannusriskiä pienennettiin.
Vähälevikkisen kirjallisuuden osalta olennaista on havaita ongelmat:
- Vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisu on vaikeampaa, jos kustantajalla ei ole kannustetta tehdä sitä.
- Sitä kirjoitetaan vähemmän, jos kirjailija ei saa siitä korvausta.
- Runoutta, esseistiikkaa tai novellistiikkaa ei lueta, jos niitä ei ole tarjolla.
Kun kirjastojen vähälevikkisen kirjallisuuden ostotukikin lopulta poistettiin 2023, sillä oli nopeasti vaikutuksia kustantamojen päätöksiin. Eräs merkittävä kustantaja mainitsi minulle, ettei tuen katoaminen vaikuta yksittäisiin teoksiin, mutta se nostaa vähälevikkisiksi arvioitujen teosten julkaisukynnystä.
Ostotuen poistoa on perusteltu sillä, ettei se ollut riittävän tehokas. Toisaalta se oli tukimuoto, joka ulottui kirjastoista ja käyttäjistä suoraan kustantamoihin ja kirjailijoihin. Kyse oli pienistä rahoista, mutta rakenne oli koko kentän läpäisevä. Ja kuten olemme markkinataloudesta oppineet, rahan nopea kierto on tehokkain tapa nostaa kansantuotetta. Kun kirja-alan pikkurahat kiersivät koko ketjun läpi, niiden hyöty oli moninkertainen.
Ehkä kyse tehokkuudesta liittyi naurettavan pieneen alle 900 000 euron tukisummaan. Jos suhteuttaa summan sen vaikutuksiin, tehokkuutta on vaikea kritisoida. Sen ansiosta pienimpien kuntien kirjastotkin saattoivat hankkia valikoimiinsa pohdiskelevia esseitä.
Tukien poiston jälkeen joudumme aloittamaan autiosta maasta. Tarkoitan jälleenrakennusohjelmaa, jolla vähälevikkinen kirjallisuus voisi tulevaisuudessa jälleen hyvin, versoisi demokratiaa, sivistystä, kieltä ja ajattelua.
Kirjailijaliitto näkee, että vaihtoehdot ovat joko
- Ostotuen ja valikoivan tuotantotuen palauttaminen ja vähintään kaksinkertaistaminen.
- Jokin uusi järjestelmä, joka tukisi paitsi kirjailijatyötä, myös lainastojen kirjavalikoiman laajuutta ja kustantamojen julkaisupäätöksiä vähälevikkisen kirjallisuuden osalta ja täten kokonaisuutena kansansivistystä.
Niin kauan kuin neronleimausta jälkimmäisestä ei ole tullut, Kirjailijaliitto kannattaa ensimmäistä vaihtoehtoa. Lisätty tukisumma parantaisi niin kirjastojen valikoimaa, kustantajien riskinottokykyä kuin kirjailijoidenkin taloudellista asemaa.
En pidä menneisyyteen palaamisesta, mutta olisi hyvä oppia se mikä 1980-luvulla jo ymmärrettiin. Vähälevikkisen kirjallisuuden olemassaolo on alkujuuri muulle kirjallisuudelle. Siihen on hyvä herätä ennen kuin se on ruumis puutarhassa, kuten Eliotin runossa.
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.