Vaalin kirjallista kotivaraa
Kun seuraava poikkeustila tulee, ei meiltä ainakaan luettava lopu, totesin puolisolle, kun eräänä talvi-iltana jälleen kerran röhnötin sohvanpäädyllä ja tuijottelin hajamielisesti kirjahyllyä. Silmäilin luettuja ja lukemattomia, siistejä rivejä ja pursuavia pinoja.
Kirjahyllyt ovat kuulemma olleet vuosia pois muodista. Sivistyksen osoittaminen kirjoilla ei ole enää tarpeen, eipä kai sivistyskään trendaa. Pölyä keräävät opukset eivät sovi minimalistiseen tyyliin, eikä tavaraan sopisi ylipäänsä kiintyä, kun kaikki on koska vain löydettävissä ja ladattavissa aineettomana (näennäisesti tietenkin – virtuaalielämäämme ylläpitävät datakeskukset kuluttavat holtittomasti vettä ja energiaa).
Minulle täysi kirjahylly on kuitenkin osa henkilökohtaista huoltovarmuutta. Se tuo turvaa monessa mielessä. Ensinnäkin kirjat luovat kodin tuntua jollakin alkukantaisella, syvään juurtuneella tasolla.
Muistan kaukaa lapsuudesta keskustelun, jossa naapurintytöt arvioivat kotiemme ominaistuoksuja. Meillä kuulemma tuoksui ”tunkkaiselta”. Arvio saattoi olla vain osa sitä hienovaraista sortoa, johon olin pihan pienimpänä saanut tottua, mutta oli siinä ehkä ripaus tottakin: 70-lukulaisessa kerrostalokolmiossamme varmaan luettiin enemmän kuin tomutettiin. Jatkan perinnettä.
Toiseksi ajanviete ei pääse ihan heti loppumaan. Löydän toisinaan edelleen hyllystä jotain, mitä en ole muistanut meillä edes olevan. Se herättää haikeudensekaista iloa: Oi, milloinkohan tämänkin ehtisi lukea!
En siis ehkä ole saanut kootuksi kaappeihin oikeaoppista säilykearsenaalia, mutta kirjallinen kotivara on kunnossa. Siinä missä juomaveden tulee riittää kotitaloudelle kolmeksi vuorokaudeksi, kirjoilla pärjäisimme varmasti vuosia. Vaikka netti romahtaisi, paperi pysyy.
Nekin kirjat, jotka olen jo lukenut, ovat saaneet jäädä syystä. On teoksia, joihin palaan yhä uudelleen faktan, ideoiden tai lohdun tarpeessa. Kun oma kirjoittaminen tökkii, hyllystä löytyvät ne turvakirjat, joiden ilmaisu on niin ajattoman kirkasta ja terävää, että se palauttaa taas uskon sanoihin.
Kun oma kirjoittaminen tökkii, hyllystä löytyvät ne turvakirjat, joiden ilmaisu on niin ajattoman kirkasta ja terävää, että se palauttaa taas uskon sanoihin.
Ja kun maailma palaa ja häpeämätön typeryys ja ilkeys vallitsevat, siinä se on kaikki käden ulottuvilla, estämässä epätoivoon valahtamista: vuosien ja vuosisatojen aikana nähty vaiva. Kaikki hidas ja sitkeä inhimillinen työ, jotta sanat ja ajatukset voisivat siirtyä sivuilta toisiin mieliin, herätä henkiin, herättää jotain uutta.
Myös viranomaiset ja hallinto ovat viime vuosina havahtuneet kulttuurin arvoon turvallisuusnäkökulmasta. Huoltovarmuuskeskus julkaisi hiljattain raportin, jossa pohditaan keinoja parantaa kulttuuripalvelujen saatavuutta myös vakavissa häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Pandemia-ajasta on opittu.
Raportin mukaan kulttuuriala on keskeinen henkisen kriisinkestävyyden luoja ja ylläpitäjä. Ihmiset tarvitsevat paitsi ruokaa ja suojaa myös yhteisiä kiinnekohtia, ”kognitiivista turvallisuutta”, henkistä kotivaraa.
Voi tietysti kysyä, onko huoltovarmuus jälleen yksi välineellinen tapa perustella taiteen arvoa. Että tämmöinenkin yhteiskunnallinen palvelutehtävä: vahvistaa kansakunnan resilienssiä ja luoda yhtenäisyyttä, jotta kestämme mahdollisia koettelemuksia?
Tietenkään taiteessa ei voi olla kyse vain potentiaalisesta pommisuojien viihteestä tai isänmaallisesta hengennostatuksesta. Sen vaaliminen luo turvallisuutta syvemmällä inhimillisellä tasolla. Ilman kulttuurista pääomaa meillä ei olisi paljonkaan, mitä puolustaa.
Kuka voittaa, jos me kaikki lamaannumme emmekä jaksa enää mitään muuta kuin postailla toisillemme sekoilevien vallanpitäjien viimeisimpiä ulostuloja?
Viime aikojen pelottavassa maailmanpoliittisessa myllerryksessä moni on kertonut kokevansa, että omat työt ja projektit ovat muuttuneet vähäpätöisiksi. Somessa pyydellään anteeksi pieniä arkisia ajatuksia, kun niin paljon merkittävämpää on meneillään.
Minusta se on turhaa. Kuka voittaa, jos me kaikki lamaannumme emmekä jaksa enää mitään muuta kuin postailla toisillemme sekoilevien vallanpitäjien viimeisimpiä ulostuloja?
Vaikeinakin aikoina – ehkä erityisesti silloin – ihmisten on tärkeää jatkaa kaiken rinnalla omaa hiljaista työtään, tehdä tiedettä ja taidetta, lukea ja kirjoittaa. Tarvitsemme monenlaisia keinoja ja näkökulmia, joiden kautta yrittää ymmärtää tätä outoa maailmaa ja ihmisenä olemista. Sekin kaikki on henkistä kotivaraa.
Anna Tommola
Anna Tommola on helsinkiläinen kirjailija ja vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Häntä kiinnostavat hyvin suuret ja hyvin pienet asiat, mieli, kieli, tiede ja elämän monimuotoisuus. Kuva: Susanna Kekkonen.