Tuskaa vai turvaa kansien välistä?
Törmäsin äskettäin mielenkiintoiseen ilmiöön. Vanhempi ei halunnut lukea lapselleen kirjaa perheestä, jossa isä ei ole mukana lapsen elämässä, jottei lapsi alkaisi pelätä oman isänsä lähtemistä. Voimmeko tosiaan suojella lapsia pitämällä heidät pimennossa vaikeilta asioilta?
Munkkivuori-televisiosarjan maailmankuva koomisuuteen asti puhumattomista 80-luvun vanhemmista muistuttaa minua omasta lapsuudestani. Jotakin tuttua on kuvauksessa aikuisten ja lasten maailman erillisyydestä. Sarjassa lapset näkevät, kuulevat ja aistivat kaikenlaista aikuisten puhumattomuudesta huolimatta, mutta jäävät täysin vaille selitystä, lohtua ja turvaa muutosten keskellä. Onpa ahdistavaa katseltavaa! Televisiosarjan vanhempien toimintaa näyttää ohjaavan kulunut fraasi:
Tieto lisää tuskaa.
Lausahdus on tuttu jo Raamatusta: “Sillä missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.” Eli mitä enemmän ihminen oppii, sitä tietoisemmaksi hän tulee maailman ja itsensä sietämättömästä puutteellisuudesta. Helpointa on siis pysytellä mahdollisimman tietämättömänä.
Nykypäivän informaatioyhteiskunnassa tieto vyöryy päällemme. Lapsen aivot eivät ole rakentuneet vastaanottamaan sitä määrää materiaalia, mitä esimerkiksi sosiaalinen media pahimmillaan tarjoaa. Meidän todella täytyy suojella lasta liialta tiedolta. Mutta mistä tietää, milloin suojata lasta ja milloin tarjota tietoa?
Yksi hyvä vihje on lapsen oma kiinnostus. Lapset ovat vaikeiden kysymysten mestareita. Mitä tapahtuu, kun kuolee? Nauttivatko sotilaat tappamisesta? Miksi mummi ei muista meitä? Lapsen kysymykset saattavat ahdistaa vanhempaa, jolloin tulee houkutus väistää ne ja siirtää keskustelu iloisempiin aiheisiin. Mutta mitä tapahtuu, jos emme tarjoa lapselle asianmukaista tietoa?
Lapsen mielikuvitus on rajaton. Hän täyttää itse tietämättömyyden aukot. Mielikuvittelun tuotteet ovat usein todellisuutta pelottavampia. Lapsi oppii nopeasti, mistä aiheesta ei ole sopivaa puhua. Silloin hän joutuu kantamaan huolen ja ahdistuksen yksin, mikä voimistaa turvattomuuden kokemusta.
Psykologina olen todistanut monesti, kuinka tieto auttaa lasta ja rauhoittaa mieltä – vakavissakin aiheissa. Lapset tarvitsevat vastauksia kysymyksiinsä ja ymmärrystä oman elämänsä tapahtumiin. Tieto auttaa kohtaamaan uusia asioita ja ihmisiä. Vieras ja pelottava muuttuukin tutuksi ja turvalliseksi. Rohkenen päivittää vanhentuneen ajatuksen:
Tieto lisää turvaa.
Aikuisen voi olla vaikea keksiä, miten puhua hankalista aiheista lapselle. Mikä on sopiva määrä tietoa eikä liiallista ahdistavaa vuodatusta?
Onneksi on olemassa lasten tietokirjat! Tietokirjojen tekijät ovat perehtyneitä teostensa aiheisiin ja käyttäneet paljon aikaa pohtien kohdeyleisönsä kehitystasoa. Miten käsitellä vaikkapa kuolemaa juuri tietylle ikäryhmälle sopivasti? Esitystapa lienee hyvin erilainen 2-, 6- ja 15-vuotiaille lukijoille. Tietokirjaa lukiessa aikuinen ja lapsi voivat yhdessä turvallisesti asettua uuden tiedon äärelle, ja lapsi saa aikaa ja rauhaa käsitellä tietoa omaan tahtiinsa.
Kannustan siis lukemaan tietokirjallisuutta eri aiheista – niistäkin, jotka eivät kosketa juuri omaa arkea. Uusi aihe voi herättää tuskaakin, mutta tunteita ei kannata pelätä. Tuska voi olla juuri se, mitä tarvitsemme jäsentääksemme ajatuksemme, käsitelläksemme tunteemme ja löytääksemme taas turvan ja rauhallisen mielen.
Julia Pöyhönen
Julia Pöyhönen on helsinkiläinen kirjailija-psykologi, joka kirjoittaa yhdessä Heidi Livingstonin kanssa Fanni- ja Miu-tunnetaitokirjoja. Pöyhönen ja Livingston palkittiin teoksistaan lokakuussa Tietopöllö-palkinnolla. Sarjojen kirjoja on käännetty yhdeksälle kielelle. Kuva: Heidi Strengell