Jos raha ratkaisee, kirjallisuus köyhtyy
Kun julkaisin parikymppisenä ensimmäisen runokokoelmani, sukulaismies sanoi, että runojen rustaaminen on varmaan mukavaa puuhaa, mutta runot eivät valitettavasti käy kaupaksi.
”Tee seuraavaksi sellainen kirja, joka myy”, hän neuvoi.
Tuollainen neuvo oli myrkkyä kaltaiselleni kirkasotsaiselle runopojalle. Sanoin, että en kirjoita rahan takia, eikä kirjallisuuden arvoa voi mitata rahassa.
Sukulaismies puisteli päätään: ”Kylmä yhteiskunta mittaa kaiken rahassa.”
Kolmen keskinkertaisen kokoelman jälkeen jätin lyriikan ja siirryin proosaan. Odotellessani ensimmäistä romaaniani painosta työkaverini sanoi, että toivottavasti siitä tulee menestysteos. Hän ei tarkoittanut esteettistä, vaan kaupallista menestystä. Tunsin hänen edessään häpeää.
Olin varma, ettei minusta tulisi bestselleristiä, eikä minusta tullutkaan. Suomessa myydään vain Ferrareja vähemmän kuin kaltaisteni prosaistien teoksia.
Niinä aikoina, kun vasta haaveilin kirjailijan urasta, halusin päästä sellaiseen asemaan kuin Juha Seppälä tai Raija Siekkinen. Heidän teoksensa olivat taiteellisia murskavoittoja, mutta eivät päätyneet suuren yleisön joululahjaostoksiksi.
Olenko vihoviimeinen haihattelija, kun en vieläkään tee kirjoja, jotka myyvät? Jos kysyisin tätä kadulla vastaantulijoilta, moni varmaan vastaisi myöntävästi.
Elämme populismin aikaa paitsi politiikassa myös kulttuurissa. Populismin ytimessä on ajatus siitä, että on olemassa yksi kansa, jolla on turmeltumaton käsitys asioiden tolkullisesta tilasta.
Tällaisessa ympäristössä esteettisistä arvoista puhuminen leimautuu kansaa – ja rahaa – halveksuvaksi elitismiksi, valikoidun joukon suppeiden mieltymysten ylistämiseksi.
Olenko vihoviimeinen haihattelija, kun en vieläkään tee kirjoja, jotka myyvät?
Kun esteettiset arvot haudataan, ainoaksi arvon mittariksi jää raha. Hyvää kirjallisuutta on sellainen, mikä käy kaupaksi ja huonoa sellainen, mikä ei käy kaupaksi. Perinteinen kirjallisuuskritiikki menettää ensin arvostuksensa ja sitten asemansa.
Politiikassa tiukan maahanmuuttopolitiikan ja tiukan talouskuripolitiikan kannattajat ovat löytäneet toisensa. Molemmat korostavat Tuntemattoman sotilaan everstiluutnantti Uuno Eemeli Karjulan hengessä rautaisia toimenpiteitä: ”Stoppi haittamaahanmuutolle!”, ”Stoppi yli varojen elämiselle!”
Tällaisesta arvomaailmasta kumpuaa vaatimus, jonka yhä useampi kirjailija kuulee: ”Jos et tienaa kirjoillasi tarpeeksi, tuotteessasi on vikaa. Sinun täytyy siis parantaa tuotettasi tai vaihtaa alaa.”
Samaan kuvioon kuuluvat hallituksen kulttuuriin ja kirjallisuuteen kohdistamat leikkaukset ja heikennykset. Niiden merkitys valtiontaloudelle on vähäinen, mutta ne saavat aikaan suurta vahinkoa taidekentässä.
Populismin ja konservatismin timantinkovan liiton myötä rahan kieli puhuu yhä vaativammin sellaisilla elämänalueilla, joilla se ei ole aikaisemmin mellastanut. Kirjallisuudelle tämä tietää ikäviä aikoja, sillä kun pelkkä raha ratkaisee, kirjallisuus köyhtyy.
Ajan henki vaikuttaa minuunkin. Sisältäni pulpahtelee kolkkoja kysymyksiä: miten perustelen itselleni – saati kylmälle yhteiskunnalle – sen, että kirjoitan viisivuotisella valtion apurahalla pienen levikin teoksia?
En osaa antaa parempaa vastausta kuin tämän: luon omalta osaltani kirjallista kulttuuria, joka on yksittäistä kirjailijaa ja yksittäisiä teoksia suurempi kokonaisuus. Jos sen annetaan näivettyä, myös tulevaisuuden menestysteokset muuttuvat kieleltään ja kerronnaltaan typerämmiksi ja latteammiksi.
Elinvoimaisessa kirjallisessa kulttuurissa kaikki kannattelee kaikkea niin kuin monimuotoisessa ekosysteemissä. Se on kallista, sitä ei saa päästää halvalla menemään.■
Tommi Melender
Tommi Melender on vantaalainen kirjailija. Hän kirjoittaa romaaneja ja esseitä. Kirjallisen uransa hän aloitti runoilijana.