Ihmiskunnan edunvalvontaa
”Mutta ethän sinä ole kaunokirjailija!” tuumasi eräs kollega kustantamon kekkereissä muutama vuosi sitten. Sama käsitys on niillä, jotka utelevat, olenko ajatellut joskus kirjoittaa proosaa. Olen ojentanut heitä kohteliaasti: essee on proosaa ja (usein) myös kaunokirjallisuutta.
Oletusten ja kysymyksen taustalla on käsitys kuningaslajista: kirjailija on kirjailija vasta julkaistuaan romaanin. Nimenomaan romaania pidetään osoituksena kerronnan taidosta, rakenteen tajusta, ilmaisukyvystä ja mielikuvituksesta. Esseistillä on tosin ihan samat taidot, kuvittelukykyä lukuun ottamatta.
Olen usein ajatellut valinneeni esseen (tai esseen valinneen minut) juuri surkean mielikuvitukseni vuoksi. Olen huono visualisoimaan mitään, mitä en ole silmilläni nähnyt. En helposti heitä hatusta hahmoja tai tapahtumia. Essee operoi todellisuuden ja totuuden alueella, mikä on huojentavaa ja jollain tavalla myös ylevää.
Esseistillä on silti omanlaistaan kuvittelukykyä. Wikipedian mukaan mielikuvitus tarkoittaa ”aistihavaintojen pohjalta järjestetyn tiedon uudelleen muokkaamista”. Esseistin mielikuvitus on juuri tätä: luetun ja havaitun välisten yhteyksien huomaamista, assosiaatioiden synnyttämien oivallusten kriittistä ja syvällistä kehittelemistä – ja tämän kaiken sommittelemista retorisesti säväyttävään muotoon.
Essee on kaunokirjalliseen asuun puettua ajattelua. Ja yhä useammin kaipaan, että kirjallisuus vetoaisi minuun ensisijaisesti ajattelevana ihmisenä, ei tuntevana. Turhaudun monia nykyromaaneja lukiessani, sillä ne pyrkivät niin vimmaisesti koskettamaan. Säälin tunteen herättely henkilöhahmoja kohtaan henkii viktoriaanista kirjallisuuskäsitystä, jossa teoksen laatu punnitaan kyynelissä.
Turhaudun monia nykyromaaneja lukiessani, sillä ne pyrkivät niin vimmaisesti koskettamaan. Säälin tunteen herättely henkilöhahmoja kohtaan henkii viktoriaanista kirjallisuuskäsitystä, jossa teoksen laatu punnitaan kyynelissä.
Yksinkertaistukseni ei sovi yleiseen käyttöön: hyvä romaani voi olla esseen tavoin intellektuaalinen ja kehno essee taas sentimentaalinen ja älyllisesti laiska. Rakennan vastakkainasettelun ainoastaan tätä tekstiä varten, turhautuneen lukijan oikeudella.
Tunteiden korostuminen näkyy paitsi kirjallisuudessa myös sen vastaanotossa. Oireellisena esimerkkinä mainittakoon Suomen Kuvalehden (40/2024) arvio sosiologi Didier Eribonin muistelmasta Paluu Reimsiin. Sen voi Tero Alangon mukaan lukea muunakin kuin ranskalaisen sosiologian klassikkona: ”Se on poikkeuksellisen voimakas ja innostava teos ihan elämäkertana ja kasvutarinana.”
Entä jos kuitenkin lukisimme Eribonin teosta analyysina luokkaeroja tuottavasta politiikasta ja nykyvasemmiston kyvyttömyydestä vedota työläisiin ja köyhiin? Entä jos hyödyntäisimme hänen ymmärrystään rakentaaksemme parempaa yhteiskuntaa?
Tunteiden ensisijaisuutta nykykulttuurissa ovat viime vuosina kritisoineet esimerkiksi Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki, Herman Raivio – ja viimeisimpänä Anna Kontula. Teoksessa Kadonneen järjen metsästys (Into, 2024) Kontula kirjoittaa, että yhteiskunnallisessa keskustelussa asiakysymysten korvautuminen tunnepuheella tuottaa ”nopeaa, yksilöllistä ja pirstoutunutta ymmärrystä aikana, jolloin tarvitsisimme rakenteita ja keskinäisriippuvuuksia tunnistavaa huolellista ajattelua ja toimintaa”.
Osasyy ongelmaan on se, että rationaalisuuden käsite on kaapattu osaksi sellaista politiikkaa, joka ei edistä järkeviä tekoja, vaan lisää eriarvoisuutta ja ympäristön tuhoa.
Rationaalisuuden vastavoimaksi tarjotaan usein empatiaa. Empatia ei kuitenkaan ratkaise kriisejä, joiden selättäminen vaatii laajojen kokonaisuuksien hahmottamista, suunnitelmallisuutta, rohkeutta ja epävarmuuden sietokykyä.
Rationaalisuus ja järkevyys pitäisi siepata takaisin, osaksi ihmiskunnan ja muiden lajien edunvalvontaa. Ehkä empatiauskovaiset kirjailijatkin voisivat jättää kyynelten heruttelun vähemmälle ja vedota tunteiden sijaan älyyn – tai pyrkiä yhdistämään emotionaalinen intellektuaaliseen tavalla, joka virkistää lukijoiden poliittista mielikuvitusta. Analyyttistä ajattelua ja kaunokirjallista ilmaisua nivova essee on tähän oivallinen laji.
Seuraavalta romaanisuunnitelmiani utelevalta kysynkin: oletko joskus ajatellut kirjoittaa esseen? ■
Silvia Hosseini
Silvia Hosseini on kirjailija ja kriitikko. Kuva: Jarkko Mikkonen.