Rakasta kriitikkoa!
“Oikeastaan olen samaa mieltä siitä, että kulttuuri on luksusta”, Maaria Ylikangas kirjoittaa juuri ilmestyneessä esseekokoelmassaan Kritiikistä (S&S, 2025). Hän viittaa tietysti valtiovarainministeri Riikka Purran taannoisiin puheisiin kulttuurista ylimääräisenä luksuksena. “Sanan luksus ytimessä on tuhlailevuus ja aistillisuus. Se merkitsee nautintoa, runsautta, anteliaisuutta. Sellaistahan kulttuuri on.”
Ylikangas on oikeassa. Kulttuurinen keskustelu on nautinnollista ja kritiikki palvelee sitä erinomaisesti. Käy kaiken aikaa harvinaisemmaksi ylellisyydeksi, että voin lukea äidinkielelläni pohtivia arvioita tuoreista taideluomista. Kulttuurinen luksus on kuitenkin tarpeellista.
Aloitin itse musiikki- ja kirjakriitikkona vuonna 1997 Länsi-Suomi-lehdessä, jolloin arvostelupalkkio oli 150 markkaa ja hyvällä tuurilla kaupan päälle arvioitava musiikkitallenne tai kirjateos. Mopoikäiselle sekin oli jotain ja rienaavan arvion jälkeen joku saattoi tulla Rauman kaduilla haastelemaan teinikriitikolle.
Ylikankaan mukaan on äärettömän tärkeää, että kenestä tahansa voi tulla kriitikko. “Että toimijuudesta tulisi tärkeämpi asia kuin sen esteistä.”
Huomionarvoista on se, että viime vuosituhannella 15-vuotias pääsi kirjoittamaan taidearvosteluja maakuntalehteen. Nykyään mainittua lehteä ei ole edes itsenäisesti olemassa eikä kritiikillä elä enää kukaan. Kriitikko on kaiken lisäksi vähiten arvostetuimpia ammatteja koko maassa. Ei edes ammatti.
Vaikka taiteilijasta tuntuu, ettei häntä juuri arvosteta tässä maailman ajassa, kriitikko syö lokaa vieläkin alemmalla tasolla, vaikka hänen työnsä on taiteelle varsin olennainen.
Mutta mistä vaikkapa kirjallisuuskritiikin heikko arvostus kumpuaa? Sehän vaatii sekä työtä että kontekstin hallintaa enemmän kuin samankokoinen uutisteksti, päivälehtikolumnista nyt puhumattakaan.
Kritiikin kriisi ei välttämättä liity itse kritiikkiin vaan näkemykseen siitä, että se on erillinen instituutio, jotain joka ei ole toimittajan tekemää. Lokerointi sanomalehtitekstien osalta saa kritiikin näyttämään parodialta; Pirkka-Pekka Peteliuksen Dokulamppu-sketsin kirjallis-pölyiseltä versiolta.
Kritiikki pitää sisällään lukuohjeen. Jos teksti on otsikoitu kritiikiksi, lukija etsii tekstistä arvottamista. Se puolestaan asettaa kriitikolle vaatimuksen asiantuntijuudesta, monen mielestä myös yhtäläisestä mausta kritiikin lukijan kanssa.
Näin kirjallisuusarvio on kehystetty lajiksi, jossa ei lähtökohtaisesti ole muuta kiinnostavaa kuin mahdollinen teilaus tai poikkeuksellinen ylistys. Se on lähtökohta, jota olen ihmetellyt koko 28-vuotisen kriitikko- ja 19-vuotisen ammattikirjailijaurani aikana. Eikö kritiikin pitäisi olla enemmän? Eräänlainen taideteoksen jatke, joka täydentää teosta?
Kirjailijalle kritiikki ei ole vain kritiikkiä, vaan hänen teoksensa altistamista yleiselle arvioinnille. Jokainen kirjailija tietää tunteen siitä, että hänen tekstinsä on toisen luettavana tai lukee ääneen teostaan toiselle.
Silloin oman tekstinsä lukee itsekin uudella tavalla, potentiaalisen lukijan kokemuksen kautta. Oscar Wilden sanojen mukaan kritiikki auttaa meitä näkemään teoksessa sellaistakin, jota tekijä ei ole tavoitellut. Kirjailija huomaa sen vierautuessaan tekstistä, nähdessään sen ikään kuin toisen silmin.
Kriitikon ja kirjailijan suhde on aina ollut jännitteinen ja siinä lienee tekstilajin suola. Suola on kuitenkin vain halpaa kidesuolaa, kun jännite perustuu huitaistuun lyttäysarvioon. Sormin poimittua vuorisuolaa löytyy vaikeammin.
Kriitikko ei ole somepostaaja, joka selailee kappaleen läpi ja ottaa kuvan kirjasta. Kriitikko todella lukee teoksen, tekee siihen merkintöjä, kontekstoi sen ja yrittää pohtia teoksen merkitystä. Kun keskiarvoihin perustuva tekoäly uhkaa tehdä kaikesta harmaata massaa, tarvitaan osaavia kriitikoita arvioimaan sitä, missä on visiota, rohkeutta ja uudistusvoimaisuutta.
Pääkirjoitus kuuluu eräässä mielessä samaan sarjaan kritiikin kanssa. Molemmat ovat niitä journalismin muotoja, jotka toimivat erityisesti osana kulttuurista itseymmärrystä. Tuhlailevasti, aistillisesti, kuten luksustuotteen pitääkin.
Tämä ei ole siis kritiikki vaan rakkaudentunnustus. Kirjailija, rakasta kriitikkoa, vaikka hän ei rakastaisi teostasi. Tai vaikka hän olisi kriitikkotaipaleensa alkuvaiheilla.
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.