Näytelmäkirjailijan huti vai hitti?
Valmistuin näytelmäkirjailijaksi vuonna 2022. Pian valmistumiseni jälkeen tapasin sovitusti kahvilassa kaupunginteatterinjohtajan. Toivoin tapaamiselta, mitä varmaan jokainen aloitteleva näytelmäkirjailija toivoo: töitä.
”Minä en tarvitse näytelmää mihinkään”, johtaja sanoi.
Keskustelun lähtökohta ei ollut ihanteellinen tekijälle, joka nimenomaan haluaa kirjoittaa näytelmiä.
Heitto oli humoristinen provokaatio, jonka johtaja oli kuullut joltain isommalta pojalta Keski-Euroopassa. Siihen liittyi myös aitoa halua teatterin tuomisesta taidemuotona 2020-luvulle, mihin ei kai kuulu tekstilähtöisyys. Näytelmä edusti johtajalle jotain vanhaa, tylsää ja turvallista.
Heitto jäi silti vaivaamaan.
Ensimmäinen näytelmäni valmistumisen jälkeen saa kantaesityksensä vuonna 2027. Viisi vuotta voi tuntua pitkältä ajalta, mutta tämä on kokemukseni mukaan normaalia.
Olen tarjonnut näytelmiäni tai ideoitani näytelmistä useille teattereille. Joskus teatterinjohtajat eivät vaivaudu tai ehdi vastaamaan, mutta usein pääsen ihan oikeisiin keskusteluihin. Tässä joukossa on sekä enemmän että vähemmän taiteellisesti kunnianhimoisia teattereita ja johtajia.
Teatterin profiilista riippumatta keskusteluissa kummittelevat kuitenkin samat kysymykset: Mikä aihe? Kiinnostaako tämä paikallisia katsojia? Sopiiko meidän näyttelijöillemme?
Tämä on täysin ymmärrettävää. En todella kadehdi tulosvaatimuksien kanssa painivaa teatterinjohtajaa. Teatterin pitää myydä lippuja. Uusi ja tuntematon näytelmäkirjailija on riski.
Riskien hallinta valuu kuitenkin helposti itse kirjoittamiseen. Ennen ensimmäistäkään riviä takaraivoon hiipivät helposti kohderyhmät, vakiokävijät, talon näyttelijät ja lipunmyynti.
Miten kirjoittaa uusia nykynäytelmiä ja samalla saada niitä esitetyksi teattereissa, jotka etsivät omiin tarpeisiinsa sopivia teoksia?
Kirjailija alkaa vältellä riskejä ja tavoitella kompromisseja. Apurahalla kirjoittaessa tätä ongelmaa ei ehkä ole, mutta sekään ei takaa valmiin näytelmän esittämistä.
Samaan aikaan kaikki kaipaavat jotain uutta ja teatterin uudistumista. Usein teatterintekijöiden keskustelupaneelit ja jurriset ulostulot baaripöydässä kuulostavat startup-yrittäjien seminaarien ja Treplevin ”Tarvitaan uusia muotoja!”-huutelun sekoitukselta. Tarvitaan rohkeita avauksia, uusia ääniä ja uusia yleisöjä.
Näytelmän kirjoittamisen kontekstissa uudistumisella tarkoitetaan kenties kunnianhimoisia nykynäytelmiä, jotka suhtautuvat kriittisesti näytelmän perinteisiin ja pakenevat helposti määrittelyä.
Näytelmäkirjailijana koen olevani helposti kahden tulen välissä. Toisaalta vaaditaan uudistumista, toisaalta tuttua ja turvallista. Miten kirjoittaa uusia nykynäytelmiä ja samalla saada niitä esitetyksi teattereissa, jotka etsivät omiin tarpeisiinsa sopivia teoksia?
Törmäsin taannoin Frank Zappan vuoden 1987 haastatteluun, jossa Zappa teoretisoi, miksi 1960- ja 70-luvun musiikkiteollisuudessa syntyi paljon uutta ja kokeellista musiikkia.
Zappan mukaan levy-yhtiöitä johtivat vanhat sikaria polttavat ukot, jotka eivät ymmärtäneet uudesta musiikista mitään. Kun joku toi heidän pöydälleen jotain täysin käsittämätöntä, suhtautuminen oli: en minä tiedä mitä helvettiä tämä on, mutta kokeillaan! Tuli huteja, mutta myös Queenin kaltaisia taiteellisia ja kaupallisia menestyksiä.
1980-luvulle tultaessa patut olivat vaihtuneet nuoriin, trendikkäisiin johtajiin, jotka tiesivät täsmälleen, mitä yleisö halusi. Ja juuri siinä oli Zappan mukaan ongelma. He tiesivät, mitä he tarvitsivat. Kokeellisuus ja riskinotto vähenivät.
Teatterit voisivat kenties ottaa enemmän mallia vanhoista levy-yhtiöpomoista. Teatterit sitoutuisivat tuottamaan yhden vastavalmistuneen näytelmäkirjailijan teoksen vuodessa ilman mitään rajauksia tai vaatimuksia. Kirjoita mitä haluat, mistä haluat. Lupaus tuotannosta ja nähdään vuoden päästä. Mitä helvettiä tämä nyt on? Kokeillaan!
Totuus kuitenkin on, että kaikesta riskien minimoinnista huolimatta niin näytelmäkirjailijan kuin teatterinjohtajankin on lähes mahdotonta tietää, tuleeko uudesta näytelmästä lopulta taiteellinen tai kaupallinen hitti. Tai huti.
Yksi vanhempi kollega totesi keskustelutilaisuudessa, jossa haikailtiin uusien hyvien näytelmien perään: ”Ei se ole niin vaikeaa. Johtaja soittaa näytelmäkirjailijalle ja tilaa näytelmän.” Ehkä puhelin onkin tekoälyn aikakaudella tärkein väline uuden kunnianhimoisen näytelmän kirjoittamiseen.
Veikka Heinonen
Veikka Heinonen on vuonna 2022 Teatterikorkeakoulusta valmistunut freelancer-näytelmäkirjailija ja dramaturgi, joka on kirjoittanut näytelmiä ja audiodraamaa. Hänet palkittiin Nuoren näytelmäkirjailijan Origo-palkinnolla 2026. Heinosen yhdessä työryhmän kanssa kirjoittama näytelmä ”Kajaanilainen Kalevala” saa kantaesityksensä Kajaanin kaupunginteatterissa 13.2.2027. Kuva: Carolin Büttner Tampereen Teatterikesä.