Mitä annetaan tuhottavaksi eli makuloinnin kysymyksistä
Olen tottunut neuvottelemaan kirjojen jäännöseristä. Entisenä kirjakauppiaana ja kustantajana tiedän mitä jälleenmyyjät ovat valmiita maksamaan ylijääneistä, yli kolme vuotta vanhoista kirjoista. Kirjailijalta tuskin olisi korrektia vaatia enempää. Tiedän myös mitä kirjojen tuhoaminen maksaa.
Tällä kertaa ei aluksi onnistunut. Tarjosin suurelle kustantajalle oman romaanini tuhannen kappaleen jäännöserästä 20 senttiä kappale. Kerroin jakavani suurimman osan loppupainosta vankilakirjastoihin ja vironsuomalaisille kirjastoille ilmaiseksi, kirja kun sattui käsittelemään virolaisen sarjamurhaajan elämää.
Ehdotukseen ei suostuttu. Tuplasin siis tarjoukseni, sama 200 euroa, mutta kirjoja vain 500kpl. Se kyllä riittäisi minun tarpeisiini. Sekään ei sopinut.
Päädyin lopulta ostamaan 1,5 euron hintaan viitisenkymmentä kappaletta. Loppupainoksen tuhoamisesta kustantamo sitten maksaisi mieluummin kuin myisi edullisesti ja voitollisesti kirjailijalleen.
Samaan aikaan kirjailija Jantso Jokelin kirjoitti Facebookissa siitä, miten kustantamo oli unohtanut hänen tarjouksensa makuloitavasta kirjasta. Haluttu määrä oli pieni ja virhe ilmeisen inhimillinen, mutta Jokelinin päivityksessä paistaa suru kyseisen teoksen katoamisesta perinteisessä muodossa. Rasvattu tuotantokoneisto unohtaa yhä voimakkaammin kirjailijan suhteen teokseen. Se, että hän on antanut kustantajalleen oikeuden hoitaa teokseen liittyvää käytännön työtä, tarkoittaa myös vastuuta teoksesta.
Ajatellessani omaa Neuvosto-Viroon sijoittuvan romaanini katoamista fyysisestä maailmasta mieleeni tuli sosiologi Paul Ricoeurin erottelemat kulttuurisen unohtamisen tavat. Hänen mukaansa passiivinen unohtaminen tapahtuu ajan myötä, orgaanisena unohtamisena. Aktiivinen unohtaminen taas tarkoittaa jokaista toimea, joka edesauttaa muistijäljen katoamista.
Passiivinen unohtaminen kenties tarkoittaisi tilannetta, jossa kukaan ei jaksa pelastaa poistoon menevää teosta. Aktiivinen unohtaminen lienee sitä, että teos tuhotaan, vaikka kirjailija haluaisi sen pelastaa.
On tietysti ymmärrettävää, että varastotila maksaa. Kustantamot ovat voittoon pyrkiviä yrityksiä eikä niillä ole velvollisuutta säilyttää teoksia kustannuksia tuottavissa varastoissaan ikuisesti.
Joskus kirjoja myös lahjoitetaan. Samainen kustantamo oli käynnistämässä lukuintoa kannustavaa hyväntekeväisyyskampanjaa. Kyse ei ollut pelkästä hyvän tekemisestä, vaan lahjoitusten vastaanottaminen edellytti kouluilta uuden aapissarjan ostamista. Kyse oli siis kytkykaupasta.
Kirjailijoihin päin kustantamo siis vetosi hyväntekeväisyyteen, jotta kirjoista ei maksettaisi tekijänoikeuskorvausta. Tekijä ei siis hyötyisi kaupasta mitenkään.
Kirjailijat eivät ole tyhmiä. Kirjailijaliitto sai yhteydenottoja asiasta vihaisilta kirjailijoilta, jotka kokivat, että heidän kirjansa olivat osa kaupantekoa.
Sinänsä projekti olisi hyvä. Lapset ja nuoret saisivat luettavaa. Valitettavasti tälläkin kertaa lukutaidon maksajaksi joutuisivat alkutuottajat, siis kirjailijat.
Filosofi Johanna Drucker on käsitellyt teoksissaan kiehtovasti kirjan olemusta. Hän vastustaa ajatusta, että kirja olisi vain sisältönsä väline. Druckerin mukaan painettu kirja on materiaalis-semioottinen tapahtuma, jossa – kuten hän sanoo – “kieli on aina visuaalista, joten minulla ei koskaan ollut tunnetta, että kieli olisi abstrakti ruumiillisuudestaan.”
Kun Druckerin ajatuksen kautta tutkii kirjan makulointiprosessia, se voidaan nähdä kirjallisuuden corpuksen tuhoamisena, sisältöön liittyvän ulkokuoren ja ruumiillisuuden loppumisena. Vaikka romaani sijaitsisikin edelleen digitaalisena versiona jakelualustoilla, sen fyysis-materialisoitunut olomuoto ajautuu loppuunsa. Makulointi ei ole vain tiedon hävittämistä. Se on myös kokemuksellisuuden ja materiaalisuuden tuhoamista.
Kirjailijan kokemaa tuskaa teoksensa tuhoamisesta on vaikeaa käsittää, jos ei näe teosta kokonaisuutena vaan ainoastaan lukuina. Oman hengentuotteen materialisoituminen ei ole vain symboli teoksen olemassaololle, vaan kirjailijalle painettu teos usein on totta.
Tämä kokemus syntyy prosessista, jossa kirjailija on mukana alkuideasta lähtien ja kirjakaupassa esillä olevaan materialisoitumiseen saakka. Kun kirjan fyysinen olemus katoaa, koko työ tuntuu häviävän.
Kuten eräs ystäväni totesi: “makulointi tuntuu viestiltä, että tämän teoksen aika on ohi”. Se voi tuoda tunnetta arvottomuudesta. Jos pelastaa kirjan makuloinnilta, sille on mahdollista saada lisäaikaa.
Miten sitten oman kirjani kanssa kävi? Kustantamo lähestyi uudelleen, kun olin ostoni tehnyt. Ehkä sittenkin kirjaa voisi lahjoittaa eri paikkoihin, mutta postitukset joutuisin maksamaan. Voisin toki myös hakea itse kirjani – aivan kuin olin ehdottanut aiemmin.
Valitettavasti automatkani Suomeen oli jo tehty ja jossain määrin minua hämmensi ajatus siitä, että asiaan palattiin vasta ensimmäisen ostokierroksen jälkeen. Ikään kuin ensin otettaisiin luulot pois ja sen jälkeen yritettäisiin uudelleen.
Kustantajan olisi hyvä käsittää mistä kirjan makuloinnissa on kirjailijalle kyse. Kyse ei ole vain yksinkertaisesta varastopoistosta, kuten pilaantuneen makkaran tai pikamuodista vanhentuneen bangladeshilaisen paidan tapauksessa.
Hienovaraisuus on valttia tilanteessa, jossa asia on toiselle osapuolelle merkityksellinen, vaikkei toiselle sitä olisikaan.
Päädyin lopulta varaamaan laivaliput autolle uudelleen ja lähettelemään sähköpostia potentiaalisille lahjoituskohteille. Tuntui mahdottomalta saattaa hengentuotettani silppuriin.
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.