Kirjoittamista pöydänkulmalla
”Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa”, kirjoitti Virginia Woolf Oma huone –esseessä. (Suom. Kirsti Simonsuuri). Se oli niin hyvin sanottu, että lausetta siteerataan edelleen, vaikka se on melkein sata vuotta vanha.
Kyseessä on yksi inhokkilausahduksistani. Se on hyvin latistava.
Ensinnä, rouva Woolf: oletteko katsonut viime aikoina Helsingin neliöhintoja? Toisekseen: kun puhutte rahasta, tarkoitatteko apurahaa, tekijänpalkkioita vai sekalaisia keikkatöitä? Kuinka paljon hilloa pitää olla, jos ”aikoo kirjoittaa”?
Kirjoitan tätä paikassa, jossa teen suurimman osan muistakin teksteistäni: omassa sängyssäni, joka on perheen yhteisen olohuoneen nurkassa. En kaipaa ketään ylemmän luokan rouvaa kertomaan, ettei tämä ei onnistu. Onnistuu hyvin. Metodin salaisuus on se, etten ”aio kirjoittaa” vaan kirjoitan.
Woolfin kuuluisa lausahdus ärsyttää tietysti siksi, että siinä on aika paljon tottakin. Kirjoittaminen vaatii aikaa, hiljaisuutta, yksinoloa ja keskittymistä. Ne ovat rahaakin suurempaa ylellisyyttä ja usein niitä voi ostaa rahalla. Kaikki kirjailijat ovat tavalla tai toisella etuoikeutettuja. Ainakin meillä on kulttuurista pääomaa.
Toisaalta on kurjaa masentaa ihmisiä, joilla on pulaa resursseista. Päinvastoin heitä pitää rohkaista rohkaista ja tukea. Silloin kirjallisuudesta tulee monipuolisempaa ja parempaa.
Naisten tekemät kirjat ovat syntyneet kautta aikain keittiön pöytien kulmilla, pienissä ajan ja keskittymisen viipaleissa. Jane Austen kirjoitti nuottipaperille olohuoneessa. Olen joskus kuvitellut, että huoneessa oli samaan aikaan käynnissä vierailuhetki, sen tapainen, jollaisia Austen kuvaili kirjoissaan. Ehkä joku vei häneltä välillä käsikirjoituksen, koska halusi esittää vieraille pikku etydin.
Kirjailijat puhuvat oman huoneen kaipuusta erityisesti silloin, kun haluavat raivata aikaa ilmaiselta hoivatyöltä omalle kirjoittamiselleen, mutta eivät ole ihan varmoja, onko heillä siihen oikeutta. Aika monen kirjan esipuheessa on kiitokset puolisolle ja lapsille kärsivällisyydestä. Olen joskus miettinyt silmiäni pyöritellen, kuinka Mika Waltari käski vaimonsa hoitaa äitinsä – siis Waltarin äidin – hautajaiset. Mikalla oli nimittäin hyvä flow Sinuhen kanssa.
Mutta kukapa haluaisi vaihtaa Waltarin kanssa paikkaa? Hänen prioriteettinsa kuulostavat karmeilta. Elämässä on onneksi muutakin kuin kirjat ja niiden tekeminen.
Monet yhteiskunnan rakenteet ovat naisia, vähemmistöjä, pienituloisia, sairaita ja vammaisia vastaan, eikä taloudellinen ja henkinen pääoma jakaudu tasaisesti. Useimmiten ihmisillä on silti jonkinlainen mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä.
Kaikilla ihmisillä on samat 24 tuntia vuorokaudessa. Jokainen hetki on omaa aikaa. Arjen raskauttamien kirjailijoiden kannattaa miettiä oman elämänsä kokonaisuutta, pieniä ja suuria elämänvalintoja ja niistä aiheutuvia reunaehtoja. Joskus arjen säätöön ja ”rahatöihin” hautautuminen voi olla myös kirjoittamisen välttelyä.
Kirjoittaminen on aika pelottavaa. Se on usein vaikeaa, työlästä ja taloudellisesti riskialtista. Tavallaan on helpompaa jynssätä lattioita, passata perhettä ja tehdä muita töitä koko elämänsä.
Kannattaa silti yrittää. Kirjallisuus on tärkeää ja kirjoittaminen ihanaa. Kun siitä innostu, ulkomaailma katoaa. Silloin oma huone on omassa päässä. ■
Miina Supinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja luovan kirjoittamisen opettaja. Kuva: Veikko Somerpuro.