Kieli on valtaa. Ja se on meidän valtaamme, jos niin haluamme.
Lueskelin sisätautiopin emeritusprofessori Jukka Mustosen keräämiä kaunokirjallisia lääketieteen alaan kuuluvia kuvauksia Mustosen tuoreesta Olen lääkäri ja voin vilkaista -teoksesta (Warelia, 2024). Mustonen on yhdistänyt ihailemansa taiteenlajin ammattiinsa. Hän on selvästi vaikuttunut kielestä, jolla kirjailija kykenee kuvaamaan sairauksia ja luomaan jopa diagnooseja, olivat ne sitten oikeita tai vääriä. Fiktiossa varmasti oikeita.
Muun muassa Eino Säisä on romaanissaan Isät ja pojat (Tammi, 1973) yhdistänyt ihmisen alituisen intuitiivisen ajattelun hammassärkyyn osuvasti: “Vaikka kuinka varoikin, onnistui hän saamaan vettä rikkinäiseen kenkään. Kohta rupeaa hammasta pakottamaan, hän harmitteli ja aikoi vääntää sukan kuivaksi kunhan pääsisivät kovemmalle maalle.”
Lääketieteellistä kieltä voidaan käyttää yleisesti esimerkkinä ulossulkevasta ammattikielestä. Maallikko ei tunnista sen sanastoa, ellei hänen oma sairauskertomuksensa ole monimuotoinen ja pitkä. Ehkä Mustoseen on tehnyt vaikutuksen kaunokirjallisuuden kyky kokonaisvaltaiseen, rationaaliseksi sanottua erottelua vastaan taistelevaan kuvaukseen.
Kirjailijoita ja kriitikoita moititaan joskus kielellisestä elitismistä. Käytetään vaikeampaa sanastoa, monipolvisempaa virkettä, vaikeasti avautuvia vertauskuvia. Kuitenkin kaunokirjallisen kielen tehtävä on tuottaa kuvauksia ja näkemyksiä olemassaolosta, jota ei voida kuvata lukumäärällisemmillä ja erottelevimmilla kuvaustavoilla. Se harvoin pyrkii elitismiin siinä mielessä kuin elitismi tarkoittaa ulossulkemista. Päinvastoin. Se pyrkii avaamaan jotain vaikeasti avattavissa olevaa.
Talouspuhe sen sijaan on maagista ja mystistä. Se verhoaa itsensä rationaalisuuden kaapuun, vaikka tosiasiassa jo ensilauseet kertovat kuulijalleen, että tämä on vaikeaa, eikä tavallinen kuulija ymmärrä tätä. Osakekurssien ennustaminen – jos mikä – on kahvinporoastrologiaa.
“Elitismin tavoitteena on pitää jokin asia harvojen hyppysissä, ja vaikeuteen verhoutuminen on yksi sen toimintatavoista”, Maaria Ylikangas kirjoittaa mainiossa Kritiikistä-teoksessaan (S&S, 2025). “Talousjärjestelmä ja sen kieli on hyvä esimerkki. Se määrittelee jokaisen elämää yhteiskunnassa, mutta sitä pidetään vihkiytyneiden asiana, josta on lupa puhua vain heidän kielellään.”
Olen seurannut vuosikausia erilaisia sijoituspalstoja ja suruissani huvittunut siitä kisällien kielestä, jota oppipojat ja -tytöt keskusteluissa käyttävät. Pyrkimys on ryhmäytymiseen sekä oman osaamisen todisteluun, vaikka todellisuus näyttää lasten leikiltä, jossa leikitään isompia lapsia.
Aivan sama ilmiö toistuu vaikkapa pokerinpelaajien, kryptosijoittajien, urheilukeskustelijoiden kuin aloittelevien byrokraattienkin kielessä. Valtaa osoitetaan termistön tuntemisella.
Kirjailija sen sijaan pyrkii päinvastaiseen. Hän yrittää kuvata äärimmäisen vaikeasti kuvattavia asioita niin uskottavalla kielellä kuin mahdollista. Äärimmilleen vietynä tämä näkyy esimerkiksi runoudessa, jossa niukalla esitystavalla pyritään esittämään jokin todellinen asia mahdollisimman vaikuttavasti.
Vaikka kirjailijan ammattiin ei kuulu oman ammattikunnan puolustaminen, olisi hyvä pohtia, vaatisiko leikkausten, äänikirjadigitalisaation ja kielimallien materiaalin louhimisen aikakausi sitä. Kirjailijat puolustavat usein heikkoja väestöryhmiä kynällään, mutta ovat ajautuneet ammatillisesti koko valtakunnan heikkotuloisimpaan ryhmään.
Pitäisikö kynää käyttää omien etujen ajamiseen – auttaa vihdoin myös itseään? Kielen luominen on aina vallankäyttöä, mutta eikö heikommassa asemassa olevan ole kunniakasta käyttää sitä puolustautuakseen.
Kantakaamme siis kortemme kekoon, kollegat hyvät. Kirjoittakaamme vaikuttavia kirjeitä, kolumneja, kirjoja, päivityksiä siitä, miten tärkeästä asiasta on kyse. Osallistukaamme kynillämme siihen, että kirjallisuuden muutostuulet muuttuisivat myös kirjailijoille suotuisiksi.
Sillä meillä on voima, valta ja kunnia, mutta ei iankaikkisesti. Vain silloin, kun käytämme kieltä. Ja mehän osaamme sen.
Lue myös: Ville Hytösen puhe Kirjailijaliiton kevätkokouksessa
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.