Viesti aikojen halki
Syntymäpäivähaastetteluissa kysytään toisinaan, millaisen viestin haastateltava haluaisi sanoa nuorelle, uraansa aloittelevalle itselleen.
Ei ole syntymäpäiväni eikä minua haastatella, mutta olen alkanut miettiä, mitä sanoisin sille nuorelle miehelle, joka oli vuosituhannen vaihteessa saanut ensimmäiset lasten- ja nuortenkirjansa julki?
En ehkä mitään. Hän ei kuitenkaan piittaisi sanoistani. Ei hän piitannut silloinkaan, kun joku häntä neuvoi.
Soitin silloin joskus Kirjailijaliiton toimistolle ja pyysin ohjeita jäsenhakemuksen tekemiseen. Leppoisan keskustelun aikana kerroin, että olin jättämässä opettajantyöni, jotta voisin keskittyä kirjoittamiseen. En valitettavasti muista, kuka oli langan toisessa päässä, mutta sen muistan, että hän kehotti harkitsemaan päivätyöni jättämistä vielä uudelleen.
En tietenkään harkinnut. Olin jo päättänyt. Olin varautunut alhaisiin tuloihin, olivathan useimmat suurimmista esikuvistanikin kituuttaneet pikkuruisissa ullakkohuoneistoissa ennen keuhkotautiin kuolemistaan. Rahalla ei voi ostaa vapautta!
Haluaisin kuitenkin menneiden aikojen itseni, tai ehkä kenen tahansa aloittelevan kirjailijan tietävän: tämä ei ole sitä, mitä kuvittelet.
Isoin ongelmasi on oleva – ei nälkä tai keuhkotauti – vaan merkityksettömyyden tunne. Haluat kirjoillasi herätellä ihmisiä ajattelemaan, haluat jättää maailmaan merkityksellisen jäljen. Mutta yksittäistä kirjaa myydään usein vain satoja kappaleita, joskus pari tuhatta. Kymmeniä tuhansia kappaleita myyvät teokset on ymmärrettävä lottovoittoon rinnastettaviksi onnenpotkuiksi.
Tiedän. Et piittaa myynnistä.
Lukijat ovat kirjailijalle kuitenkin elinehto, ja kun kasvat isoksi, väestön älykkyys on lähtenyt laskuun. Hidasta ajattelua ei arvosteta. Lukemisen asemesta ihmiset kuuntelevat sivukorvalla samalla, kun tekevät jotain tähdellisempää. He eivät jaksa keskittyä, vaan katsovat mieluummin kissavideoita. Sinä itsekin katsot mieluummin kissavideoita.
Yksi kehityksen oireista on, että jopa Suomen ylin johto pitää kulttuuria turhana, jonain ylimääräisenä. Tuntuu jopa kuin päätöksiä tieten tahtoen kohdistettaisiin kriittistä ajattelua vastaan. Ehkä kostona siitä, että kirjailijat ja muut taiteilijat ovat liian pitkään ja liian paljon puhuneet esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta?
Vanhenet moukkamaisuuden aikakaudella, eivätkä kirjat merkitse samaa kuin ne merkitsivät ennen sinun aikaasi. Joten mitä väliä? Miksi kirjoittaa? Jätät isomman jäljen, jos jatkat päivätyössäsi.
Ehkä on vain hyvä, etten pääse purkamaan pahaa mieltäni nuorelle itselleni (eikä hän kuuntelisi).
On kuitenkin arvioitava, ei jättämänsä jäljen suuruutta vaan laatua. Jos ajattelen lukemaani kirjallisuutta, monet, jopa useimmat elämäni tärkeimmistä teoksista olisivat numeroilla mitattuna mitättömiä.
Sitä paitsi.
Vietimme viikonloppua maalla, kun kollegani Jaana Seppänen sanoi: Olemme kuin keskiaikaiset munkit, jotka istuivat luostareissa kopioimassa kirjoja, vaalimassa sivistyksen valoa ja kantamassa sitä enemmän ja vähemmän ankeiden aikojen halki.
Kuva on lohdullinen. Käsin kopioiduilla kirjoilla ei ollut valtavia määriä lukijoita, eivätkä useimmat niistä muuttuneet koskaan bestsellereiksi. Osa tuhoutui aikojen saatossa. Mutta kadonneillakin käsikirjoituksilla oli väliä. Yhdessä muiden kanssa ne muodostivat aikaan virran, eivät ehkä jymisevää koskea vaan maanalaisen puron, joka kuljetti mukanaan sivistystä.
Vaikka elämme tässä ja nyt, olemme myös osa jotakin suurempaa, jotain mikä kantaa kauemmas. Silloinkin kun ei siltä tunnu, kirjoitamme tuleville sukupolville. ■
Jukka Laajarinne
Jukka Laajarinne on keski-ikäinen kirjailija, joka harrastaa paritansseja, opettelee työväenopistossa kieliä ja häiritsee naapureitaan harmonikkaa soittamalla. Hän on joutunut närästyksen vuoksi vähentämään kahvin juomista, minkä seurauksena hänen taipumuksensa pessimismiin on kärjistynyt ja sosiaaliset taitonsa entisestään alentuneet.