Ilman tietoa ei tule kaunoa
Ei kaunokirjallisuuden kirjoittaminen niin kaukana faktakirjoittamisesta ole. Molemmissa tekstin on oltava sujuvaa ja kaunista, hyvää kieltä, sisällön kuljettava vaivatta ja tarjottava pureskeltavaa ajatuksille. Faktatietokin on vahvoilla myös kaunokirjallisuudessa: kosketuspinta todellisuuteen tuo tarinaan voimaa ja helpottaa työtä, tarinan aiheita kun löytyy faktatiedosta loputtomiin.
Perustavanlaatuinen eroavuuskin on: kun kirjoittaa tietoteosta, on ilmoitettava, jos jokin kohta on spekulaatiota. Kaunokirjallisuudessa taas voi toden ja kuvitellun rajaa venyttää ja oikeastaan näin pitää tehdäkin. Se takaa, että lukijalla on päänvaivaa pohtiessaan, voisiko kaikki tämä todella tapahtua ja mitä se kertoisi todellisuudesta.
Tämä tarkoittaa, että kun kirjoitan tietokirjoja, saan paneutua sisällön selkeyteen ja oikeellisuuteen sekä pohtia tekstin sujuvuutta. Kaunokirjailijanakin selkeys on tärkeää, mutta yksityiskohtien oikeellisuuden sijaan on mietittävä kokonaiskuvaa. Mitä tarinani kertoo ihmisyydestä ja maailmasta? Saanko lukijan pohtimaan noita asioita itse?
Kirjoitan pääosin historiallisia romaaneja, joissa faktoja on paljon, kokonaisen historiataustan verran. Niinpä oma ratkaisuni tarinan liikkeelle saamiseen on faktatieto. Jotta tarina alkaa elää mielessäni, tarvitsen maailman, joka on runsas ja uskottava. Niinpä tutkin tietokirjoja, ahmin arkistotietoa, fanitan faktoja, matkailen museoissa ja koluan kirjastoja. Pienetkin tiedonjyväset jaksavat yllättää ja innostaa pohtimaan suurempia kokonaisuuksia tarinassa. En esimerkiksi ikinä olisi arvannut, että Suomen luonnossa on hämähäkki, joka vaihtaa väriään kuin kameleontti. Kiehtova ajatus, joten nyt on pakko lisätä tämä kukkaravukki tarinaan, ja saman tien muistakin hämähäkeistä taitaa ilmestyä vertauskuvia, jotka kertovat ihmisten toimista. Kun näitä saman aihepiirin faktoja toistuu tarpeeksi painokkaasti, faktat muuttuvat tarinan motiiviksi.
Törmäsin tietokirjassa myös rakennuksia suojelevien aljokäärmeiden perinteeseen. Ne olivat kesyyntyneitä rantakäärmeitä, joille katettiin oma maitokuppi. Maitokuppi! Aivan ihmeellinen ajatus, joten aljokäärmeet on pakko saada mukaan tarinaan. Ja saman tien pieni yksityiskohta muuttuu mielessäni isommaksi osaksi tarinan kulkua: aljokäärmeen ilmestyminen voisi alleviivata tarinan käänteitä. Ehkä olisi hauskaa pyöritellä ajatusta siitä, että itseä hiukan iljettävä käärme voisikin tarinassa olla kiintymyksen kohde ja lohdun tuoja?
Monet innostavista faktoista vastaavat tietenkin omassa elämässä mietityttäviin kysymyksiin. Aljokäärme pyörii mielessä, sillä eräs lukijani väitti, että koska kirjoissani kuvataan tiettyä uskonnollista ajatusta, sen täytyy olla osa omaa uskomusmaailmaani. Niin ei ole: koska kirjoitan fiktiivistä ei-omaelämäkerrallista kirjallisuutta, voin kirjoittaa itselleni vieraista aiheista. Niistä vasta onkin kiehtova kirjoittaa ja yrittää pohtia, millaiset ihmiset ja missä olosuhteissa voisivat outoihin aatteisiin uskoa. Niinpä virittäydyn esittelemään aljokäärmeen positiivisia ajatuksia herättävänä olentona, vaikka itseäni vähän puistattaisikin.
Ei tarina tyhjästä synny, vaan luovaa työtä innostamaan tarvitsen paljon asioita, joista voin olla aivan varma. Nämä aljokäärmeiden ja kameleonttihämähäkkien tapaiset faktat ovat kuin tukevia näköalapaikkoja, joiden ympärille voin luoda tarinaa vailla huolta putoamisesta. Kun pääosa tarinan sisältöä pohjautuu faktoihin, minun mielikuvitukseni saa voimaa.
Paula Havaste
Paula Havasteen tuotantoon kuuluu väitöskirja, oppikirjoja, tietoteoksia, lastenkirjoja, runoteoksia ja parikymmentä historiallista romaania. Havaste on Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan pitkäaikainen jäsen, jonka mielestä järjestövaikuttaminen muissakin kulttuurilaitoksissa on tärkeää ja kiehtovaa.