Rivien välistä

Iida Rauman vastaus Henni Kitin syytöksiin

Kirjailija-lehti julkaisee poikkeuksellisesti mielipidekirjoituksen johtuen kirjoittajan henkilöön ja työhön käyvistä väitteistä. Henni Kitti on ehtinyt jo pyytää anteeksi vääriä väittämiään, mutta julkaisemme tekstin, koska sillä on kirjallista ja eettistä arvoa.

Henni Kitti julkaisi 21.11.2024 omilla verkkosivuillaan ja Facebook-sivullaan Tekopyhyys – tapauskertomus -nimisen kirjoituksen, jossa hän esittää perättömiä väitteitä minusta ja kirjallisesta työstäni.

En tunne Henni Kittiä. Vuoden 2013 alussa hän haastatteli minua sähköpostitse Turun Yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen lehteen, mutta en ainakaan muista, että olisimme koskaan tavanneet tai puhuneet toisillemme. 

Sain tietää syytöksistä ensimmäistä kertaa, kun ystäväni soitti minulle luettuaan Kitin kirjoituksen. Olin toki kuullut, että Kitin uusi romaani Majakka (työnimi) (S&S, 2024) käsittelee plagiointia, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että asia liittyisi minuun. 

Ystäväni puhelun jälkeen lähetin Kitille sähköpostin, jossa kysyin, olisiko meidän mahdollista keskustella asiasta rauhallisessa ja rakentavassa hengessä. Kitti ei ole vastannut viestiini, joten korjaan hänen väitteensä nyt tässä kirjoituksessa. 

Kitti esittää, että vuonna 2015 ilmestynyt toinen romaanini Seksistä ja matematiikasta (Gummerus) olisi plagiaatti hänen vuonna 2014 ilmestyneestä esikoisteoksestaan Elävän näköiset (WSOY). Väitteensä tueksi Kitti luettelee joukon yhteneväisyyksiä kirjojen välillä. Yksi hänen kirjansa päähenkilöistä on avaruusfyysikko, minun kirjani päähenkilö Erika taas on matemaatikko. Kitin kirjan avaruusfyysikolla on samaa sukupuolta oleva kumppani, joka puhuu Lapin murretta. Minun kirjani Erikalla on seksuaalinen jännite hänen pohjoispohjanmaalaisen ystävänsä Annukan kanssa. Kitin kirjan lopussa kävellään jäällä Kulosaaren edustalla, minun kirjani puolivaiheilla kävellään jäällä Lauttasaaren edustalla. Molemmissa kirjoissa ollaan kiinnostuttu biologiasta, koirilla on keskeinen rooli, paikallinen ympäristökatastrofi toimii kuvana planetaariselle luontotuholle ja niin edelleen. Kitin mukaan ”lista on vain alku monista teosten välisistä yhtymäkohdista”.

”Kun Seksistä ja matematiikasta vuonna 2015 ilmestyi”, Kitti kirjoittaa, ”tiesin heti, mistä Rauma on keksinyt teoksensa nimen, ja luettuani takakannen oli selvää, että myös plagiaatin keskeiset aiheet ovat peräisin Elävän näköisistä.” 

Tämä ei ole yksinkertaisesti mahdollista. Ensinnäkin työnimi Seksistä ja matematiikasta oli olemassa jo ennen kuin aloin kirjoittaa kirjaa vuonna 2012. Se ja nimeen viittaava lyhenne S&M löytyvät lukuisista tiedostoista, joita olen lähettänyt varmuuskopioiksi sähköpostiini vuosina 2012–2014. Tarkoitukseni oli keksiä parempi nimi työnimen tilalle, mutta kun sellaista ei minun, läheisteni ja kustannustoimittajani ponnistuksista huolimatta löytynyt, päätyi Seksistä ja matematiikasta kirjan kanteen. Vuoden 2014 kirjastoapurahahakemuksessa lavertelen matematiikasta, öljyonnettomuudesta ja massasukupuutosta, tosin käytän kirjasta nimitystä Merestä ja matematiikasta (mahdollisesti vielä huonompi nimi), kun minua lapsellisesti nolotti sanoa apurahahakemuksessa ”seksi”. 

Toiseksi romaanin keskeiset elementit, joita Kitti pitää liian samankaltaisina – matemaatikkopäähenkilö, Annukka-niminen ystävä, jonka kanssa päähenkilö Erikalla on seksiä, öljyonnettomuus, koiramotiivi, kiinnostus biologiaan ja sukupuuton kysymyksiin (voisin itse vielä lisätä esimerkiksi luonnonhistorialliset museot, jollaisessa vierailemisesta kirjani kirjoittaminen sai alkunsa) – ovat kaikki olemassa jo käsikirjoituksen versiossa, jonka lähetin 16.12.2013 luettavaksi silloiselle kustannustoimittajalleni Salla Pullille. Tämä viesti liitetiedostoineen on yhä olemassa, ja Salla Pullin kommentti asiasta löytyy kirjoitukseni ohesta. Myös Kirjailija-lehden toimitus on nähnyt kyseiset viestit ja tiedoston, kirjastoapurahahakemuksen työsuunnitelman sekä sähköpostiviestin, jonka lähetin Kitille. 

Jos Kitti olisi ollut yhteydessä minuun tai kustantajaani heti vuonna 2015, olisi hän saanut nähdä vanhat käsikirjoitusversiot, ja asia olisi ollut loppuun käsitelty. Sen sijaan hän on omien sanojensa mukaan ehtinyt kirjoittaa ainakin WSOY:n Anna Riikka Carlsonille, Veli-Matti Pynttärille, Kirjailijaliitolle ja ”useammalle journalistille”, joille hän on esittänyt minun olevan ”plagioija” ja ”valehtelija”. Tuntuu huolestuttavalta, että tällaista mustamaalaamista on tapahtunut selkäni takana, ilman että olen ollut itse tietoinen asiasta ja voinut korjata Kitin levittämiä käsityksiä. 

Seksistä ja matematiikasta on usean vuoden kirjoittamisen ja tutkimustyön tulos, ja niinpä ajalliset mahdollisuuteni Kitin matkimiseen olisivat olleet melko rajalliset. Luin matematiikan ja kehitysvammaishuollon historiaa, haastattelin ihmisiä, hortoilin Kumpulan kampuksella ja uppouduin biologiaan yli tavallisen intohimoni. Useat teokset, esimerkiksi Veikko Huovisen Kylän koirat (WSOY, 1963) ja evoluutiobiologi Stephen Jay Gouldin esseistiikka näkyvät vahvasti romaanini sivuilla. Tässä ei ole mitään epäilyttävää. Tärkeimmät minua innoittaneet teokset on listattu kirjani alkuun, vaikka periaatteessa mikään ei vaadi, että romaanikirjailija näin tekisi. Kitin kirja ei ole listassa, sillä en ollut lukenut sitä kirjoittaessani kirjaa eikä se sinne muutenkaan kuuluisi. Pinnallisista yhteyksistä huolimatta kirjamme eivät ole kovinkaan samanlaiset. 

Seksistä ja matematiikasta -romaanin ytimessä on kysymys siitä, miten länsimaisen ajattelun järjen ihannointi ja eronteko mielen ja ruumiin välillä ovat myötävaikuttaneet luonnonympäristöjen hyväksikäyttöön, ekologiseen katastrofiin, ja tiettyjen ihmisryhmien, esimerkiksi naisten, kehitysvammaisten, dementikkojen ja lasten alistamiseen. Lähestyn teemaa melko asetelmallisesti siten, että matemaatikkopäähenkilölläni Erikalla on kehitysvammainen sisko, joka kulttuurisesti marginalisoidusta asemastaan huolimatta saattaa olla olennaisilta osin Erika-parkaa kyvykkäämpi. Sisarusten isovanhemmat – mummo ja Rehtori – taas ilmentävät henki-yli-ruumiin -asenteen kahta eri versiota. Mummon ruumisviha ja hengen ylistys perustuvat kristilliseen vakaumukseen. Rehtorilla kyse taas on tieteellisen maailmankuvan pönkittämästä älyllisestä ylemmyydentunteesta. Molemmista ruumis vie lopulta voiton, kun mummo kaatuu ja Rehtori dementoituu, sillä sitähän me kaikki todellisuudessa olemme, ruumiillisia olentoja ja riippuvaisia materiaalisesta maailmasta.

Ekologisesta katastrofista on kirjoitettu tähän mennessä Suomessa jo todella monta romaania. Yksikään kirjailija kun ei omista massasukupuuttoa tai vaikkapa Lapin sotaa tai kouluväkivalta-aihetta. Omasta mielestäni Seksistä ja matematiikasta on edelleen melko uniikki kirja näiden joukossa, mutta kestän kyllä senkin, ettei joku ajattele samoin. Sitä en kuitenkaan hyväksy, että Seksistä ja matematiikasta olisi jonkinlainen varianttini Henni Kitin kirjasta. 

Kitti kirjoittaa myös vuonna 2022 ilmestyneestä romaanistani Hävitys – tapauskertomus (Siltala) ja vihjaa, että teoksen kouluväkivaltakuvaukset olisivat fabrikoituja. Kitin mukaan romaani on entisten opettajieni ja luokkalaisteni kiusaamista. Kitillä on tietenkin täysi oikeus olla Hävityksestä mitä mieltä tahansa, mutta on jokseenkin erikoista, että hän puhuu näin painavasti kirjasta, jota ei ole oman kertomansa mukaan edes lukenut. Etenkin kun hän toivoo, että hänen kirjoituksensa ”viimein käynnistää keskustelun, joka kirjallisuusyhteisön on käytävä omasta lukutaidostaan”.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun törmään ajatukseen siitä, että teen nyt itse sitä samaa, minkä kohteena olin lapsuudessani. 

Se, että lapsena joutuu vuodesta toiseen yhteisön syrjimäksi ja aikuisten väkivallan kohteeksi, ei ole millään tapaa symmetrinen tilanne sille, että aikuisena joutuu kuulemaan olleensa kiusaaja ja siitä saattaa tulla ikävä olo. Ei vaikka asiasta kuulisi uutuuskirjasta. Hävitys ei kehota ryhtymään sellaisiin todellisten ihmisten vainoamisiin, ulossulkemisiin tai pahoinpitelyihin, jollaisten kohteena olin itse lapsena. Kitin toive, että toimittajat lähtisivät urkkimaan kouluaikojeni ihmisten henkilöllisyyksiä ja tenttaamaan heitä 30 vuoden takaisista tapahtumista, on hirveä.

Kitti väittää, että olen kertonut ”kaiken [romaanissa] kuvatun olevan totta”, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Olen sanonut, että väkivalta, jonka kohteeksi päähenkilö A joutuu koulussa, perustuu tarkasti omiin kokemuksiini. Olen välttänyt dramatisointia enkä ole halunnut keksiä kärsimyksiä. Hävitys on kuitenkin fiktiivinen kaunokirjallinen teos, ja sen henkilöhahmot ovat kuvitteellisia, mukaan lukien kirjan päähenkilö. En ole esimerkiksi koskaan työskennellyt A:n tavoin historianopettajana.

Tuntuisi todella omituiselta ja väärältä todistella, että en ole Enkeli Elisa. Tai että en ole Seksistä ja matematiikasta -romaanin matemaatikko-Erika, eikä minua ole raiskattu. (Molemmat rinnastukset ovat harvinaisen asiattomia – enkä siis ole yrittänyt nykiä kenenkään myötätuntoa olemattomalla raiskauksellani, vaikka Kitti näin vihjaa, enkä usko, että ihmiset ylipäänsä kertovat seksuaalisen väkivallan kokemuksistaan ensisijaisesti herättääkseen muissa tunnereaktioita tai saadakseen myötäsukaisempaa vastaanottoa kirjoittamilleen kirjoille.) Ja ei, en ole myöskään Katja Kettu enkä se Iida Rauma, jonka ihmiset, jotka eivät tunne minua, projisoivat minuun. 

Kitin huoli siitä, että uhritarinoilla voi yrittää hakea itselleen jonkinlaista vastuuvapautta, on varmasti aiheellinen. Haluan kuitenkin huomauttaa, että joskus ihmiset ovat uhreja. On olemassa oikeita keskitysleirejä ja oikeita keskitysleirikirjoja.

En ajattele, että väkivallan kohteeksi joutuminen tekisi minusta tai kenestäkään muustakaan syyntakeetonta. En ole kirjoittanut Hävitystä siinä uskossa, että kouluaikani antaisi minulle luvan kohdella muita rumasti, mutta vakaumukseni on, että minulla on oikeus omaan elämänhistoriaani ja omaan kokemukseeni, vaikka sen kertomisesta voisikin tulla jollekulle paha mieli. Hävitys on poliittinen kirja, joka pyrkii ajamaan muutosta. Oma peruskouluni on jo eletty, mutta jonkun toisen ei ole, eikä lapsiviha ulotu yksinomaan kouluihin. 

Haluan vielä lopuksi muistuttaa, että romaaneja ei kirjoiteta siten, että ne olisivat jo valmiiksi voittaneet Finlandia-palkinnon ja saaneet niskaansa ison julkisen hyväksynnän. Romaanin kirjoittaminen on aina valtava riski. Riski siitä, että tulee nolatuksi, torjutuksi ja ohitetuksi tavalla, joka osuu kaikista syvimmälle ja henkilökohtaisimmalle alueelle, vaikka miten leikkisimme, että kirjat ja niiden kirjoittajat eivät ole sama juttu. 

Hävityksen kirjoittaminen oli minusta pelottavaa. Siksi sympatiseeraan Henni Kittiä, sillä uskon, että hänenkin kirjansa on ollut pelottava kirjoittaa. On hirveää tuntea kokeneensa vääryyttä, jota kukaan ei ymmärrä tai tunnusta vääryydeksi. Luulen, että tämä on yksinäisimpiä tunteita, mitä ihmisellä voi olla. 

Toivon, että mitä ikinä tästä jupakasta seuraa, se ei tee Henni Kitistä yksinäisempää. Toivon myös, että saisin olla rauhassa eikä minun tarvitsisi palata tähän asiaan enää. 

Iida Rauma

Juttua muokattu 11.12. klo 12:01. Tekstissä mainittiin virheellisesti Risto-Matti Pynttäri. Nimi on nyt korjattu Veli-Matti Pynttäriksi.