Aikuisten pitäisi osata kiivetä pilvien päälle
“Isi, miksi sä et ole kirjoittanut sellaisesta merirosvolaivasta, jonka nimi olisi PERUNA?” kysyi alle kolmevuotias poikani minulta vuosia sitten. Kysymys oli relevantti ja päätin tarttua härkää sarvista. Pieni merirosvokirja näki päivänvalonsa jo seuraavana vuonna.
Käytän tarinaa usein esimerkkinä lapsen anarkistisuuden synnyttämästä inspiraatiosta. Kynnyksetön kyky yhdistellä villisti asioita ja lokeroimattomuus luovat uusia kategorioita ja yhteentörmäyksiä, jotka innostavat keski-iän harmauteen tylsistynyttä aikuista.
Lastenkirjallisuudesta puhuttaessa painotetaan usein sen pedagogisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Lapsen kehitykselle on tietysti tärkeää, että hänelle luetaan. Lapsi oppii tuntemaan empatiaa, kasvattaa sanavarastoaan, harjoittelee keskittymistä ja kehittää rytmitajuaan. Tämä on jokaiselle vastuuntuntoiselle vanhemmalle itsestään selvää.
Se mistä vähemmän puhutaan, on lastenkirjan kirjoittamisen taiteellinen puoli. Lastenkirjat ovat siinä kirjallisuutta missä aikuisillekin kirjoitetut kirjat. Niiden takana on tekijä, jolla on taiteellisia ambitioita. Jos lastenkirjallisuus nähdään ainoastaan kasvattavana kirjallisuudenlajina, se samalla lanataan tasaiseksi ja siirretään eri kategoriaan muiden kaunolajien parista.
Kuvakirjan kolmas ja tärkein yleisö on nimittäin sama lapsi, jolle kirjaa luetaan, mutta vuosikymmeniä myöhemmin. Aikuinen joka yrittää tavoittaa oman Peter Paninsa ja Ihmemaansa.
Romaanikirjailija Martin Amisilta kysyttiin taannoin haastattelussa, onko hän koskaan ajatellut lastenkirjan kirjoittamista. “Jos saisin pahan aivovaurion, voisin hyvinkin kirjoittaa lastenkirjan”, Amis vastasi.
“En ikinä kirjoittaisi kenestäkään, joka pakottaisi minut kirjoittamaan alemmalla rekisterillä kuin pystyn”, Amis jatkoi toisessa haastattelussaan ja viittasi edelleen lastenkirjoihin. Amisin ylimielisyys on hämmentävää. On kuin hän ei ymmärtäisi lastenkirjan roolia moniyleisöllisenä kirjallisuutena.
On tapana sanoa, että lasten kuvakirjalla on kaksi yleisöä: lapsi ja hänelle kirjaa ääneen lukeva aikuinen. Lastenkirjailija kirjoittaakin usein tekstiensä sisään pieniä silmäniskuja aikuislukijalle, jotta hän jaksaa lukea innostuneena lapselleen.
Silti se delikaatein, tärkein ja kaikella muulla paitsi välittömällä taloudellisella mittarilla merkittävin yleisö on jäänyt laskuista.
Kuvakirjan kolmas ja tärkein yleisö on nimittäin sama lapsi, jolle kirjaa luetaan, mutta vuosikymmeniä myöhemmin. Aikuinen joka yrittää tavoittaa oman Peter Paninsa ja Ihmemaansa. Aikuinen, joka yrittää muistaa sitä, miltä tuntui olla kuin Onneli ja Anneli tai istua Muumimamman puutarhassa.
Lasten kuvakirja on mahdottoman vahva väline, joka tuo muistikuvia vuosikymmenten takaa ja antaa edelleen moraaliopetuksia, joskin nykyään onneksi vähemmän osoittelevasti. Hän muistaa taiteellisesti herkullisimmat kohdat uudelleen.
Mitä lastenkirjalla sitten on sanottavaa? Se kuiskaa, että maailma on valtava. Se opettaa asettumaan toisen housuihin. Se kertoo, että rohkeus ei tarkoita heikkojen uhmaamista. Se puolustaa nokkeluutta ja tarmoa, mutta ei väheksy ketään. Se kertoo, että rakkaus ja empatia voittaa.
Lastenkirjallisuudella on valtavasti enemmän annettavaa kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä.
Siksi lastenkirjan neljäs yleisö voisi olla elämäänsä kyynistynyt aikuinen, jolle ei luettu satuja tai joka on ne jo kadottanut mielestään. Hän kaipaisi tukea oppiakseen uudelleen elämään, juoksemaan apilaniityillä, käymään Pikku Prinssin kolme tulivuoren tähdellä ja kiipeämään pilvien päälle. Hän harvoin tarttuu lastenkirjaan, mutta hänen pitäisi.
Lastenkirjallisuudella on valtavasti enemmän annettavaa kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä. Se paitsi synnyttää ja kasvattaa uuden sukupolven suomalaisia, se palauttaa lapsuuden aikuisten mieliin. Siitä saadaan kiittää kirjailijaa, joka ei kangistu kaavoihin vaan tekee lastenkirjallisuutta kaikille.
“En kirjoita lapsille. Minä kirjoitan. Ja joku sanoo, että se on lapsille”, Maurice Sendak sanoi. Taidan itse tarttua Sendakin Hassuihin hurjiin hirviöihin (1963) taas tänäkin iltana.
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.