Mistä nimi rakkaalle kirjalapselle?
Toisinaan jo kirjan nimestä voi päätellä paljon sen sisällöstä. Esimerkiksi Arto Mellerin Tuomiopäivän sävärit (Otava, 1987) liittyy tietenkin huumeisiin, Max Seeckin Pahan verkko (Tammi, 2020) on ilmiselvä trilleri ja Olli-Pekka Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia, 2012) vie ajatukset runouden suuntaan. Mutta mitä kirjan nimen pitäisi kirjailijan itsensä mielestä vihjata potentiaaliselle lukijalle?
Miina Supinen ja Jukka Behm kertovat omien teostensa nimeämisestä ja kirjan nimen merkityksestä yleisemmin.
Paskakasasta voi kuoriutua mestariteos
Supisen esikoisromaani oli hilpeän groteskiksi kuvailtu Liha tottelee kuria (WSOY, 2007). Miten tämä uteliaisuutta herättävä nimi syntyi?
– Se oli aikoinaan yleisempikin lentävä lause. Ainakin Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeellä oli T-paitoja, joissa oli luki ”Kaikki liha tottelee kuria”. Nimi tuli yhtäkkiä mieleeni, kun kirja oli jo aika pitkällä. Lauseessa on hyvä rytmi ja säväyttävä viesti, ja se sopii kirjan teemaan ja vihjaa jotakin jännittävää sisällöstä. Tiesin heti että se on hyvä nimi.
”Lauseessa on hyvä rytmi ja säväyttävä viesti.”
Supisella ei ole käsikirjoituksille varsinaisia työnimiä. Hän kertoo viittaavansa tekeillä oleviin teksteihin yleensä sanoilla käsis, tekele tai paskakasa.
– Juttelen lasteni kanssa joskus töistäni ja meille muodostuu vitsinimiä. Kultainen peura (Otava, 2024) oli lempinimeltään Laivat Laatokalla. Parasta aikaa kirjoittamani Hopeapeili on kotioloissa Sipulit kuin kupolit tai vain Sipulit.
Toimittajan työ on tuonut taitoa tiivistää
Toistakymmentä kirjaa julkaisseen Jukka Behmin teoksilla on eri tyylejä edustavia nimiä. Esimerkiksi nuortenromaani Skorpionin isku (Tammi, 2025) voisi hyvin olla kansainvälinen vakoojajännäri, Viallinen valkaisuvoide (Reuna, 2016) puolestaan herättää humoristisia mielleyhtymiä. Suurimman osan nimistä Behm sanoo keksineensä itse.
– Aika monet ovat olleet alusta asti kirjan työniminä, Behm kertoo. – Varmaan kun on ammatikseen kirjoittanut lehtijuttuja, on omaksunut osuvien ja kiinnostusta herättävien otsikoiden keksimisen. Niinpä kirjojen nimetkin ovat tulleet aika luonnostaan.
Poikkeuksena on romaani Eikä yksikään joka häneen uskoo (Tammi, 2018).
– Muistan, että sillä oli monia erilaisia nimivaihtoehtoja, ja kustantamossakin pitkään mietittiin sitä. Sitten silloinen kustannustoimittaja Petra Maisonen keksi jostain tuon nimen, ja se tuntui hyvältä.
Raamatusta tai rukouksista ovat nimen napanneet myös esimerkiksi Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (WSOY, 1998) ja Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät (Tammi, 2014), Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022) sekä Niko Rantsin Sinun puolestasi vuodatettu (Tammi, 2020).
Hyvä nimi antaa lukijalle vihjeen
Supisen mielestä hyvä nimi antaa lukuohjeen esimerkiksi siihen, millainen sävy ja tunnelma kirjassa on.
– Nimen avulla lukija voi kiinnittää huomionsa johonkin tiettyyn seikkaan kirjassa. Täydellinen nimi on itsessään vaikuttava, avaa teoksen uudelle ja mielenkiintoiselle tasolle ja tavallaan keskustelee sisällön kanssa, Supinen linjaa.
Useiden Supisen kirjojen kohdalla nimi antaa vihjeen siihen, että lukija saattaa altistua huumorille. Tästä ovat esimerkkejä vaikkapa novellikokoelma Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY, 2013) tai Rosmariini-lastenkirjasarjassa ilmestynyt Mättömadon salaisuus (WSOY, 2020).
”Enkelin nyrkissä on samassa jotain pehmeää ja kovaa.”
Jukka Behmin mielestä parhaissa nimissä on kekseliäisyyttä ja omaperäistä oivallusta.
– Sen pitäisi olla tavallaan helppo, mutta samalla kekseliäs, Behm puntaroi. – Esimerkiksi cozy crime -tyyliset dekkarit, joihin pari omaa kirjaanikin lukeutuvat, eivät voi nimeltäänkään olla kovin rankkoja. Pojille suunnatuille nuortenkirjoille taas sopivat mielestäni jännittävät nimet, kuten Skorpionin isku. Sitä edelsi samassa futisaiheisessa sarjassa Enkelin nyrkki (Tammi, 2024), jonka nimeä mietittiin pitkään. ”Enkelin käsi” tuntui lässytykseltä, ”Jumalan käsi” taas oli liian suoraan Maradonaan viittaava. Muistan, että sain oivalluksen nähdessäni Ilkka Remeksen kirjan Kremlin nyrkki (WSOY, 2019). Yhdistin, että Enkelin nyrkissä on samassa jotain pehmeää ja kovaa.
Kustantajan ja kirjailijan näkemykset
Sekä Supinen että Behm kertovat, että kustantaja vaikuttaa nimivalintoihin ja nimiä pohditaan yhdessä, yleensä hyvässä hengessä.
– Asiasta keskustellaan kustannustoimittajan kanssa ja myös markkinointitiimi antaa näkemyksiään, Supinen kertoo. – Arvostan saamaani apua ja mielipiteitä. Voi olla, että itse suosin vähän krpypisempiä ja ehkä myös vanhanaikaisempia tai klassisempia nimiä kuin kustantajat, mutta heillä on asiasta kokemusta ja ymmärrystä, ja haluan kuunnella heitä.
Erimielisyyksiäkin saattaa toisinaan tulla. Behmin kohdalla toisen kirjan nimeäminen tuotti hankaluuksia, eikä lopputulos tuntunut omalta.
– Kirjan tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan kuvitteelliseen hotelliin, ja oma ehdotukseni nimeksi oli Patong Love Hotel. Muistan, että sitä pidettiin kustantamossa hankalana, ja kirjan nimeksi tuli Matkoilla (Tammi, 2009). Omasta mielestäni se tuntui vähän löyhältä, eikä viitannut oikein mihinkään.
Kustantamon vaatima nimi oli geneerinen ja pöljä.
Supinen puolestaan joutui luopumaan omasta mielestään toimivasta nimestä Kokkiklubi-sarjaan kuuluvan lastenkirjan kohdalla.
– Kirja kertoi kokista nimeltä Amor Pääkkönen, jota kirjan lapsihahmot auttoivat. Halusin, että kirjan nimi olisi ollut Pääkkösen apurit. Se kuulosti minusta tosi hauskalta ja vähän kuin joltain rähjäiseltä punk-bändiltä. Kustantamo vaati, että kirjan nimen pitää olla Amorin apulaiset (WSOY, 2019). Se otti minua päähän, koska Amorin apulaisethan ovat rakkauden tehtävissä, eikä kirjassa ollut mitään sellaista ja nimi oli mielestäni muutenkin geneerinen ja pöljä.
Parhaat nimet herättävät suuria tunteita
Entä mikä on kaikkien aikojen paras kirjan nimi?
– Sain nuorena suuria tunteita kaikista Hemingwayn kirjojen nimien suomennoksista, erilaisten sotakirjojen, kauhukirjojen ja seikkailukirjojen nimistä ja monista käännöskirjojen salaperäisistä nimistä, Supinen muistelee. – Nyt kun niitä ajattelee, niin eivät ne välttämättä ole niin kovia. Vastaan nostalgisista syistä, että Alistair MacLeanin Saattue Muurmanskiin (WSOY, 1956). Saattue ja Muurmanski kuulostivat kumpikin hyvin jännittäviltä asioilta ja yhdessä ne ovat jo todella kohtalokkaan kuuloisia.
Supisen valintaan tuo mielenkiintoisen kulman se, että MacLeanin esikoisromaanin alkuperäisessä nimessä HMS Ulysses (1955) kumpaakaan sanaa ei mainita.
”Nimi houkutteli luokseen kuin seireeni.”
Myös Jukka Behmin suosikki on alkujaan englanninkielinen teos, John Irvingin Leski vuoden verran (Tammi, 1998), alkukielellä A Widow for One Year.
– Kirjan kansi varasti huomioni Pohjois-Haagan kirjastossa syksyllä 1999, Behm kertoo. – Nimi houkutteli minut luokseen kuin seireeni. Aikaisemmin olin yrittänyt lukea Irvingin Vesimiestä (Tammi, 1991), joka on mieleenjäävä nimi sekin, mutta se oli jäänyt kesken.
Behm sanoo, että kirjailijoista kertovana romaanina Leski vuoden verran vahvisti myös hänen orastavaa suunnitelmaansa ryhtyä kirjailijaksi.
– Sen jälkeen ahmin koko Irvingin tuotannon, ja nappasin vaikutteita ja oppia kirjoittamiseeni. Kuten sen, että tarinan pitää koukuttaa ensimmäisellä sivulla, mieluiten ensimmäisellä lauseella. Tai jo nimellään.
Mikko Kalajoki
Mikko Kalajoki (s. 1972) on turkulainen kirjailija, jolta on julkaistu parikymmentä teosta romaaneista lastenkirjoihin ja sarjakuviin. Kirjoittamisen lisäksi hän juoksee.