Huuma, koukku ja toivo
Viinamäen miesten maassa on kirjoitettu runsaasti kirjoja alkoholin haitoista, mutta laittomien päihteiden ongelmakäyttöä kuvaavat teokset ovat olleet suomalaisessa kaunokirjallisuudessa harvassa. Laittomien päihteiden käytöllä on kuitenkin maassamme pitkä historia, ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja pahoinvoinnin lisääntyessä 2020-luvulla myös päihteiden ongelmakäyttö kasvaa. Jos kirjallisuus on peili tai ikkuna todellisuuteen, kuten tunnettu metafora väittää, monet päihteiden haittoihin liittyvät kokemukset ovat vaarassa jäädä vaille ilmaisua ja sanoja.
Maastamme löytyy silti päihdeongelmia- ja riippuvuuksia käsitelleitä kirjailijoita. Katkaisuhoidossakin työskennellyt kirjailija Raimo Pesonen on kirjoittanut aiheesta useissa romaaneissaan, ja Ville Verkkapuro on puolestaan hyödyntänyt esikoisromaanissaan Pete (Kosmos, 2023) päihdepoliittista näkökulmaa. Laittomien päihteiden käyttöä on kuvattu myös dekkareissa, true crime -kirjallisuudessa sekä omakohtaisissa riippuvuus- ja toipumiskertomuksissa.
Kuinka kuvata päihdeongelmista kärsiviä ihmisiä ilman alentuvaa katsetta?
Päihdeongelmien käsittely on toistuva teema Anja Snellmanin ja Hanna-Riikka Kuisman tuotannoissa. Molemmat ovat kirjoittaneet laittomien päihteiden käytöstä suorasukaisesti ja luontevana osana teostensa maailmaa. Molemmat ovat myös kohdanneet kysymyksen päihdeongelmia käsittelevän kaunokirjallisen työn eettisyydestä. Kuinka kuvata päihdeongelmista kärsiviä ihmisiä ilman alentuvaa katsetta? Kuinka purkaa marginalisoivia, syrjiviä ja stigmatisoivia ennakkoluuloja?
Kaunokirjallisuutta ja terapiaa
Anja Snellman on työskennellyt päihdeongelmien parissa niin kirjailijana kuin terapeuttinakin. Hän on toiminut terapeuttina Diakonissalaitoksen korvaushoitoyksikössä ja järjestänyt lukupiiri- ja bänditoimintaa osana hoitoa. Päihdeteemat ovat olleet läsnä vuoteen 1997 saakka Kauranen-nimellä teoksensa julkaisseen Snellmanin tuotannossa alusta alkaen.
Esikoisromaanissaan Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981) hän sivusi kannabiksen käyttöä, ja päihteet olivat mukana myös hänen seuraavassa romaanissaan Tushka (WSOY, 1983), joka sijoittuu taide- ja rock-piireihin. Romaani Lähestyminen (WSOY, 2016) puolestaan kertoo terapeutista, joka muodostaa läheisen suhteen heroiiniriippuvuuteensa korvaushoitoa saavan Ilen kanssa. Snellman on käsitellyt päihdeteemoja myös runoudessa teoksessaan Runoksia (WSOY, 2014).
Snellman kertoo kirjoittavansa päihteistä osin oman taustansa vuoksi.
– Kalliossa syntyneenä ja kasvaneena ihmisenä olen kohdannut ympärilläni monenlaista päihteiden käyttöä. Isäni oli alkoholisti. Pohdin jo lapsena, miksi joillain ihmisillä on tarve vetää päänsä sekaisin ja paeta todellisuutta. Terapeutin työssäni tapaan tietysti jatkuvasti myös päihteiden ongelmakäyttäjiä.
Snellman kokee, että kaunokirjallisuus voi avata päihdeongelmien tarkasteluun ulottuvuuden, jota tieteelliset ja terapeuttiset lähestymistavat eivät tavoita.
– Kaunokirjallisuus voi sanoittaa rotkon pohjaa ja matkaa sinne. Päihdemaailma on oma kulttuurinsa pelisääntöineen, tapoineen ja kielenkäyttöineen. Ihmisille, jotka elävät työn ja perheen ympärille keskittyvää yhdeksästä viiteen elämää, voi olla järisyttävää tajuta, kuinka vaikeaa raskaan päihdekierteen ja korvaushoidon jälkeen on palata niin sanottuun normaaliin elämään.
”Pohdin jo lapsena, miksi joillain ihmisillä on tarve vetää päänsä sekaisin ja paeta todellisuutta.”
Snellman on pyrkinyt tasapainottelemaan päihdeongelmista kirjoittaessaan kerronnan uskottavuuden ja eettisen kestävyyden välillä. Hän on esimerkiksi käyttänyt teoksissaan sanaa ”nisti”, koska korvaushoidossa olevat ihmiset ovat kutsuneet siten itseään ja toisiaan. Samalla hän on pyrkinyt purkamaan päihteitä käyttäviin ihmisiin kohdistettuja ennakkoluuloja.
– Tyypillä, joka kulkee kippurassa silmät tapilla, on ollut isä, äiti, ehkä sisaruksia, lapsia, mummola, opintonsa, unelmansa ja ensirakkautensa. Toisaalta en halua kaunistella päihteiden ongelmakäyttöä. Aloittaessani työt korvaushoitoklinikalla ymmärsin heti, että minun on ensimmäisenä riisuttava vaaleanpunaiset silmälasit, jos niitä nyt Sörkan friidulla koskaan olikaan.
Snellmanin mielestä kirjailijan pyrkimys lievittää päihteiden käytön aiheuttamaa kärsimystä, vähentää oletuksia ja ennakkoluuloja sekä kirjoittaa samalla hyvää kaunokirjallisuutta eivät ole ristiriidassa.
– Haluan muuttaa maailmaa, mutta olen myös sanataiteilija. Kirjailija voi sisällyttää teoksiinsa muutoksen tarvetta koskevia käsityksiään, mutta niiden ei tule olla päälle liimattuja vaan osa tarinan kokonaisuutta.
Päihteistä eläytyvästi
Hanna-Riikka Kuisma on tullut tunnetuksi vähäosaisuuden, köyhyyden, syrjäytymisen sekä mielenterveys- ja päihdeongelmien tarkkanäköisenä kuvaajana. Päihdeongelmia hän tutkii etenkin romaaneissaan Kerrostalo (Like 2019), Korvaushoito (Like 2024) ja Maaperä (Like 2026).
Kuisma kirjoittaa usein aiheista, jotka ovat jääneet kaunokirjallisuudessa katveeseen.
– Kaikella kunnioituksella true crime -kirjoja ja päihdehelvetistä kertovia omakohtaisia teoksia kohtaan, joita on ilmestynyt äänikirjojen suoratoistopalveluihin kuin sieniä sateella, päihteiden ongelmakäyttöä olisi tärkeä käsitellä myös kaunokirjallisemman lähestymistavan kautta, jossa kerronta on kuvailevampaa ja henkilöhahmoihin syventyvää.
”Päihteiden ongelmakäyttöä olisi tärkeä käsitellä myös kaunokirjallisemman lähestymistavan kautta, jossa kerronta on kuvailevampaa ja henkilöhahmoihin syventyvää.”
Päihteiden käyttöön ja päihdekulttuureihin liittyy paljon virheellisiä käsityksiä ja ennakkoluuloja. Kuisma pyrkiikin avaamaan teoksissaan päihteiden ongelmakäytön psykologisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia taustasyitä. Hänen kaunokirjallista ilmaisuaan luonnehtii usein yksityisten kokemusten limittäminen yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja valtasuhteisiin.
– Korvaushoidossa kirjoitin ihmisestä, joka on älykäs ja lukee paljon mutta muodostaa riippuvuuden päihteisiin perinnöllisen addiktiotaipumuksensa ja huonojen olosuhteiden takia. Halusin kuvata tunnetasolla, kuinka addiktio syntyy, millaista sen kanssa on elää ja kuinka siitä voi kuntoutua.
Kuisma kertoo, että hänen elämässään oli jakso, jolloin hänellä oli omakohtaisiakin kokemuksia syrjäytymisestä. Omien kokemustensa ohella hän on tukeutunut kirjoitustyössään kokemusasiantuntijoihin varmistaakseen kerrontansa tarkkuuden ja uskottavuuden.
Suomen nykyistä päihdetilannetta Kuisma pitää surullisena. Erityisen huolissaan hän on kovia huumeita käyttävien nuorten asemasta.
– Päihdepolitiikkamme on vanhentunutta. Riippuvuuksia tulisi suitsia laittomien päihteiden käytön ja hallussapidon dekriminalisoinnilla ja käyttöhuoneiden perustamisella. Päihteiden ongelmakäyttö on riippuvuussairaus, joka ei parane tuomioilla.
”Päihteiden ongelmakäyttö on riippuvuussairaus, joka ei parane tuomioilla.”
Romaanimuotoa Kuisma pitää kuitenkin monitulkintaisuutensa vuoksi huonona poliittisen muutoksen välineenä.
– Esimerkiksi Kerrostalon vastaanotossa tulkinnat jakautuivat. Yhdessä arviossa kirjoitettiin, että tällaista se on, kun sosiaaliturva on riittämätön, kun taas toisessa kirjoitettiin, että tällaista se on, kun sosiaaliturva on vastikkeeton. Jos ensisijainen pyrkimykseni olisi muuttaa asioita, kirjoittaisin pamfletin. Toisaalta etenkin Korvaushoidon kohdalla halusin avata korvaushoitoa ihmisille, jotka eivät ilmiötä tunne, rohkaista heitä ajattelemaan ja esittämään kysymyksiä.
Mika Pekkola
Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.