Tunne itsesi
Vielä kymmenen vuotta sitten minun oli vaikea tehdä itseäni näkyväksi tekstiin, jota olin kirjoittamassa. Varsinkin minä-muotoisuus tuntui haasteelliselta. Ehkä tähän vaikutti 1980-luvulla saamani koulutus historiantutkijana. Meidän sukupolvellemme opetettiin, ettei tutkijan kuulukaan korostaa persoonaansa – paitsi väitöskirjan esipuheessa. Tunteitakaan ei ollut suotavaa korostaa: ne kehotettiin ”sammuttamaan”.
Perinne oli syvään juurtunut. Tunteiden sysääminen syrjään liitettiin tutkijan puolueettomuuteen. Historioitsijan tehtävä oli analysoida kylmän viileästi lähteitään ja kirjoittaa lahjomattomasti, mitä oli löytänyt. Syyrialainen satiirikko Lukianos kirjoitti 100-luvulla jaa. teoksen Miten historiaa on kirjoitettava. Lyhyt kirjoitus irvaili oman aikansa kronikoitsijoille, mutta samalla se ilmaisi periaatteita, jotka jäivät elämään. Lukianoksen mukaan historioitsijan tulee olla puolueeton ja isänmaaton, eikä hänen tule palvella nykypäivää vaan tulevia polvia.
Ymmärsin toki, että kirjoittaja on väistämättä läsnä tekstissään, kysyjänä ja vastaajana, rakenteellisten ratkaisujen pohtijana ja tyylillisten valintojen tekijänä. Hän on kertoja, halusipa tai ei, sillä menneisyys ei kirjoita itse itseään.
Silti minä-muotoisen kertomisen kynnys on ollut korkealla. Pohdin tätä ankarasti, kun suunnittelin vuonna 2025 ilmestynyttä kirjaa Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä. Löysin teoksen aiheen jo 25 vuotta aiemmin, kun tutkin sukuni historiaa. Pyysin kirkkoherranvirastosta virkatodistuksen isoisoisästäni ja hänen lapsistaan. Kun lopulta sain selvityksen, listan lopussa oli lapsi, josta en ollut koskaan kuullut, pieni Frans, jonka kohdalla luki arvoituksellisesti: ”Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty.”
Lause herätti voimakkaita tunteita, mutta muutamassa päivässä tietoni karttuivat. Isäni muisti lapsuudestaan sokean vanhuksen, ja pian kävi ilmeiseksi, ettei Frans ollutkaan hylätty. Ymmärsin myös, että lapsi oli menettänyt näkönsä ja kuulonsa kahden ja puolen vuoden iässä ja elänyt sen jälkeen vuosikaudet villilapsena, johon kukaan ei saanut yhteyttä. Vihdoin Frans pääsi Pietarsaaren kuurojenkouluun, oppi viittomakieltä ja tuli taitavaksi käsityöläiseksi. Silloin arvoitukseksi jäi, miten Frans myöhemmin oli löytänyt uudelleen sisarpuolensa ja heidän perheensä.
Kirjan idea syntyi jo vuonna 2000, mutta haave toteutui neljännesvuosisata myöhemmin. Pitkään viiveeseen vaikutti moni asia. Olin epävarma, pystynkö löytämään riittävästi aineistoa köyhän piian aviottoman lapsen elämästä. Mutta viiveeseen vaikutti myös epäröintini siitä, miten kirjoittaisin itseni tarinaan, miten välittäisin lukijalle sen, miten olin Fransin löytänyt. Tunsin epämukavuutta, kun piti kirjoittaa ”minä”.
Lopulta ratkaiseva askel oli pakko ottaa. Itse aiheen löytäminen oli osa sitä tarinaa, jonka halusin kertoa. Ehkä jokaisella kirjoittajalla on näkymätön muurinsa, joka täytyy murtaa. Minulla se oli rohkeus heittäytyä kertojaksi ja ilmaista itseni tekstin tasolla.
Vaikka olen kirjoittanut koko ikäni ja useimmiten myös nauttinut sanoilla leikkimisestä, en ole kuitenkaan tuntenut itseäni riittävästi kirjoittajana. Kun kreikkalainen matkailija ja maantieteilijä Pausanias vieraili 100-luvulla eaa. Delfoissa, hän kirjasi muistiin Apollonin temppeliin kaiverretut sanat ”tunne itsesi”. Viesti on ikiaikainen mutta hämmästyttävän vaikea toteuttaa. Me kaikki tunnemme itsemme, emmekä kuitenkaan tunne.
Hannu Salmi
Hannu Salmi on tietokirjailija ja kulttuurihistorian professori Turun yliopistossa. Hän on kirjoittanut useita tietokirjoja, viimeksi teokset Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 ja Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä, jotka olivat molemmat tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaita. Frans Leijon -kirja sai Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon 2026. Hannu Salmi esiintyy Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla 10. heinäkuuta 2026.