Onko kirjallisuudesta joukkuelajiksi?
Kirjailijoiden toimeentulo on ollut viime vuosina murroksessa. Työskentelyapurahat ovat perinteisesti mahdollistaneet monille ammattilaisille työskentelyn itsenäisesti mutta itsenäinen työskentely näyttää tuottavan myös yksinäisyyttä. Entä, jos riskejä ei aina tarvitsisikaan kantaa yksin?
Kirjailijan työn taloudelliset ehdot ovat joutuneet viime vuosina myllerrykseen, johon harva osasi varautua. Äänikirjat ovat piristäneet kirjallisuuden kysyntää ennalta arvaamattomalla tavalla, mutta ne ovat myös tehneet kirjoista arkisia massakulutustuotteita.
Ammattikirjailijoiden toimeentulo on, kuvataiteilijoiden lisäksi, ollut yli puoli vuosisataa taiteenaloista vahvimmin apurahojen varassa, ja vaikka rahoituksen piiriin on tullut uusia taiteenaloja, apurahojen merkitys juuri kirjailijoille on pysynyt erityisen merkittävänä. Kokoaikaisia palkkatyöpaikkoja ei juuri ole, vaikka sellaisiksi laskettaisiin opetustyöt.
Kuten Kirjailijaliiton viimeisin jäsentutkimuskin kertoi, apurahoitus käytännössä jakaa kirjailijat omalla työllään toimeen tuleviin ja niihin, jotka joutuvat elättämään itsensä muuten. Tekijänoikeustuloilla elää vain harva.
Taiken vuoden 2024 tilastoissa kirjallisuudelle myönnettyjen apurahojen määrä oli jatkanut yhä niukkaa kasvuaan, vaikka joillakin muilla taiteenaloilla rahoitus on viime vuosina notkahtanut. Kirjallisuuden työskentelyapurahojen myöntöprosentti oli 10, kun taiteenalojen keskiarvo oli 7 prosenttia.
Työttömyysturvajärjestelmä luo rahoituskausien välissä elävälle kirjailijalle omat vaikeutensa.
Niukan läpimenoprosentin voisi ajatella olevan merkki siitä, että rahoituksen saa vain taiteen laadukkain kärki. Harva silti niellee pureskelematta ajatuksen, että raja apurahansaajien ja muiden välille asettuu täysin kiistattomaan kohtaan.
Työttömyysturvajärjestelmä puolestaan luo rahoituskausien välissä elävälle kirjailijalle – tai vasta ammattistatustaan hankkivalle – omat vaikeutensa. Kun tekijänoikeuskorvauksia maksetaan silloin kun niitä maksetaan, työvoimaviranomainen voi olettaa, että kyseessä on korvaus jatkuvasta kokoaikaisesta työskentelystä, ja vaatia aikaa vieviä selvityksiä, jotka moni pienillä tuloilla elävä kokee rangaistuksena.
Epäselvyyttä aiheuttaa usein sekin, että kirja julkaistaan vasta kun koko tuotantoprosessi, ei vain kirjailijan työpanos, on valmis. On myös viitteitä siitä, että työttömyysturvaa on käytetty tapana saada perustoimeentulo keskeneräisen työn jatkamiseen. Siihen, miten yleistä tämä on tai miten maalaisjärjen mukaista on, että tulevaa toimeentuloa edistävä työskentely ylipäätään on työttömänä kiellettyä, ei liene kaikkia tyydyttävää vastausta.
Työnhakijan on myös osattava puhua apurahoista oikein: kun apurahakausi päättyy, työvoimaviranomaiselle on ilmaistava selvästi myös työskentelyn päättymispäivä. Muuten viranomainen tulkitsee kirjailijan yhä työllistyvän omassa työssään ja todennäköisesti kieltää oikeuden työttömyysturvaan.
Yhä useammalla kirjailijalla on toinen ammatti, tai ainakin työ, jotta toimeentulo olisi taattu myös rahoitusjaksojen välillä. Olen saanut kuulla, että vaikka 90 prosenttia työajasta kuluisi muuta työtä tehden ja 10 prosenttia taiteen parissa, se ei vaikuttaisi sisäiseen kokemukseen taiteilijuudesta mitenkään.
Kirjailija kuitenkin tarvitsee työlleen aikaa ja tilaa, ja usein vapautta luoda on niillä, joiden toimeentulo on turvattu. Olemmeko matkalla kohti aikaa, jossa kirjailijuuden mahdollistavat vain varakkaat puolisot, äveriäät lapsuuden perheet ja mesenaatit? Viimeksi mainittuina voi pitää myös yksityisiä säätiöitä, joiden osuus taiteellisen työskentelyn rahoituksesta on 2000-luvulla ohittanut Taiken osuuden.
Vai onko elintasostaan tinkivästä kirjailijasta sittenkin tulossa valtavirtailmiö? Monet mitoittavat menonsa niin, että vähäisetkin tulot riittävät. Jotkut kuvaavat valintaansa aktiiviseksi vastarinnaksi kapitalistista järjestelmää kohtaan, toiset vain sopeutuvat välttämättömään.
Joka tapauksessa taiteesta voi tulla valinnan myötä konkreettisesti koko elämää määrittävä kutsumus, jonka vuoksi on kieltäydyttävä monesta keskiluokkaisen ihanteen mukaisesta luksuksesta. Perheestä, esimerkiksi.
Jos kaunokirjallisuus jää taloudellisesti turvattua elämää eläneiden kirjoitettavaksi, mitä kuvassa näkyy?
Suomalainen kirjallisuus on poikkeuksellisen vahvasti yksilöurheilua, mutta vaikka kaunokirjallisuudessa on kyse taiteellista vapauttaan toteuttavan yksilön esteettisistä valinnoista, sillä on myös yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Se kertoo tästä hetkestä sekä meille että niille, jotka lukevat kirjoja tulevaisuudessa. Pysäytyskuva perustuu kirjailijan tulkinnoille havainnoistaan siinä ympäristössä, jossa hän elää.
Jos kaunokirjallisuus jää taloudellisesti turvattua elämää eläneiden kirjoitettavaksi, mitä kuvassa näkyy?
Miten vahvaa ammatti-identiteettiä ja -ylpeyttä voisi hyödyntää niin, että siitä koituisi myös toimeentuloa?
Kirja kerrallaan -logiikalla toimivien, ammattikunnan sisältä alkunsa saaneiden äänikirjapalveluiden perustaminen on loistava uutinen. Kentällä on myös laadukkaita osuuskuntia, jotka ovat mahdollistaneet jäsenilleen korkeatasoisen kirjallisuuden julkaisemisen pitkäjänteisesti. (Riittävän suuret osuuskunnat myös suojaavat jäseniään yrittäjästatukselta, joka on toistaiseksi sosiaaliturvan kannalta umpikuja.)
Sekä uusia äänikirjapalveluita että osuuskuntia yhdistää ulkopuolisen silmin yksi, historiallisen neromyytin kanssa ristiriitainen piirre: se, että riskejä ei kanneta yksin.
Katri Talaskivi
FT Katri Talaskivi tutkii Jyväskylän yliopistossa itsensätyöllistäjien kokemuksia työttömyysturvajärjestelmästä sekä taiteilijoiden käsityksiä yrittäjämäisestä työskentelystä. Vuodesta 2010 Talaskivi on työskennellyt sivutoimisesti kustannusalan freelancerina.