Tiede ui fiktioon tarinan ehdoilla
Idea syntyi kävelyllä, uutisten jälkeen. Ei eletty vielä edes pandemia-aikaa, mutta Antti Tuomaisesta maailmanmeno tuntui juuri sillä hetkellä aika hullulta.
– Ajattelin siinä sitten, että mitä jos olisi ihminen, joka vain vaatii, että kaiken pitää olla järkevää ja rationaalista ja loogista.
Jo saman kävelyn aikana kirkastui, että hahmo olisi vakuutusmatemaatikko, joka laskee elämässään kaiken. Näkökulma tuntui mukavan erikoiselta. Koulussa Tuomainen ei ollut matikassa ”ihan kaikkein paras, kauniisti sanoen”, mutta kun hän alkoi kahlata yleistajuisia tietokirjoja todennäköisyyksistä ja tilastoista, avautui kiehtova maailma.
– Se, mihin kaikkeen sitä voidaan käyttää ja miten kaikkea voidaan tarkastella sen kautta, tuntui ehtymättömältä ja mielenkiintoiselta.
Syntyi humoristinen jännitystrilogia, jonka avausteoksen Jäniskertoimen (Otava, 2020) loppuun on listattu keskeiset lähteet, muun muassa tilastotieteen oppikirjoja.
Kantava idea tai taustatuki
Kaunokirjallisuudessa lähdeluettelot ovat yhä poikkeus, mutta tieteellinen tieto ujuttautuu fiktioon monin tavoin. Aina se ei liity suoraan tarinaan. Romaanihenkilöt vain elävät tietyssä ajassa tai paikassa, ja tutkimustieto auttaa luomaan uskottavat puitteet.
Joskus tiede on keskeinen osa teosta. Kirja sijoittuu tiedemaailmaan, kuten Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014), eläytyy tutkijan mielenmaisemaan, kuten Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava, 2011) tai rakentaa laajempaa kaarta tieteen pyrkimyksistä ja seurauksista, kuten Iida Turpeisen Elolliset (S&S, 2023).
Joskus melkein vahingossa tieto auttaa loksauttelemaan tekstiä kohdalleen.
Ajankohtaisesta tutkimuksesta voi inspiroitua ja kehitellä teemoja vapaasti eteenpäin. Tiina Raevaara, perinnöllisyystieteestä väitellyt biologi ja tiedetoimittaja, on punonut jännityskirjojensa juoniin esimerkiksi geeniteknologian etiikkaa.
Dystooppisessa scifissä ja vaikkapa Risto Isomäen ekotrillereissä globaalit uhat ovat olleet perusainesta pitkään. Nyt ilmastonmuutos ja luontokato näkyvät yhä vahvemmin läpi lajityyppien, dekkareista runouteen. Paula Sankelo kuvasi esikoiskokoelmassaan Katoava jää (Warelia, 2024) arktisia sedimenttejä, Mikko Räty Borealiassa (Tammi, 2022) fossiileja, luita ja lajien katoamista. Myös Mia Rönkä pohti Runon takana -palstalla tieteen ja runouden rajapintaa.
Tieto loksauttaa teemat kohdalleen
Johanna Sinisalon tuotannossa ihmisen suhde luontoon, valtasuhteet ja rajanveto meihin ja toisiin ovat olleet toistuvia teemoja. Kun Sinisalo alkoi kirjoittaa romaaniaan Enkelten verta (Teos, 2011), mehiläiskato ilmiönä oli havaittu, mutta syy oli tieteellekin mysteeri. Hän uppoutui aiheeseen: etsi lehtiartikkeleita, haki tietoa netistä ja tilaili tietokirjoja.
Samalla hän luki kaikkea mahdollista mehiläisiin liittyvää, niin biologiaa kuin mytologiaa. Selvisi, että eri kansat ovat uskoneet mehiläisten olevan kuolemattomia. Löytyi uusi temaattinen ulottuvuus, ja tarinan osaset nivoutuivat yhteen.
– Joskus melkein vahingossa tieto auttaa loksauttelemaan tekstiä kohdalleen, Sinisalo kuvaa.
Hän seuraa tiiviisti tiedemediaa ja tietokirjallisuutta, mutta löytää uutta tietoa myös proosasta ja esseistä. Kun lukee paljon ja monipuolisesti, törmää kiinnostaviin ilmiöihin. Joskus taas idea on valmiina, ja faktoja on etsittävä uskottavuuden tueksi. Samalla löytyy hyviä yksityiskohtia tai käänteitä tarinaan.
– Ajattelen, että faktat ovat koukkuja, joihin juonen lanka ripustetaan.
Tuomaisen prosessissa idea on useimmiten ensin. Käsittelytapaa hakiessa alkaa sitten löytyä kaikenlaista kiinnostavaa tietoa.
Toisinkin päin on käynyt. Kun ilmastonmuutos nousi isosti keskusteluun 2000-luvun ensi vuosikymmenellä, Tuomainen luki aiheesta paljon – jo ennen kuin näki siinä maailman ainekset ja sijoitti rikosromaaninsa Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010) ilmastokatastrofin seurauksista kärsivään Helsinkiin.
Salatut ovet auki
Miten vedenpitävää tieteen pitää fiktiossa olla? Tuomaisen mielestä sen sanelevat tarinan vaatimukset. Jäniskerroin-trilogiassa todennäköisyydet ja tilastot olivat niin olennainen osa päähenkilöä, että niiden piti olla oikein.
– Kirjoissani kuitenkin tapahtuu paljon asioita, joita ei ihan joka päivä arjessa tapahdu. Otan melko paljon vapauksia esimerkiksi lääketieteellisten seikkojen suhteen, hän tunnustaa.
Tuomainen ihailee historiallisten romaanien kirjoittajien kykyä luoda tarkka ajankuva. Itse hän ei hae taustatyöllä niinkään täsmällisiä faktoja, vaan oikeaa sävyä ja otetta.
– Se on tapa hakea ajattelulle suuntaa ja varmuutta kirjoittamiseen.
Sinisalo taas lähtee siitä, että spekulatiivisessakin fiktiossa reaalimaailman asioiden tulee vastata tapahtumahetken todellisuutta. Vaihtoehtoista historiaa kehitellessä lukijalle täytyy tehdä selväksi, missä taitekohta on.
– Ihmiselle voi myös tapahtua kummallisia asioita, mutta usein jätän auki sen, onko kaikki voinut tapahtua hänen päässään vai ovatko oudot ilmiöt oikeita.
Sinisalo ei koe, että voisi enää kirjoittaa esimerkiksi avaruusscifiä, vaikka on aina ollut kiinnostunut tähtitieteestä. Tietoa maailmankaikkeudesta on liian paljon, jotta siinä pysyisi uskottavasti perässä.
Yksi kaunokirjallisuuden rooleista on välittää tietoa, Sinisalo ajattelee. Lukijana häntä ärsyttää, jos noin vain ohitetaan tosimaailman reunaehdot tai vaikka vallitseva lainsäädäntö. Hän tarkistaa pienetkin yksityiskohdat itselleen vieraammista elämänalueista.
– Ei voi ajatella, että ei tätä kukaan huomaa. Kyllä huomaa.
Luodessaan hautaustoimistossa tai mehiläistarhassa työskenteleviä hahmoja Sinisalo on etsinyt haastateltavaksi hautausurakoitsijan tai hankkiutunut vierailulle mehiläistarhaan. Asiantuntija-apua voi pyytää myös tiettyihin tekstikohtiin. Se, ettei kirjaan jää epätarkkuuksia, on kaikkien etu: niin kirjailijan, lukijan kuin kyseisen erikoisalan tai harrasteen tuntijan, jolle aihe on rakas ja tärkeä.
Fiktiivisten lehtiartikkelien, lakitekstien tai vaikka mainosten kautta tietoa maailmasta voi annostella vaivihkaa.
Ja onhan taustatyö antoisaa. Pääsy erikoistiedon piiriin on kuin avaisi salattuja ovia, Sinisalo kuvaa.
– Sieltä aukeaa huoneita, jotka ovat aina olleet olemassa, mutta niistä ei ole tiennyt.
Kestoteemoja ja uusia innostuksia
Tuomainen katsoo tehtäväkseen suodattaa taustatiedon niin, että se ei välttämättä näy lukijalle asti. Tarinan pitää edetä, ja liika esitelmöinti pysäyttäisi sen.
Sinisalokin uskoo, että sanottava menee usein parhaiten perille rivien välissä. Hänen lempikonstinsa ovat pseudodokumentit, joita hän käytti jo esikoisromaanissaan Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000). Fiktiivisten lehtiartikkelien, lakitekstien tai vaikka mainosten kautta tietoa maailmasta voi annostella vaivihkaa.
Toisaalta kun itse rakastaa fiktiota, josta oppii uutta, ei kirjoittaessakaan malta aina pidätellä.
– Joutsenlaulussa (Otava, 2025) tein aivan tietoisen, häikäilemättömän päätöksen, että kirjoitan sellaisen kirjan, jonka itse haluaisin lukea. Olen saanut faktarunsaudesta joiltakin lukijoilta vähän kylmää kyytiä, mutta myös ilahtunutta palautetta.
Tämähän on parhaita asioita kirjailijana olossa ylipäätään, että voi vuoden tai kahden ajan olla jostakin mielettömän kiinnostunut, ja sitten saa panna sen hyllylle ja kiinnostua jostain ihan muusta. Se on fantastista.
Runsasaineksisessa romaanissa näkyvät monet Sinisalon kestokiinnostukset: biologia, luontokato, toiseus, kommunikaatio, tietoisuuden mysteeri. Etenkin toislajisten kognitiosta hän lukee kaiken, minkä käsiinsä saa.
Myös Tuomaiselle mahdollisuus seurata omia innostuksia on tärkeää. Hänellä tosin teemat ja tiedonhaun kohteet vaihtuvat melkein joka kirjan kohdalla.
– Tämähän on parhaita asioita kirjailijana olossa ylipäätään, että voi vuoden tai kahden ajan olla jostakin mielettömän kiinnostunut, ja sitten saa panna sen hyllylle ja kiinnostua jostain ihan muusta. Se on fantastista.
Anna Tommola
Anna Tommola on helsinkiläinen kirjailija ja vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Häntä kiinnostavat hyvin suuret ja hyvin pienet asiat, mieli, kieli, tiede ja elämän monimuotoisuus. Kuva: Susanna Kekkonen.