Tuplasti taiteilija
Kirjoittajana olen kotoisin lähes pystymetsästä, sillä yliopisto-opintoni lukeutuvat letkeästi ilmaistuna kategoriaan akateeminen askartelukerho. Olen koulutukseltani graafinen suunnittelija. Sen lisäksi olen kuvittaja – ja kirjailija. Yliopistossa minulle ja opiskelutovereilleni oli selvää, että kirjallinen ilmaisuvoima on alamme tekemisissä toissijaista. Muistan yhä kuinka eräs osastomme opettaja lausahti kerran, että emme ole verbaalikkoja, sillä olemme visuaalisia taiteilijoita. Me emme osaa kirjoittaa loistokkaasti tai välttämättä edes hyvin, koska aivomme on ohjelmoitu kuvia varten.
Mitä helvettiä, ajattelin.
Tapauksesta on kulunut parikymmentä vuotta. Oppitunnilla käyty keskustelu sivusi tekstin tuottamista, joka turhautti osaa opiskelutovereistani. Kyse ei silti tainnut olla siitä, että olisimme epäonnistuneet joukolla jossakin kirjoitustehtävässä, ja opettaja halusi tarjota lohtua. Tulkitsin hänen sanomansa niin, että koska työmme on keskittynyt kuvaan, sanoja ei edes tarvitse osata asetella luovemmin kuin tavanomaisissa työsähköposteissa. Olennaisinta tekstinhallintaa oli kyetä ymmärtämään oikein asiakkaan briiffi, joka pahimmillaan saattaisi edustaa kryptattua koodikieltä.
Lepo, voitte nyt rauhassa lakata yrittämästä.
Olin häkeltynyt. Osasin piirtää, luoda kuvia. Lisäksi kirjoitin tavoitteellisesti proosaa, jonka laadusta olin saanut ulkopuolista tunnustusta. Olivatko toverini aidompia tai parempia taiteilijoita kuin minä, koska halusivat keskittää luovan kapasiteettinsa taloudellisesti pelkästään kuvaan ja graafiseen ilmaisuun? Olinko itse hölmö, koska olin aina jakanut tarmoni kahtaalle tullakseni paremmaksi kuvantekijäksi ja kirjoittajaksi?
Taiteilijaidentiteetti on syvästi yksilöllinen kokemus, joka ei välttämättä ole luonteeltaan looginen, vaan pikemminkin joustava.
On totta, että ympäristö oli nähnyt minut tekijänä nimenomaan kuvan kautta. Piirtämiseni oli näkyvää ja hetkellisempää kuin kirjoittaminen: Jo muutamassa tunnissa pystyin toteuttamaan teoksen, jonka saatoin teini-ikäisenä ripustaa toukotyönäyttelyssä paikalliskirjaston seinälle tai kiinnittää huoneeni oveen, jossa se ehkä herättäisi samanhenkisten toverien kiinnostuksen. Ennen esikoisromaania kirjoittamiseni oli muille liki näkymätöntä. En luetuttanut tekstejäni juuri kenelläkään, sillä en kokenut siihen tarvetta. Läheisiltäni taisi kulua pitkään sisäistää, että tyttö joka piirsi vimmaisesti läpi nuoruutensa alkoi aikuisena julkaista romaaneja. Täynnä pelkkää tekstiä.
Taiteilijaidentiteetti on syvästi yksilöllinen kokemus, joka ei välttämättä ole luonteeltaan looginen, vaan pikemminkin joustava. Se on jatkuvasti uudistuva sisäinen kertomus minästä, joka peilaa sosiaalisia toimintaympäristöjä, ja kasvattaa kerroksia jokaisen uuden käsikirjoituksen ja teoksen myötä. Sisäinen maailmani on aina vuotanut todellisuuteen kahdella erilaisella tavalla. Taustani kuvantekijänä tihkuu kirjoittamiseeni, sillä olen kirjailijana erittäin visuaalinen. Silti tapani luoda samasta kohtauksesta tekstiä ja kuvaa johtavat poikkeuksetta hieman eri suuntiin, toisinaan yllättävänkin paljon. Kuvan perimmäinen luonne on iskeä tajuntaan heti. Teksti hengittää huokoisemmin ja antaa enemmän tilaa täydentämiselle.
Identiteettini taiteilijana on jakautunut; tekijänä aaltoilen kahden luomisen tavan välillä kontekstista riippuen. Kun kuvittelen mielessäni uuden kohtauksen tai henkilön – varsinkin fantasiaa kirjoittaessani – haluan yleensä kuvittaa tuon asian ensin. Piirrettyäni kuvan uudesta hahmosta näen heti kuka hän on, sillä kuvitus kertoo minulle mistä tai kenestä kirjoittaa sillä ajattelun tasolla, jota sanat tuntuvat pakenevan. Kun haluan sukeltaa kuvaamani asian olemukseen vielä perusteellisemmin, tartun toiseen kynääni. Kirjoitan.
Kuva kertoo minulle mistä tai kenestä kirjoittaa sillä ajattelun tasolla, jota sanat usein tuntuvat pakenevan.
Kuva kertoo minulle mistä tai kenestä kirjoittaa sillä ajattelun tasolla, jota sanat usein tuntuvat pakenevan.
Piirretty kuva on itselleni useimmiten alitajunnasta leimahtava välähdys ja lähtökohta, oli se sitten puhtaasti käsin kuvitettu tai löytänyt tiensä digitaaliselle paperille. Kirjoittamiseni ponnistaa aina kuvista, vaikka nuo selkonäyt heräisivät henkiin ainoastaan mielikuvituksessani.
Omalla kohdallani osastomme opettaja erehtyi. Julkaisukynnyksen ylittävän luovan tekstin kirjoittaminen ei sulje pois kykyä tuottaa laadukasta kuvaa, ja päinvastoin. Taiteilijaidentiteettini on kahdenlainen, mutta kuvien luominen ja kirjailijuus ovat kietoutuneet tiiviisti yhdeksi punokseksi. Kuin kaksi eri sävyistä elämänlankaa, jotka ovat erottamattomat. Kumpaakaan ei voi ottaa minusta pois.
Lue myös: Sarjakuvataiteessa kuva ja sana kohtaavat
Erika Vik
Erika Vik on pääkaupunkiseudulla asuva kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija, joka on työskennellyt myös LANU! kirjallisuusfestivaalin vastaavana tuottajana. Hänen tuotantoonsa kuuluu sekä nuorten että aikuisten kirjallisuutta. Vik etsii inspiraatiota useimmiten taiteesta ja museoista sekä juoksee mielellään merenrannalla. Kuva: Satu Leisko.