Sarjakuvataiteessa kuva ja sana kohtaavat
Kun Miila Westin oli lapsi, äiti toi hänelle töistä kotiin karttojen leikkauksesta ylijääneitä pitkiä paperiliuskoja. Westin piirsi hukkapalat täyteen tarinoita mielikuvitushahmoista ja selitti samalla ääneen kuinka tapahtumat etenivät. Kuvasarjoiksi luontevasti asettuneiden piirrosten kautta hän sai ensikosketuksensa sarjakuvien tekemiseen. Ala-asteella innostus sarjakuvien piirtämiseen kasvoi lukutaidon myötä. Aluksi Westin kopioi ruotsalaisen Lena Furbergin Hevoshullu-lehdessä julkaistujen sarjakuvien tyyliä ja piirsi valtavat määrät hevossarjakuvia.
– Minulle sarjakuvien piirtäminen tulee hirveän luonnostaan, Westin kertoo. – En turhaudu sen kanssa, enkä mieti miten ihmeessä tämän ilmaisen tai miten tämä sivu tästä muotoutuu.
Paljon matkustavaa Westiniä on aina kiehtonut muinainen maailma. Yliopistossa hän kiinnostui itämerensuomalaisesta myytistöstä, ja kuuli ensimmäistä kertaa monista Kalevalan ulkopuolisista myyttisistä olennoista. Westin kahlasi läpi kymmenkunta kansanuskontotutkimuksen perusteosta kronologisessa järjestyksessä saadakseen tietää lisää. Tekemänsä taustatutkimuksen pohjalta hän alkoi kuvittaa itämerensuomalaisten myyttien hahmoja. Kuvituksista syntyi Aalto-yliopiston maisterintutkinnon opinnäytetyö, joka jalostui myöhemmin lapsille suunnatuksi sarjakuvaromaanisarjaksi.
– Kun mietin kuinka tehdä myyteistä lapsille kiinnostavia ja helposti lähestyttäviä, sarjakuva nousi ilmaisukeinona mieleeni, sillä luin itse lapsena paljon sarjakuvia.
Kun mietin kuinka tehdä myyteistä lapsille kiinnostavia ja helposti lähestyttäviä, sarjakuva nousi ilmaisukeinona mieleeni.
Syyskuussa ilmestyy Myyttiset-trilogian viimeinen osa Sammuva valo (S&S), joka päättää Eevi-tytön ja hänen myyttisistä olennoista koostuvan ystäväjoukkonsa seikkailut. Aikaisemmin ilmestyneet osat ovat Loputon talvi ja Vaarallinen uni (S&S, 2024 ja 2025).
Savuisia tupakkakauppoja ja sarjakuvaa
Pitkän uransa aikana Kivi Larmola on todistanut järjestöaktiivina aitiopaikalta suomalaisen sarjakuvan kehitystä ja monimuotoisuuden kasvua. Vielä 1970-luvulla sarjakuvakeskustelu oli Suomessa vahvasti sosiaalipoliittisen kritiikin kohteena. Kemin kirjastossa kiisteltiin esimerkiksi siitä, saako Aku Ankka olla ilman housuja. Sarjakuvalehtiä käytiin ostamassa tupakkakaupoista, joissa ne oli sijoitettu omaan osastoonsa miestenlehtien ja tupakkatuotteiden väliin.
– Aluksi sarjakuva taisteli kaikenlaisia ennakkoluuloja vastaan. Lehdet olivat täynnä kirjoittelua siitä miten sarjakuva rapauttaa nuorison, Larmola muistelee.
Koko hänen lapsuutensa kaksi kirjoituskonetta hakkasi kotona tekstiä yötä päivää, sillä vanhemmat olivat intohimoisia tekstin tuottajia ja ammattikirjoittajia. Larmola kävi usein Helsingin yliopiston kirjastossa lukemassa mikrofilmeiltä sarjakuvia samaan aikaan, kun toimittaja-isä teki omaa tutkimustaan. Vieraillessaan 12-vuotiaana suomalaista sarjakuvaa esittelevässä näyttelyssä Töölössä Larmola käsitti, että Suomessa oli olemassa sarjakuvaharrastus ja sarjakuvatutkimusta. Hän liittyi saman tien Suomen sarjakuvaseuraan.
Jo lukioikäisenä Larmola alkoi tehdä omakustanteina pienlehtiä, joita kävi öisin painamassa luvatta milloin missäkin. Ulos lähtiessään Larmola otti mukaan muovikassillisen lehtiään ja myi niitä kadulla kädestä käteen. Esikoissarjakuvajulkaisu Kaupunkisusi ilmestyi Suomen Kuvalehdessä vuonna 1983. Ammattimaisesti hän alkoi piirtää sarjakuvaa kolme vuotta myöhemmin. Sittemmin tuotanto on täydentynyt pidemmillä albumeilla ja strippisarjoilla. Larmolan teemoja ovat historia, politiikka ja omaelämäkerrallisuus. Kulttuuriantropologia on aina kiehtonut häntä.
Kun työskentelen pitkän draaman kaaren kanssa ja mietin sarjakuvan lainalaisuuksia, koen sen tavallaan tohtorinväitöstyönä.
Tällä hetkellä Larmola työskentelee Taiteen edistämiskeskuksen viisivuotisella taiteilija-apurahalla. Apurahakauden aikana on tarkoitus saada valmiiksi ainakin 1980-luvun Pohjanmaalle sijoittuva suurteos, jonka aiheena on rasismi sekä uuskonservatismin ja äärioikeiston nousu.
– Kun työskentelen pitkän draaman kaaren kanssa ja mietin sarjakuvan lainalaisuuksia, koen sen tavallaan tohtorinväitöstyönä, Larmola kuvaa. – Pyrin siihen, että voisin antaa jotakin korkeakirjallista ja haastavaa sarjakuvalle.
Kuvataiteilijan näkökulma
Kun Hanneriina Moisseinen piirsi ensimmäiset sarjakuvansa lukioikäisenä 1990-luvulla, sarjakuvia piirtäviä naisia pidettiin Suomessa vielä outoina. Joensuun pääkirjaston sarjakuvalaarista löytynyt kanadalaisen sarjakuvataiteilija Julie Doucetin teos muutti Moisseisen mukaan hänen elämänsä. Doucet käsitteli omaelämäkerrallisesti nuoren naisen elämään liittyviä asioita tavalla, jollaista hän ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Doucet’n töiden rinnalla monien muiden tarjolla olleiden sarjakuvien naiskuva alkoi vaikuttaa suorastaan tökeröltä.
– Oli harvinaista, että pikkuisena lukiolaisena törmäsi Pohjois-Karjalassa taiteeseen, joka olisi samalla tavalla räjäyttänyt tajunnan. Doucetin henkinen perintö on selvästi vaikuttanut taiteilijaidentiteettini syntyyn.
Eri vuosikymmeninä uransa aloittaneet Larmola ja Westin ovat koulutukseltaan graafisia suunnittelijoita. Moisseisen tausta sarjakuvantekijänä on kuvataiteissa. Tuorein julkaisu on E. L. Karhun kanssa yhteistyönä tehty kokeellinen teos Ajan rajalla (Bokeh, 2024). Kirjan kuvitukset Moisseinen toteutti pääosin ompelemalla ja yhdistämällä töihin kierrätyspitsiä ja käsin kiinnitettyjä akryylihelmiä. Myös omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa Isä (Huuda huuda, 2013) oli mukana ommeltuja sivuja.
– Jokaisen ommellun kirjan jälkeen olen vannonut, ettei ikinä enää ommeltuja kirjoja, mutta sitten aina haksahdan siihen. Tykkään kauheasti materiaalin tunnusta, Moisseinen nauraa.
Useimpia sarjakuvia voi mielestäni lukea komediana oli aihe mikä tahansa.
Juuri nyt työn alla on nykyaikaan sijoittuvan Marita Heikkisen elämä -nimisen sarjakuvaromaanin puhtaaksipiirtäminen. Teos perustuu löyhästi Moisseisen ystävän kokemuksiin itsellisestä äitiydestä. Hänen aikaisemmista teoksistaan poiketen tuleva sarjakuvaromaani on tyyliltään tragikomedia. Nimihenkilö ajautuu epätavallisiin tilanteisiin, joista osa perustuu tositapahtumiin.
– Useimpia sarjakuvia voi mielestäni lukea komediana oli aihe mikä tahansa. Jollakin tavalla sarjakuvan muodosta nousee esiin mahdollisuus komediaan.
Kuvataiteen ja sarjakuvien lisäksi Moisseinen tekee animaatiota. Kun hän saa selville seuraavan teoksensa aiheen, aihe kertoo hänelle teoksen muodon heti. Ideoistaan parhaat hän valitsee jatkokehittelyyn intuitiolla. Työvälineet ja tekniikka riippuvat ideasta.
Moisseinen miettii paljon kieltä ja suhtautuu siihen intohimoisesti. Hän on kiinnostunut vanhoista sanoista ja kielen rekistereistä, jotka poikkeavat nykyisestä.
– Haeskelen kullekin teokselle paljon tekstin muotoa. Marita Heikkisessä komedia on läsnä tekstissä ja kuvakerronnassa. Siinä on todella paljon dialogia ja sanailua, ja sitä on ollut tosi hauska tehdä.
Todellisuus inspiroi eniten
Jo lapsena Larmola seikkaili itsekseen. Sitä hän tekee edelleen, jättää puhelimen kotiin ja lähtee liikkeelle. Nykyisin seikkailukumppanina on elokuvaaja-valokuvaaja vaimo. Kotona seinät ovat täynnä kirjahyllyjä, ja hän lukee satoja kirjoja vuodessa. Ideoita syntyy nopeasti ja paljon, mutta niiden kehittely kestää pitkään.
Tuoreimman albuminsa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä (Manitou/Rosebud, 2024) historiallisesta päähenkilöstä Lev Termenistä Larmola kiinnostui musiikkiteknologian kautta. Termen kehitteli maailman vaikeimmaksi soittimeksi kutsutun elektronisen thereminin, joita Larmolan omissa kokoelmissa on nykyisin useita. Soittimen kiehtovuus sai hänet tutkimaan tarkemmin sen keksijän vaiheikasta elämäntarinaa. Hän huomasi, että todellisuus Termenin ympärillä oli paljon kiinnostavampaa kuin kaikki fiktio ja fantasia, jota tarinaan olisi voinut lisätä.
Siinä vaiheessa kun tekstikirja olisi valmis, sarjakuvataiteilijan pitää vielä piirtääkin se.
Jos tavoitteena on kuvata mennyttä maailmaa juuri sellaisena kuin se oli, viitteellisiäkin piirroksia varten tarvitaan perusteellista taustatutkimusta. Viimeisintä teostaan varten Larmola tarkisti Google Earthin kautta henkilöidensä kulkemat reitit ja selvitti esimerkiksi millaiset koristelaatat Moskovassa sijaitsevan Butyrkan vankilan lattioissa oli. Vastaus löytyi historiallisista valokuvista ja oikeiden vankien piirroksista.
Larmola haluaa, että hänen kuvansa on tehty kulttuurisesti oikein esimerkiksi hahmojen puvustuksen suhteen.
– Koen, että tämä on verrattavissa täysin proosakirjailijan tai tietokirjailijan työhön siinä, että pohjatutkimusta saattaa olla vuosikausia. Siinä vaiheessa kun tekstikirja olisi valmis, sarjakuvataiteilijan pitää vielä piirtääkin se.
Aarteita arkistoista
Moisseisella on työpiste Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) tutkimusosaston tiloissa. Larmolan tavoin hän etsii työnsä lähteeksi paljon aikalaiskuvia ja tutkii aikalaishistoriaa. SKS:n arkistot ovat runsaudessaan aarreaitta tutkijoille ja taiteilijoille, sillä seura on eri vuosikymmeninä järjestänyt muistitietokeruita kaikenlaisista aiheista. Tekeillä olevaa teostaan varten Moisseinen luki yksinäisten äitien muistoja sadan vuoden takaa, jotka kirjattiin ylös 1960–1970-luvulla.
Arkistotutkijoilta saatu apu on ollut kullanarvoista. Kun Moisseinen työsti lehmien evakuoinnista kertovaa sarjakuvaromaaniaan Kannas (Kreegah Bundolo, 2016), hän sai eteensä laatikon, joka sisälsi tuhansia liuskoja tekstiä ihmisten omakohtaisista kokemuksista karjan siirrosta sodan tieltä.
Syksyllä Moisseinen aloittaa kuvataiteen tohtoriopinnot Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Kannaksessa alkanut tarina tulee jatkumaan sarjakuvateoksessa, joka on hänen tutkintonsa taiteellinen osa. Tulevan teoksen kantavana teemana on se, minkälaiset tilat ja suojat toimivat ihmisten ja eläinten asuinpaikkoina sotien jälkeisessä Suomessa.
– Minua kiinnostavat suojat, majat ja väliaikaisasumukset. Teoriaosuudessa tutkin miten olen käyttänyt sarjakuvassani tiloja ja miten ne tilat ilmenevät, ja miten henkilöiden ja tilojen välinen suhde ilmenee kuvakerronnassa.
Moisseista kiinnostaa erityisesti nostaa esiin aiheita, jotka perinteinen historiankirjoitus on rajauksellaan jättänyt kertomatta. Hän ammentaa teoksiinsa yksityishenkilöiden inhimillisistä kokemuksista pyrkien sanoittamaan ja kuvittamaan tätä ulkopuolisuuden historiaa.
Teksti luo hahmon tarinalle
Lähtökohta sarjakuvaromaanille voi syntyä monella tavalla. Westin päätyi aloittamaan kirjaprojektinsa luettuaan itämerensuomalaista mytologiaa, josta kukaan ei tuntunut juurikaan tietävän, tai tieto oli vaikeasti saatavilla ja suunnattu lähinnä aikuisille.
– Ensin on tarina ja sanomisen tarve, Larmola kuvaa teostensa synnyn alkuvaihetta. – Vähän kuin virtaava joki, se etsii itselleen uoman joka voi olla missä tahansa muodossa.
Ensin on tarina ja sanomisen tarve.
Sarjakuvaromaanin käsikirjoittaminen alkaa yleensä tarinarungon suunnittelulla tekstitiedostoon. Teksti kertoo millainen romaanista on tulossa ja mitä siinä tapahtuu. Useimmiten riittää kun sananvaihto on pääpiirteissään selvillä, sillä repliikkejä voi hioa myöhemmin. Käsikirjoituksen pohjalta tarinaideaa on mahdollista pyöritellä myös kustannustoimittajan kanssa.
– Tiedän intuitiivisesti, koska perusmateriaali on kasassa. Se vie aina ihan älyttömästi aikaa ja on yhtä kaoottista, Moisseinen kertoo.
Mielestäni runous on lähellä sarjakuvaa tiivistämisessä ja tunnelmakuvissa.
Sarjakuvassa kuva on aina alisteinen kerronnalle ja sen on kuljetettava tarinaa eteenpäin. Ruutuihin mahtuu hyvin vähän tekstiä, joten sen pitää olla todella punnittua. Jos Moisseinen pyrkii tiivistämään, hän hakee usein inspiraatiota runoudesta.
– Mielestäni runous on lähellä sarjakuvaa tiivistämisessä ja tunnelmakuvissa. Tavallaan tyhjyys tai poissaolo ja tila juuri runoudessa resonoi mielestäni sen kanssa, kuinka nämä samat elementit ovat läsnä sarjakuvassa. Runous on usein niin tiivistä, että se tavallaan toimii prismana ja avaa jonkin maailman. Sarjakuvassa vähäinen määrä tekstiä toimii parhaimmillaan samalla tavalla.
Kuvakäsikirjoitus näyttää kokonaisuuden
Kun sarjakuvaromaanin tekstikäsikirjoitus on valmis, alkaa kuvakäsikirjoituksen piirtäminen. Westin, Larmola ja Moisseinen piirtävät sen joko yksittäisille paperiarkeille tai luonnosvihkoon. Koko albumin kattavat aukeamaluonnokset saattavat syntyä parin viikon innostuneessa puuskassa. Toisinaan tämä vaihe voi viedä vuosia tyydyttääkseen tekijänsä.
– Kuvakäsikirjoitus kertoo mitä hahmot sanovat ja kuinka tarina etenee, Westin avaa. – Kun piirtää kuvakäsikirjoituksen, saattaa huomata ajatusvirheet ja epäloogisuudet, esimerkiksi ettei jokin siirtymä toimikaan tai ettei hahmoilla ole tätä tietoa. Jokin kohtaus ei vain toimi ja täytyy poistaa kokonaan.
– Ensimmäisen sarjakuvaromaanin kohdalla en luottanut siihen, että lukija ymmärtää kuvista riittävän hyvin mitä tapahtuu. Kustannustoimittaja ystävällisesti poisti yliselittämistäni. Olen alkanut paremmin näkemään milloin pelkkä kuva riittää.
On yhä suuri ihme, kun kirja alkaa vihdoin näyttää kirjalta.
Kun kuvakäsikirjoitus on valmis, sarjakuvaromaani piirretään puhtaaksi. Tähän työvaiheeseen voi kulua helposti vuosi tai enemmänkin.
– On yhä suuri ihme, kun kirja alkaa vihdoin näyttää kirjalta, Moisseinen summaa.
Moniulotteinen taiteilijaidentiteetti
Larmola on työskennellyt myös toimittajana ja proosakirjailijana sekä soittanut useissa rockyhtyeissä. Moisseinen hyödyntää kuvataiteilijan osaamistaan laajasti eri projekteissaan. Sarjakuvien piirtämisen ohessa Westin toimii ammattikuvittajana. Kun Loputon talvi oli ilmestynyt, hän piipahti kustantamossaan. Westin jutteli S&S:n kustannuspäällikön kanssa käytävällä, kun he kohtasivat vierailulle tulleen kirjailijan.
– Muistan kääntyneeni katsomaan kustannuspäällikköä ja kysyneeni häneltä mikä minä olen, sillä aikaisemmin olin ollut samassa kustantamossa kuvittajana, Westin muistelee. – Nyt koin olevani sarjakuvataiteilija. Sitten mietin olenko kirjailija, sillä olin julkaissut kirjan, jonka olin sekä kirjoittanut että kuvittanut. Kustannuspäällikkö esitteli minut heidän kirjailijanaan.
– Koen olevani visuaalinen tarinankertoja. En tarvitse tarkempaa titteliä. Kirjoitan ja kuvitan tarinoita, se on taiteilijaidentiteettini.
Larmolalle jatkuva ympäristön havainnointi ja luominen ovat olemisen tapa. Omaehtoinen tekeminen on hänelle tärkeintä.
– En vain pysty olemaan tekemättä taidetta. Kun muut ihmiset katselevat raitiovaunussa älylaitteitaan, piirrän asioita muistikirjaan siinä tahdissa missä niitä liukuu ohi. En osaa olla häissä enkä hautajaisissakaan ilman luonnoskirjaani. Ainoa tapa jolla selviän sellaisesta paikoillaan istumisesta on piirtää koko ajan.
Kuvataiteilijaksi kouluttautunut Moisseinen on valinnut olla juuri sarjakuvataiteilija.
– Päätin, että haluan valita yhden jutun jossa tulen hyväksi ja johon keskityn oikeasti, johon laitan kaiken intohimoni ja energiani. Sarjakuva valikoitui päätekniikaksi siksi, että haluan kertoa myös tarinoita.
– Itse määrittelen itseni kuvataiteilija-taustaiseksi sarjakuvataiteilijaksi. Toimin kuten kuvataiteilija, mutta toki taiteilijaidentiteetit toimivat limittäin ja lomittain. Kuvataiteilijan identiteetti on vahvin, se on pohja kaikelle tekemiselleni.
Sarjakuva valikoitui päätekniikaksi siksi, että haluan kertoa myös tarinoita.
Moisseinen kokee, että vasta viimeisen viidentoista vuoden aikana sarjakuva on saanut Suomessa oikean taidemuodon aseman. Sarjakuvataiteilijat ovat nykyisin koulutetumpia ja ala ammattimaistuu koko ajan. Jotta suomalainen sarjakuva voisi todella kukoistaa, nimikkeiden määrää pitäisi hänestä lisätä ja kustantamoiden panostaa sarjakuvan kustannustoimittamiseen. Ulkomailla osataan Moisseisen mukaan lukea sarjakuvaa paremmin kuin Suomessa. Esimerkiksi sarjakuvan suurvalta Ranskassa sarjakuva nähdään itsestäänselvästi oikeana kirjallisuutena.
– Nimenomaan isojen kustantamoiden pitäisi mielestäni julkaista enemmän kotimaista nykysarjakuvaa. Meillä on paljon hyviä tekijöitä. Tarvittaisiin myös sivistystyötä sen eteen, että lukijat uskaltaisivat tarttua sarjakuvaan ja opetella sarjakuvan kieltä.
Lue myös: Millaiseksi muodostuu taiteilijaidentiteetti, kun luova työskentely jakautuu usealle alalle?
Erika Vik
Erika Vik on pääkaupunkiseudulla asuva kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija, joka on työskennellyt myös LANU! kirjallisuusfestivaalin vastaavana tuottajana. Hänen tuotantoonsa kuuluu sekä nuorten että aikuisten kirjallisuutta. Vik etsii inspiraatiota useimmiten taiteesta ja museoista sekä juoksee mielellään merenrannalla. Kuva: Satu Leisko.