Tiedon vallankumoukselliset
Tieteen ja taiteen tekijät ovat nykyään tottuneet erilaiseen julkaisuistaan ja julkisista esiintymisistään alkunsa saavaan häirintään. Sananvapautta kaventamassa on monenlaisia toimijoita anonyymien sosiaalisen median käyttäjätileistä omalla kuvallaan ja nimellään esiintyviin häiriköihin. Tyypillisin häirinnän muoto on sosiaalisen median kautta toteutettu solvaaminen, joka joskus saa kampanjan mittasuhteet. Vakavimpia muotoja ovat väkivalta ja sillä uhkaileminen, häirintätarkoituksessa nostetut kanteet tai viranomaisille tehdyt rikos- ja lastensuojeluilmoitukset. Tuorein tätä uutta mediamaisemaa kuvaava tietokirja on toimittaja Pekka Mykkäsen Likainen somesota (Otava, 2025).
Ammatikseen kirjoittavien keskuudessa tilanteen heikkeneminen on huomattu, ja vastatoimia on ryhdytty pohtimaan. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta julkaisi juuri tiedeorganisaatioille tarkoitetun kansallisen ohjeistuksen, jonka tavoitteena on tukea tehokkaammin tutkijoiden ja asiantuntijatehtävissä työskentelevien sananvapauden toteutumista. Ymmärrys häirinnän tavoitteista on oleellista vastatoimien onnistumiselle.
Olen pitänyt häirintää vallan hankkimisen ja vallan käytön tekniikkana, jota käytetään, koska se on havaittu toimivaksi. Olemukseltaan se on manipulointia, jonka tarkoitus on vääristää paitsi ensisijaisen kohteensa myös tapahtumia yleisönä seuraavien käsityksiä todellisuudesta.
Liike-elämän kielenkäytössä puhutaan disruptiosta yleensä tavoiteltavana asiana. Disruptori on vakiintuneisiin asiantiloihin alistumaton markkinahäirikkö, joka löytää uuden ansaintatavan ja pakottaa muut sopeutumaan uuteen todellisuuteen. Markkinoilla disruption aikaansaama luova tuho tekee tilaa uusille yrityksille ja on kaiken edistyksen ehto. Vanhat rakenteet eivät tästä näkökulmasta kaipaa ravistelua ja uudistuksia vaan romahduttamista, vallankumousta.
Sama ajatus riivasi 1900-luvun alun läntistä nationalismia; disruptiivisen kansallismielisyyden yleensä sekä nuorten että turhautuneiden agitaattoreiden silmissä luutuneet sääty-yhteiskunnat eivät voisi uudistua muuten kuin uutta luovan tuhon kautta. Vain siten syntyisi tilaa uudelle meritokratialle, joka vapauttaisi kansakunnan kahleistaan ja johtaisi sen uudesti syntyneenä suuriin tekoihin. Sota oli heidän silmissään kansakuntien ahjo, jossa pystyvät lunastaisivat oikeutensa tulevaisuuteen verellä ja raudalla. Siksi suurvaltojen välisiä sodanjulistuksia elokuussa 1914 tervehdittiin juhlan aiheina. Euroopan uusi sukupolvi marssi loistavaan tulevaisuuteensa.
Pian moni heistä makasi maanosan taistelukentillä suu täynnä multaa. Mutta disruptiivisen nationalismin loppua se ei merkinnyt. Päinvastoin pettymyksestä ja katkeruudesta ammentaneet fasistiset liikkeet kehittyivät maailmansotien välisellä ajalla entistä ehdottomammiksi. Hillittömyydessään ja vannoutuneisuudessaan saattaa rauhanteon keskeyttämät kansalliset vallankumouksensa päätökseen ne poikkeuksetta pitivät itseään uudistusliikkeinä. Markkinahäirikköinä, joilla oli suuri tehtävä.
Uskon liike-elämän retoriikkaa ja ihanteita politiikkaan kepein mielin siirtävien nykyisten disruption lähetyssaarnaajien pyrkivän pohjimmiltaan samaan: vanhaa maailmaa ei voi uudistaa vaan se on murskattava, jotta uusi voi syntyä. Taistelun yksi rintama on todellisuuden uudeksi ulottuvuudeksi niveltynyt tietoverkkojen ja sosiaalisen median maailma. Sen haltuun ottamalla voi hankkia edun myös todellisilla, fyysisillä taistelukentillä, eikä muuta ehkä edes tarvita. Siksi somessa kampanjoidaan niin innokkaasti, ja kohteina ovat perinteiset todellisuuden luonteen auktoriteetit: tutkijat, toimittajat, kirjailijat.
Oula Silvennoinen
Oula Silvennoinen on historian tutkija ja Suomen Tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen, jonka asiaproosallinen tuotanto sisältää niin vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita kuin elämäkertojakin.