Novellit

Iivo Härkösen keräämiä kansansatuja

Eläimet maailmanloppua paossa eli syömässä toinen toisiaan

Putosipa kerran herne kanalle päähän ja hänelle oli silmänräpäyksessä selvää, että nyt tuli maailmanloppu. Hän sanoi sen sialle. Sika, hänen hyvä ja rauhallinen ystävänsä, röhkäsi aprikoimatta, että sehän oli selvää. Mutta mitäs sitte? röhkäsi hän jatkoksi.

– Ka lähdetään pakoon metsään.

– Lähdetään vaan. Mutta entäs toiset?

– Ne otetaan mukaan, kaikki: lehmä, koira, kukko.

No otettiin ne kaikki mukaan ja lähdettiin maailmanloppua pakoon metsään. Yhtyivät heihin vielä kettu, karhu ja susi metsässä ja niin lähdettiin joukolla kauheaa tapausta pakoon synkkään saloon.

Mutta täällä tuli heille ennen pitkää kova nälkä, varsinkin karhulle ja sudelle.

– Mitäs täällä syödään? kysyivät he.

Kettu rupesi katselemaan kanaan.

– Ka, tuohan se kana on tämän kaiken syy, eiköhän syötäisi sitä.

– Ka, syödään.

No, syötiin kana, sen kaakotuksista huolimatta.

Mutta se ei mitenkään riittänyt, piti saada lisää.

– Syödään nyt tuo sika. Se on muutenkin niin sikamainen, sanoi kettu.

– No, syödään.

No, syötiin sika, sen vastalauseista huolimatta.

Mutta sekään ei riittänyt.

– Mitäs nyt syödään?

– Tuo koira-roikale, osotti kettu.

No syötiin koira, ja sitten lehmä, ja vihdoin viimeksi kiekahteleva kukko.

Vaan eihän sitä niistäkään sellaisille vahvoille miehille kuin karhu ja susi kauvaksi ollut, piti taas ajatella lisän saamista.

– Nyt… nyt… nyt en tiedä, mitä nyt syödään, aprikoi kettu, joka pelkäsi joutuvansa nyt itse uhriksi. Mutta – minä ainakin syön itseni, mitä te toiset sitten tehnettekin, jatkoi hän ja käänsi äkkiä päänsä rintansa alle ja rupesi sitä kuin repimään.

– Ka sehän tuuma, sanoivat karhu ja susi ilostuen ja rupesivat rintojansa repimään.

Mutta silloin kettu hyppäsi loitos kuomiensa luota ja nauroi sieltä, pakotieltään:

– Hulluhan se on joka itseään syöpi ja vielä hullumpi, joka jättäytyy kahden sellaisen tyhmeliinin syötäväksi kuin te olette.

Ja hän livahti metsään.

Eläimet toisen kerran yhteisellä metsätiellä eli kuollut ukko

– Ohhoh, onpa siinä käynyt hullusti, huudahti kettu tavatessaan metsämies-ukon kontistuneena pyydystensä vierelle, niihin sotkeutuneena.

Ja hän pani ukon kelkkaan ja lähti sitä Metsolaan päin vetämään.

Vetää, vetää, tulee hukka vastaan.

– Uh, huh, minne menet, mitä vedät? kysyy tämä.

– Vedän ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kontistuikin itse niihin.

– Oh, voh, etkö minuakin ota sitä vetämään?

– Tule veikkonen!

Lähtevät he siitä kaksin miehin vetämään kontistunutta ukkoa.

Tulee vähän ajan perästä karhu vastaan ja sanoo:

– Höh, mitä vedätte?

– Ka, ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kupertuikin itse niiden viereen kuoliaaksi.

– Pöh, ottakaa minutkin vetämään.

– Hyvin mielellämme!

Vedetään siitä sitten kolmisin ukkoa ja tullaan yhä syvemmä metsään.

Tulee siellä jänöjussi vastaan ja sanoo:

– Pupupu, mitä vedätte?

– Ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kuolikin itse niihin.

– Lelele, ottakaa minutkin mukaan!

– Tule vain!

Vedetään siitä sitten nelisin kontistunutta ukkoa ja kun kappale on kuljettu, tulee orava vastaan.

– Nak, nak, mitä vedätte?

– Ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta tarttuikin itse niihin.

– Rak, rak, ottakaa minutkin mukaan!

Otetaan oravakin ja niin lähdetään viisin miehin kontistunutta ukkoa kulettamaan. Kuletetaan se päiväkausi, tulee ilta eteen. Tuleepa silloin nälkä miekkosille ja he rupeavat tuumimaan, mistä saataisiin syötävää.

Ei näytä olevan mitään muuta keinoa kuin ruveta syömään toinen toisiaan. Kettu siitä taas ehdotuksen tekee ja sanoo:

– Pienin paras alkajaisiksi!

No mitäs muuta kuin syödään orava, ja sen perästä jänis. Mutta mitäs sitten – sitten seuraisi kettu, ehdotuksen tekijä, johon karhu ja susi jo kovin katselevatkin.

Silloin kettu hätäpäissään sanoo:

– Nyt syödään ukko!

– Ukko, ukko, ulvahtavat toiset, ja kohta ollaan käsin kelkassa köllöttävässä ukossa. Mutta ukkopa ei ollutkaan kuollut, ainoastaan kontistunut. Kun tätä ruvetaan kopeloimaan, herää hän ja huomatessaan, mitä hänelle aiotaan tehdä, kavahtaa äkkiä pystyyn kelkassaan, tempaa kirveensä vyön takaa ja alkaa voimainsa takaa huimia kopeloitsijoitaan. Ken saa korville, ken lantioille, ken mihinkin. Silloin jäähtyy metsän kuomaksilta syönti-into, ja he lähtevät, hännät suorina, pökäsemään suorinta tietä pakoon. ■