Essee

Ymmärtämisen mahdottomuudesta

Marisha Rasi-Koskinen yhdistää tuotannossaan visuaalisen ja verbaalisen. Esseessään hän pohtii taiteen vastaanottamisen kokemusta.

Ensimmäinen kuva. Mark Rothkon taidenäyttely Pariisissa joulukuussa 2023. On pimeää ja kiire, sulkemisaika lähestyy. Väsyttää ja seuraavan päivän esiintyminen jännittää. Jo astuessani sisälle ensimmäiseen saliin olen varma, etten pysty keskittymään. Yritän tehdä asialle jotain ottamalla kuvia maalauksista, ikään kuin sillä tavalla voisin omistaa näkemäni, vaikka kameran muisti on valmiiksi täynnä, ja tiedän etten katso kuvia jälkeenpäin. Sitten se tapahtuu. Ensin huomaan ottavani maalausten sijaan kuvia ihmisistä, jotka ottavat kuvia maalauksista. Sitten lakkaan kokonaan ottamasta kuvia. Toisessa salissa lakkaan ajattelemastakin ja kun pääsen kolmanteen, värit valuvat minuun.

Kadehdin kuvaa. Kuvan vapautta. Sitä miten katsoja asettuu kuvan äärelle ja ottaa sen vastaan. Joku pudistaa päätään ja siirtyy eteenpäin, toinen kohtaa jotain mikä liikuttaa virtaa niin syvällä hänen sisällään, ettei hän ole enää sama. Joku yrittää sulkea teosta kategoriaan, mutta useimmat eivät. Ainakaan kuvaa ei tarvitse ymmärtää kokeakseen sen. Kuvan äärellä on turvallista hämmentyä. Kohdata käsittämätön. 

Minua ihmetyttää silloin, kun kirjallisuutta lähestytään ymmärtämisen kautta, siltä osin kuin sana tarkoittaa haltuun ottamista, omaksumista, selittämistä ja luokittelua.

Toisinaan joku sanoo, että teokseni ovat vaikeita. Lukija on tuskastunut, koska ei ymmärtänyt lukemaansa. Joku sanoo lukeneensa liian nopeasti, toinen provosoi kutsumalla itseään tyhmäksi. Koska ei ymmärtänyt. En ole välinpitämätön tällaiselle palautteelle, jään miettimään asiaa. En sitä, ettei lukija ehkä pidä tavastani järjestellä sanoja, sillä mielestäni kirjallisuudessa ei ole kyse pitämisestä tai pitämättömyydestä. Enkä sitä, olenko itse tullut ymmärretyksi väärin, olenhan innostunut siitä, miten erilaisin tavoin sama teos voi toteutua erilaisissa lukutilanteissa. Miten eri tavoin itsekin luen.

Minua ihmetyttää silloin, kun kirjallisuutta lähestytään ymmärtämisen kautta, siltä osin kuin sana tarkoittaa haltuun ottamista, omaksumista, selittämistä ja luokittelua. Se on ymmärrettävää. Kosmologin ja teoreettisen fyysikon John D. Barrow’n mukaan ihmismieli jäljittelee luonnossa esiintyviä prosesseja, jotta kaikkea ei koko ajan tarvitsisi kokea fyysisesti. Hän sanoo, että inhimillinen tietoisuus toimii puskurina meidän ja kaoottisen todellisuuden välillä. Kyky kuvata maailmaa ytimekkäällä tavalla, koota ja varastoida on eloonjäämisen kannalta välttämätöntä. Samalla ymmärrys kuitenkin heikentää tarjolla olevia informaatiota. Kvanttifyysikko ja filosofi David Bohm on kirjoittanut taiteen vastaanottamisesta ja sanonut, että mieli yrittää koota vaihtelevasta informaatiosta jotain selkeää ja sijoittaa kokemansa taiteen vanhoihin luokkiin silloinkin, kun se ei sinne kuulu. 

Toinen kuva. Kirjasto, sen hiljaisin osa ja vuosi 1996. Vanhan paperin tuoksu ja pöly, kaihdinten läpi siilautuva aurinko. Luen psykologi L.S. Vygotskin teosta Ajattelu ja kieli (Weilin + Göös, 1982), jossa sanotaan, että kummatkin ovat olemassa kaikilla elävillä olennoilla, mutta että tietyssä ihmisen kehitysvaiheessa – sekä yksilön että evoluution – nämä kaksi yhdistyvät, ja sen jälkeen kielellinen ajattelu dominoi kaikkea ihmisen ajattelua. Ajattelen toislajisten ajattelua. Ajattelen toislajisten ajatuksia. Kaikenlaisten toislajisten. Hyönteisistä alkueläimiin. Ajattelen ruumiin kokemuksia. Ajattelen kuvamuistoja. Ajattelen sitä, miten kieli pyyhkii kaiken yli, vapauttaa meidät nykyhetkestä ja auttaa kurottamaan kohti toisia ajan yli, mutta samalla etäännyttää välittömästä kokemuksesta ja saa meidät kuvittelemaan olevamme riippumattomia ruumiistamme. 

Paljon myöhemmin olen vaeltamassa. Puolinukuksissa puhumme vaellustoverini kanssa meditoinnista. Olen sanonut, ettei se suju minulta. En pidä siitä, että on ajateltava pohkeen ihoa viisi minuuttia. ”Anna ajatusten tulla ja mennä.” Ja niin edelleen. Olen varma, että jos edes yritän, nukahdan. Hän suostuttelee minut kokeilemaan. Ja tässä me istumme järven rannalla ja tuijotamme ulappaa. Tai emme ulappaa vaan ulapan ohi. Sieltä se tulee, voi ei, ajatus, näen sen. Se on osa maisemaa ilman minkäänlaista muotoa. Sitten se on poissa ja jäljellä vain aallot. Myöhemmin minulta menee useita minuutteja muuttaa sanoiksi pelkästään tuo yksi ainoa ajatus, joka on vilahtanut tietoisuuteni reunamilla ja jatkanut matkaansa. Useita minuutteja! Siis miten niin ajattelu on enimmäkseen kielellistä? 

Siis miten niin ajattelu on enimmäkseen kielellistä? 

Eläinten käyttäytymistieteen tohtori ja biologi Helena Telkänranta kirjoittaa teoksessaan Eläin ja ihminen ihmisten ja muiden lajien yhtäläisyyksistä. Hänen mukaansa kielen ydin on ajatusten kohtaaminen ja kielitaidon taustalla kyky havainnoida kuvioita, hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin oppimaan ja ymmärtää toisen aikomuksia. Siinä se siis on: kyky ymmärtää toisen aikomuksia. Teemme salamannopeita luokitteluja, joiden juuret ovat syvällä henkiinjäämistaistelussa, kirjoittaa myös psykiatrian erikoislääkäri Markku Siivola unennäköä käsittelevässä teoksessaan Unien opissa. Ystävä vai vihollinen?

Mutta hei! Eihän taiteen äärellä tarvitse pelätä henkensä puolesta! 

Filosofi Nassim Talebin teoksen Musta joutsen mukaan ihmiset eivät rakastu taideteokseen suinkaan aina sen itsensä takia, vaan myös siksi, että tuntisivat kuuluvansa johonkin yhteisöön tai joukkoon. Jäljitteleminen on keino päästä lähemmäs toisia, pois yksinäisyydestä. Pelkäämmekö, ettemme kuulu joukkoon, jos emme ymmärrä – jos emme käsitä, pienennä, tiivistä? 

Mitä jos lakkaisimme pelkäämästä? Jos lakkaisimme yrittämästä kuulua (kuvitteelliseen) joukkoon? Jos vain ottaisimme vastaan tekstin? Olisimme hiljaa, antaisimme sanojen maalata kuvia sisällemme. Tai sanoisimme: Se oli mieletöntä, olin aivan ekstaasissa, en tajua mitä tapahtui mutta jotain tapahtui. Jotain käsittämätöntä. Se liikutti jotain minussa, mutta menee varmaan aika kauan, että pystyn sanomaan mitä. Tai: Vihasin sitä. Vilpittömästi.

Kolmas kuva. Unessa kirjoitin viestin entiselle itselleni. Hän (minä) sai sen peilikuvana eikä tiennyt kuka sen oli lähettänyt. Heräsin hämmentyneenä. Markku Siivola kirjoittaa, että unien selittäminen on niiden alistamista järjelle ja logiikalle. Hän ehdottaa, että siinä missä unien hirviöt edustavat joitain toisia osia omasta itsestä, esimerkiksi sisäistettyjä yhteiskunnallisia odotuksia tai ylipäänsä rationalisointia, myös valveilla kokemuksemme toisista ovat heijastuma itsestämme. Sen tajuaminen, että toinen aivan todella on saavuttamaton maailmankaikkeus havaintojemme ja tulkintojemme takana, on käänteentekevä ajatus, joka voi tehdä arkisestakin kohtaamisesta tutkimusmatkan, puhumattakaan siitä, miten paljon helpommaksi se tekee kaiken läheistemme kanssa. Mielestäni tämä on lohdullista: voisiko olla ihastuttavampaa tapaa suhtautua toisiin, niin ihmisiin kuin toislajisiinkin? Kohdata ilman että yrittää hallita ja luokitella. Ihmetellen. 

Tässä on se mitä kohti itsepintaisesti pyrin. Ennen kaikkea kirjoitan kuvia. Pyrin maalaamaan sanoilla jotain, minkä lukija voi vastaanottaa niin kuin visuaalinen taide vastaanotetaan. Se tarkoittaa: kokemalla, olemalla hetkessä. Myöhemmin teokseen voi palata. Sitä voi analysoida. Siitä voi keskustella. Siitä voi kirjoittaa. Kokemus voi myös muuttua suuntaan tai toiseen. Mutta sittenkään sitä ei tarvitse tulkita kuoliaaksi tai sulkea valmiisiin kategorioihin. Sitä ei tarvitse ymmärtää.

Lue runoa kuin lukisit proosaa, opasti eräs kollega aloittelevaa runojen lukijaa. Lue proosaa kuin katsoisit valokuvaa tai maalausta, voisin minä sanoa lukijoille, myös itselleni. Voisin sanoa, että varo keskiarvoja, varo mediaaneja, varo yleistä mielipidettä ja varo normaalijakauman keskimmäistä osaa. Uskalla mennä kohti ääripäitä ja raja-arvoja. Mene sinne missä valo on heikko, vaikka sinua pelottaisikin, että jäät yksin. Sillä yksin sinä et kuitenkaan ole, onhan sinulla sanat. Kirja toteutuu lukemisen hetkellä ja se mitä syntyy, on vain sinun. Ilahdu siitä, että hämmennyt. Uskalla olla tietämättä kaikkea. Silloin olet osa jotain uutta.

Rothkon näyttelyn kolmannen salin jälkeen minuun laskeutuu hiljaisuus. Tuo tuossa, tajuan, tuo olin minä viisi vuotta sitten. Ja tuo tuossa olen minä nyt. En ymmärrä mitään mutta niin se vain on. Olen täällä yhdessä oman historiani kanssa. En tiedä miksi enkä halua tietää. Luullakseni vain hengitän. ■

Kirjoittaja

Marisha Rasi-Koskinen

Marisha Rasi-Koskinen on kirjailija ja psykologi, joka on julkaissut kaunokirjallisuutta aikuisille ja nuorille vuodesta 2011. Hänen viimeisin aikuisille suunnattu romaaninsa REC (S&S, 2020) tutki valokuvausta ja nuorten aikuisten romaani Pudonneet (WSOY, 2022) leikitteli monimaailmateorian idealla.