Taustatarina, Teema: Eläin

Kirjailijat ja muut eläimet

Posthumanismi haluaa poistaa ihmiseltä erityisaseman lajien hierarkiassa. Voiko ihmisestä ja eläimistä tulla tasa-arvoisia? Onko kaunokirjallisuudessa tilaa posthumanismille?

Tarvitaan eläinten vallankumous, otsikoi Helsingin Sanomien Kuukausiliite tammikuussa 2021. Moni luonnonvarainen laji on ajettu ahtaalle, mutta tuotantoeläimiä on paljon ja niiden ylläpitoon käytetään runsaasti pinta-alaa. Suomen luontopaneelin puheenjohtaja, ekologian professori Janne Kotiaho muistuttaa Kuukausiliitteen artikkelissa, että kun ihminen ottaa elinympäristöjä käyttöön, ne ovat pois luonnonvaraisilta eläimiltä. Mikä antaa ihmiselle oikeuden määrätä, kuinka paljon mitäkin lajia saa olla olemassa?

Vuodenvaihteessa Suomen riistakeskus antoi Tohmajärvelle poikkeusluvan yhden suden kaatamiseen, koska kyseessä oli ns. ”häirikkösusi”. Määritelmä ja näkökulma ovat ihmisen. Suomessa on 230 sutta, mutta 1072 429 sikaa. Onko ihmisellä oikeus tappaa susia, vaikka ne ovat hyvin harvinaisia?

Posthumanismi ei ole uusi ilmiö. Norjalainen ympäristöfilosofi Arne Naess herätteli jo 1980-luvulla ajattelemaan, että kaikilla olennoilla on itseisarvo, ilman ihmisen tuomaa välinearvoa. Viime vuosina veganismista on tullut trendikästä ja tavallisesta kulmakaupastakin löytyy montaa lajia kauramaitoa. Samalla tutkimustieto eläinten tunne-elämästä ja kognitiosta on lisääntynyt. Esimerkiksi hevosen sosiaalisen käyttäytymisen tutkimus on ollut aiemmin hämmästyttävän vähäistä, kertoo biologisen antropologian dosentti Sonja Koski Yliopisto-lehdessä (10/2020).

Hankalat termit

Laura Gustafsson on käsitellyt posthumanismin teemoja yhdessä kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa tekemissään teoksissa. Vuonna 2013 työpari toteutti Kaapelitehtaalle näyttelyn nimeltä Naudan historian museo. Seuraavana vuonna Baltic Circle -festivaalilla esitettiin teos nimeltä Oikeusjuttu ja 2016 esillä oli kymmenkanavainen videoinstallaatio Epäihmisyyden museo ja seminaarisarja. Gustafsson ja Haapoja palkittiin teoksestaan mediataiteen valtionpalkinnolla. Vuonna 2021 taiteilijoilta on tulossa uusi sikoja käsittelevä teos Seinäjoen taidemuseoon.

– Posthumanismi-määreen olen saanut tekemisiini vasta myöhemmin, Gustafsson kertoo.

– En erityisemmin termiä rakasta, se ei laajuudessaan tarkoita paljon mitään. Mutta kaipa se on jonkinlainen tapa niputtaa teoksia, joiden maailmankuva pyrkii olemaan muuta kuin ihmiskeskeinen.

– Olen aina kokenut tarvetta tehdä jotakin ilmaisuvoimaista, koska en ole löytänyt parempaakaan keinoa käsitellä maailmassa näkemääni epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä ja pyrkiä vaikuttamaan siihen. Kyse on siis tietynlaisesta aktivistisesta hankkeesta. En toki ajattele taidetta silti pelkkänä välineenä ja astalona.

”Kyse on siis tietynlaisesta aktivistisesta hankkeesta. En toki ajattele taidetta silti pelkkänä välineenä ja astalona.”

Posthumanismi määritellään usein niin, että kyse on lajien tasa-arvosta. Ihminen ei ole sen tärkeämpi lajina kuin eläimet. Gustafsson kuitenkin kyseenalaistaa termin eläin.

– Käsite on problemaattinen, koska siihen sisältyy liian suuri painolasti. Kun toinen määritellään eläimeksi, tullaan samalla implisiittisesti sanoneeksi, ettei hän ole kiistämättömän moraalisen huolen kohde, eikä hänellä ole juridisia oikeuksia. Tämä tietysti asettaa heti puhujan korkeampaan asemaan, koska voimme olettaa, että puhuja tulee määritellyksi ihmiseksi.

– Lisäksi eläin on käsitteenä täysin järjetön: useinhan se ajatellaan nimenomaan vastakkaisena määreenä ihmiselle, joten sillä ei ole mitään biologista perustetta. Puhutaan ihmisistä ja eläimistä ja näihin ”eläimiin” kuuluvat ihan kaikki pikkuisista toukista jättimäisiin valaisiin. Se on sama kuin jos puhuttaisiin yleisesti asioista, kun viitataan kaupunkeihin, kiviin, kattiloihin, kosteusvoiteisiin ja rautateihin. ”Tuolla on asia.” ”Ah, ymmärrän.”

Fiktion keinot ovat rajattuja

Gustafsson uskoo, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa asenteisiin jossakin määrin.

– Se, millaisia sanoja käytetään ja millaiset epänormalisoidaan, vaikuttaa puhujan ja ehkä kuulijankin suhteeseen toislajisiin eläimiin, ainakin mielellisellä tasolla. Moni kirjojani lukenut on kertonut ryhtyneensä kasvissyöjäksi tai vegaaniksi, ehkä heissä on ollut valmiina jo taipumus siihen ja on vaadittu vain pieni töytäisy.

Fiktion vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset, sillä kaunokirjallisuus vaikuttaa yksilötasolla. Lisäksi tarvitaan yhteiskunnallista vaikuttamista ja aktivismia.

– Tarvitaan tutkimusta, lakeja, pakotteita, kansalaisaloitteita, salakuvaamista, poliittista tahtoa ja koulutusta, jotta käytännöt muuttuvat, Gustafsson sanoo.

Gustafsson ryhtyi vegaaniksi jo 15-vuotiaana.

– En silloin tiennyt asiasta paljon mitään, mutta se vaikutti varmimmalta tavalta olla tuottamatta lisää harmia maailmaan. Kytken vegaaniuteen myös feminismin, dekolonialismin, antirasismin ja muiden ihmisoikeusliikkeiden tukemisen. Eettisen vegaaniuden pyrkimys on päästä pois mielivaltaisin perustein harjoitetusta systemaattisesta väkivallasta ja olentojen hierarkkisesta jaottelusta.

Monitasoisia hierarkioita

– Eläinten ja ihmisten välinen tasa-arvo on rinnastettavissa eri ihmisryhmien väliseen tasa-arvoon. Misogynistit, rasistit ja kaikenlaiset kallonmittaajat nakkaavat toiseuttamansa ihmiset eläimen kategoriaan, Gustafsson muistuttaa.

– Ymmärrän eläimellistettyjen ihmisryhmien tarpeen saada vahvistuksen omalle ihmisyydelle, mutta samalla niin kauan kuin ylläpidämme eläimen kategoriaa ja sen kulttuurista sisältöä, on aina vaara, että milloin tahansa ketkä tahansa ihmisetkin tungetaan sinne.

Eläinten sysäämisellä ihmistä alempaan kategoriaan on pitkä historia.

”Jostain syystä kaanoniin ovat nousseet ajattelijat, jotka tuntevat eniten vetoa ihmis–eläin-dualismiin.”

– Historiastamme löytyisi muunkinlaisia ajattelijoita, mutta jostain syystä kaanoniin ovat nousseet ne, jotka tuntevat eniten vetoa ihmis–eläin-dualismiin ja ei-inhimillisen luonnon väheksyntään, jopa halveksuntaan, Gustafsson sanoo.

– Luulen, että taustalla on silti ennen kaikkea hyöty. Itseisarvon kieltäminen muilta eläimiltä ja luonnon redusoiminen resurssiksi ei varmasti ole mitenkään ”luonnollinen” ihmismielen taipumus. Mutta koska niiden täysin piittaamaton hyväksikäyttö on taloudellisesti niin kätevää, sille on sitten ollut mielekästä keksiä perusteluja. Ja nyt niitä perusteluja toistellaan ikään kuin ne olisivat tosiasioita.

Gustafssonin lähipiirissä on rakkaita eläinyksilöitä.

– Turvakoti Saparomäen emakko Lumme ja pikkuporsas Paavo ovat minulle hyvin läheisiä ja rakkaita. Tietysti myös kotikissamme Dali on läheinen siten kuin perheenjäsenet ovat. Viime kesänä seurasin huolissani harakkaemoa, jolta olin nähnyt haukan vievän poikasen. Pihallamme liikkuu myös rusakkoja, joista yhden olemme nimenneet Juhani Nöpönenä Seppälä Gustafsson Tammiseksi. Kevääksi odotan mustarastaita, varsinkin erästä, jonka yhden laulun yhdessä säkeessä lauletaan ”titityy”.

Posthumanismia tieteiskirjallisuudessa

Jukka Laajarinteeltä ilmestyi alkuvuodesta faktaa ja fiktiota sekoitteleva lastenkirja Kadonneen madon jäljillä – tarina monimuotoisuudesta (Gaudeamus). Teos selvittää, miksi lajirunsaus on tärkeää sekä ihmiselle että maapallolle. Laajarinteellä on työn alla myös posthumanistisia teemoja käsittelevä romaani.

– Scifi-kirjallisuuden kautta posthumanistiset teemat ovat tulleet minulle tutuiksi jo kauan ennen kuin posthumanismista alettiin puhua laajemmin, Laajarinne sanoo.

– Tieteiskirjallisuudessa on kuvattu vieraita olentoja ja tietoisuuksia pitkään. Omassa työn alla olevassa romaanissani tavoitteeni on kuvata ihmisen ja muiden eläinten suhdetta, vierasmielisyyttä ja -sieluisuutta sekä ihmistä ekosysteeminä.

– Ihmisruumiin soluista alle puolet kantaa omaa DNA:tamme. Yli puolet on bakteereja. Meissä asuu monimuotoinen mikrobisto: sieniä, ja bakteereja, joista monet ovat itsellemme hyödyllisiä ja jopa välttämättömiä, osa haitallisia. Joskus vähän isompiakin loisia… Ja virukset siihen päälle. Sinussa asutaan. Olet ekosysteemi siinä kuin jokin järvi tai metsäkin.

”Sinussa asutaan. Olet ekosysteemi siinä kuin jokin järvi tai metsäkin.”

Mitä tarkoittaa vierasmielisyys ja -sieluisuus?

– Ei-inhimillistä tietoisuuden ja kokemisen tapaa. Meillä on paljon yhteistä kokemuspohjaa ja samankaltainen ruumis ja hermosto kuin muillakin eläimillä. Ja mitä lähempi sukulaisuus, sen samankaltaisempia olemme. Mutta on myös eroja. Vierassieluisuudella tarkoitan vieraan olennon toisenlaista kokemuksen tapaa. Miten muuttolintu kokee magneettikentän? Miltä kanasta tuntuu munien hautominen? Miltä elämä tuntuu kissan tai koiran tai taskuravun näkökulmasta? Tuo kokemus jää meille olennaisella tavalla vieraammaksi kuin vaikkapa kykymme ymmärtää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu – vaikka sekin ymmärrys jää tavallisesti surullisen vajavaiseksi.

Romaania varten Laajarinne on lukenut kansainvälisiä tutkimuksia aiheesta, mutta vaikuttavimmat lukukokemukset ovat varhaisempia. Roger Foutsin teos Simpanssini Washoe – yhteinen matkamme… ja mitä simpanssit opettivat meistä ihmisistä (WSOY, 1999) teki vaikutuksen. Fouts kertoo taistelustaan koe-eläimiksi vangittujen simpanssien vapauttamiseksi

– Foutsin kirjassa eläintä lähestytään sen kautta, mitä samankaltaisuuksia simpansseissa ja ihmisissä on. Se avasi toisen apinan ajattelua.

Myös Peter Singerin klassikko Oikeutta eläimille – Eläinten vapautuksen filosofiaa (WSOY, 1991) on vaikuttanut Laajarinteen ajatteluun.

”Miltä kanasta tuntuu munien hautominen? Miltä elämä tuntuu kissan tai koiran tai taskuravun näkökulmasta?”

Tieteiskirjoista vaikutuksen on tehnyt erityisesti Jeff Vandermeerin Eteläraja-trilogia (Like, 2015–2016).

– Ja Johanna Sinisalon kirjoissa posthumanistia teemoja on paljonkin, esimerkiksi romaaneissa Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000) ja Linnunaivot (Teos, 2008). Uskon, että kaunokirjallisuus voi herätellä ajattelemaan näitä kysymyksiä, mutta yksittäisellä kirjalla ei ole kovin suurta vaikutusta.

– Inhimillinen ajattelu, myös kirjallisuus, on lopulta aina jumissa inhimillisessä kokemuksessa. Kirjallisuus voi kuitenkin haastaa lukijan miettimään suhdettaan muihin eläviin olentoihin.

Lajikato kammottaa

Laajarinne harrastaa intohimoisesti kiipeilyä.

– Alun perin motiivina oli halu liikkua luonnossa, mutta nykyään aika iso osa kiipeilyharrastusta tapahtuu sisätiloissa, koska sitä pitää harjoitella ennen kuin menee luontoon. Tarvitsen luonnossa oleilua kovasti ja harrastan sitä paljon. Mielestäni luonnossa voi kokea rauhaa, vaikka olisi tietoinen ilmastonmuutoksesta. Minua huolestuttaa eniten lajien kato, joka tietysti liittyy ilmastonmuutokseen, lajikato tuntuu kammottavalta.

Kadonneen madon jäljillä -teoksessa käsitellään matoja ja ötököitä, mutta Laajarinnettä kiinnostavat myös sienet.

– Sienet ovat niin erilaisia kuin ihmiset ja eläimet. Tavat, joilla ne ovat yhdessä muiden eliölajien kanssa, esimerkiksi sienen ja puun symbioosi. Niillä on mutualistinen suhde kasveihin ja laaja verkosto. Ja toisaalta loissienet ovat kehittäneet kiinnostavia tapoja hyötyä kasveista ja eläimistä. Myös ameebat kiehtovat. Jaon ei siis tarvitse olla vain ihmisten ja eläinten välillä, on muitakin kiehtovia elämänmuotoja.

Ihmisen korottaminen eläinten yläpuolelle on vanhaa perua.

– Aristoteleella oli ajatus, jonka mukaan on erilaisia sielun tasoja: kasvisielu vain syö ja kasvaa, eläinsielu kykenee myös toimimaan aistien varassa ja ihmissielulla on kyky järjelliseen ajatteluun. Kasveilla ei ole eläinsielua, eikä eläimillä ihmisen rationaalisia kykyjä. Samanlainen ajattelu esiintyy eri muodoissa eri paikoissa. Vanha testamentti antaa ihmiselle erityisen paikan eläimiä ylemmällä tasolla.

Eläin on Laajarinteen mukaan kuitenkin käyttökelpoinen biologinen luokitteluperuste.

– Sen sijaan ihmisen ja eläimen vastakkainasettelu johtaa harhaan, sillä ihminenkin on eläin.

Lapset innostuvat luonnosta

Mia Rönkä on julkaissut ekokriittisen runokokoelman Maanalaiset linnut. Lajien monimuotoisuus ja muiden eläinten asema nousee teemaksi myös Röngän lastenkirjoissa, sanataidetoiminnassa ja kolumneissa. Reetta Niemelän ja kuvittaja Sanna Pellicionin kanssa tehty lastenkirja Nähdään majalla, pörriäisagentit (Sammakko, 2016) johdattaa lapsia arkiluonnon monimuotoisuuteen. Seikkailu jatkuu teoksessa Nähdään majalla, lintuagentit (2017).

Lepakoiden maailmaa Rönkä on tehnyt tutuksi Lepakot tieteen ja taiteen siivin -projektissa, jonka yhtenä lopputuotteena ilmestyi lepakkotutkija Thomas Lilleyn kanssa laadittu tarinallinen lasten tietokirja Lepakon vuosi. Rönkä työskentelee ympäristöekologian dosenttina Turun yliopiston biodiversiteettiyksikössä.

– Minua kiinnostaa ihmisen ja muun luonnon suhde sekä vuorovaikutus niin tutkijana, kirjailijana kuin toimittajana, Rönkä kertoo.

– Sekä tieteellinen että muu työni kumpuaa kiinnostuksesta luontoon ja ihmisen toimintaan osana sitä. Kirjoitan omasta kokemuspiiristäni käsin. Haluan saada ihmiset pohtimaan sitä, miten suhtaudumme muuhun luontoon ja muihin lajeihin. Haluan korostaa elämän arvoa.

”Haluan saada ihmiset pohtimaan sitä, miten suhtaudumme muuhun luontoon ja muihin lajeihin.”

Rönkä asuu Naantalissa omakotitalossa. Lähiluonto on hänelle tärkeää sekä arjen tasolla että ammatillisesti. Rönkä on pitänyt lähiluontoteemaisia sanataidepajoja lapsille sekä yksin että Veera Vähämaan ja Saija Porramon kanssa. Lasten kanssa työskenteleminen on antoisaa.

– Lapset ovat todella kiinnostuneita luonnosta, ilo, välittömyys ja mielikuvitus ovat palkitsevia. Lapsilla on halu oppia, jakaa kokemuksiaan ja tehdä itse. Lähiluonnon tutkiminen ja suojeleminen kiinnostavat heitä kovasti. Lasten kanssa heidän vaikutusmahdollisuuksiaan pohditaan myönteisesti, ei liian velvoittavasti tai ahdistavasti. Esimerkiksi hyönteishotellin rakentaminen on hauskaa puuhaa, josta on oikeasti hyötyä.

Kirjasta Nähdään majalla, pörriäisagentit (Sammakko, 2016) löytyy ohjeet hyönteishotellin tekoon.

Kieli on valtaa

Rönkä herättelee ajattelemaan, miten luonnonilmiöitä nimetään.

– Kieli on vallankäytön väline, kun puhutaan tuholaisista, haittaeläimistä ja rikkakasveista. Ihminen on se, joka määrittelee, mikä on haitallista, ja tekee sen omasta näkökulmastaan. Myös hyötyeläin on määritelty hyötyeläimeksi ihmisen näkökulmasta. Nimike ei välttämättä kata eläimen koko roolia. Toimillaan ihminen kaventaa luonnonvaraisten eläinten ympäristöjä. Maa- ja metsätalous, rakentaminen ja kaupungistuminen muuttavat ja vähentävät elinympäristöä. Lisäksi ilmastonmuutos vaikuttaa elinympäristöihin ja voi johtaa esimerkiksi levinneisyyksien muuttumiseen. Ilmaston lämmetessä jotkin lajit joutuvat esimerkiksi hakeutumaan pohjoisemmaksi.

”Kieli on vallankäytön väline, kun puhutaan tuholaisista, haittaeläimistä ja rikkakasveista.”

Kolumnissaan Pitäisikö ihminenkin määritellä haittaeläimeksi? (YLE, 26.5. 2017) Rönkä toi esiin, että puhumme tuhoeläimistä ja haitallisista lajeista, vaikka epäselvää on sekä sanojen merkitys että se, kuka ne määrittelee. Torjuntayritys puhuu mielellään haitallisista kasveista, mutta ohdakeperhonen tykkää munia pelto-ohdakkeelle, joten ohdake ei ole perhoselle haitallinen.

– Ihminen on lajina poikkeuksellinen, mutta toisaalta tietomme muista lajeista ovat vajavaiset. Mitä enemmän tutkitaan eläinten hermo- ja aistijärjestelmiä sekä kognitiota, sitä paremmin opimme ymmärtämään eläinten älykkyyttä ja reaktioita ja esimerkiksi tunne-elämää. Tutkimustulosten avulla tieto eläinten kognitiosta lisääntyy ja esimerkiksi tuotantoeläinten elinolosuhteita pystytään arvioimaan uudelleen. Emme vielä tiedä eläimistä tarpeeksi. Ihmisen dominanssi muihin lajeihin nähden on poikkeuksellinen ja suurelta osin haitallinen, mutta kaikki vaikutukset eivät ole kielteisiä, vaan naapuruus ihmisen kanssa voi myös hyödyttää muita lajeja.

– Ihminen on tarkka reviiristään, ja jos jonkin eläimen koetaan kutsumatta tunkeutuvan elämäämme, seuraa konflikti. Havainnoidaksemme luonnon muutoksia alamme myös herkästi miettiä, onko jotakin eläintä liikaa, etenkin suoraan tai välillisesti suhteessa omiin intresseihimme. Nykyiset luonnonsuojelukonfliktit eivät liity niinkään vähentyneisiin kuin runsastuneisiin lajeihin.

”Kaunokirjallisuus voi tarjota vaihtoehtoisia näkökulmia ja saada ihmiset pohtimaan, miten asiat voisivat olla.”

Välillä luonnonilmiöiden herättämä ilo ja huoli ympäristömuutoksista sekoittuvat.

– Syksy 2020 oli lintuharrastajan näkökulmasta runsaudessaan ilmiömäinen: osa linnuista viivytti muuttoaan, osa jäi yrittämään talvehtimista – se on kiinnostavaa, mutta taustalla olevat ympäristömuutokset ovat pahaenteisiä.

Rönkä uskoo kaunokirjallisuuden voimaan.

– Kaunokirjallisuus voi tarjota vaihtoehtoisia näkökulmia ja saada ihmiset pohtimaan, miten asiat voisivat olla.

Suomalaista eläinperinnettä

• Jouni Tikkasen Botnia-palkittu tietoteos Lauma (Otava, 2019) valottaa suomalaisen susivihan syntyä kiehtovasti ja tarinallisesti. 1800-luvun susia koskeva kirjoittelu vaikuttaa asenteisiin edelleen.
• Liisa Kaskin Myyttiset eläimet – totta ja tarua eläinten mahdista (SKS, 2019) kartoittaa kiehtovasti suomalaisten suhdetta eläimiin kansanperinteen kautta. Monilla eläimillä uskottiin olevan maagisia voimia, toiset taas toimivat voimakkaina symboleina, joiden avulla esimerkiksi ennustettiin tulevaa.
• Myös Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Gaudeamus, 2017) tarjoaa kiinnostavaa tietoa eläimiä koskevasta perimätiedosta.
• Biologi Helena Telkänrannan teos Millaista on olla eläin? (SKS, 2015) valottaa eläinten kognitiota.
• Suomalaisia eläinsatuja löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kansansatukokoelman niteestä 5 (SKS, 1996).

Mitä posthumanismi on?

Posthumanismi tarkoittaa ajattelua, jossa on luovuttu ihmisen korostamisesta. Posthumanismi haluaa asettaa ihmisen tasa-arvoiseksi muiden luontokappaleiden kanssa. Siitä seuraa, että ihminen ei voi määrätä, mikä luonnossa on arvokasta, eikä ihmisellä ole oikeutta käyttää luontoa omaksi hyödykseen.

Posthumanismiin liittyy myös muita ilmiöitä. Joidenkin tulkintojen mukaan posthumanismi pyrkii pois järjen ylivallasta. Posthumanistisen filosofian mukaan on tärkeää olla tietoinen järjen rajoista silloinkin, kun pyritään rationaaliseen ajatteluun.

Moninaisia termejä

Posthumanismiin liittyy myös transhumanismi, joka tarkoittaa ihmisen ”jatkamista” koneella. Samoin siihen liittyy ekofeminismi, uusmaterialismi ja antihumanismi. Samoin kuin posthumanismi, ekofeminismikin pyrkii pois ajattelusta, jossa luontoa on hallittava ja se on alistettava ihmisen käyttöön.

Posthumanismi liittyy läheisesti syväekologiaan, eli ihmisen pyrkimykseen elää sopusoinnussa luonnon kanssa, biodiversiteettiä tukien. Myös permakulttuuri yhdistetään posthumanismiin. Permakulttuuri suosii luontoa kunnioittavia rakennus- ja viljelymenetelmiä vastakohtana sille, että ihminen ”kesyttää” luonnon ja ottaa itselleen mahdollisimman suuren hyödyn.

Kuka hallitsee ketä?

Keskeistä posthumanismille ja sitä lähellä oleville ilmiölle on hierarkkisuuden vastustaminen. Ihminen ei voi asettaa itseään luomakunnan kruunuksi päättämään, miten luontoa hallitaan. Samaten eri sukupuolien ja eri rotujen välillä ei voi vallita hierakkinen järjestelmä, jossa yksi sukupuoli tai rotu on muita ylempänä ja saa hallita muita.

Kirjoittaja

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on espoolainen kirjailija, joka asuu neljäsosan vuodesta Kemiönsaarella. Häntä kiinnostaa erityisesti historia, kauhu ja kuvataide. Honkasalo rakastaa lapsia, koiria ja talvea. Kuva: Milka Alanen.

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 1/2021.