Taustatarina, Teema: Juhla

Kirjailijoiden kymmenluvut

Haastattelin kuutta kirjailijaa, jotka ovat tulleet liiton jäseniksi eri vuosikymmenillä. He kertovat, millaiselta aluksi tuntui astua kirjallisuuden virtaan.
Kirjoja, kuva Tomi Kontio

Kirjailijantyön prosenttiosuus

Tiina Laitila Kälvemark toteaa, että sattumalta hänen kymmenvuotistaiteilijajuhlansa on käsillä juuri haastattelun aikoihin. Hänen esikoisnovellikokoelmansa Kadonnut ranta ilmestyi keväällä 2012. Samalla tullut tieto apurahasta antoi aiheen perheen kesken juoda vähän paremmat leivoskahvit ja skumpat.

– Olen itse asiassa parhaillaankin osittaisella virkavapaalla ja teen vain 25-prosenttisesti töitä. Kulttuurirahaston apuraha antaa nyt sitten vuoden lisää, ja se on hienoa.

Esikoiskirjailija Tiina Laitila Kälvemark vuonna 2012, kuva Mathias Laitila Kälvemärk

Esikoisteoksen valmistuminen kesti aikoinaan useamman vuoden. Lauantai- ja sunnuntaiaamuisin, kun televisiosta tuli lastenohjelmaa, Laitila Kälvemark kirjoitti novellejaan. Arkisin hän työskenteli Ruotsin radion suomenkielisessä toimituksessa.

Laitila Kälvemarkin kirjailijaksi tulo on se tavallinen tarina, aina yhtä huikea. Hänelle on jäänyt vahva ja ihmeellinen muisto siitä puhelusta, kun WSOY:n Silja Koivisto ilmoitti hänelle myönteisestä kustannuspäätöksestä.

– Olihan se unohtumaton hetki. Toimituksessa oli aika kiire ja oli alkamassa radion uutislähetys, johon minun piti ihan kohta mennä lukemaan. Kun minulle soitettiin, tuli vähän keskittymisvaikeuksia. Piti pidätellä itseään lähetyksessä, ettei olisi liikaa kuulunut äänestä, että naurattaa ja hymyilyttää hirveästi.

Laitila Kälvemark on kotoisin Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäeltä, ja ylioppilaaksi tulon jälkeen hän halusi sieltä pois. Hän asui muun muassa Pariisissa ja Amsterdamissa, kunnes vuonna 1997 päätyi Tukholmaan.

– Esikoisessa on paljon semmoista lähtemisen tematiikkaa. Niiltä osin se kuvaa minun elämääni, että olen ensin lähtenyt pieneltä paikkakunnalta maalta kaupunkiin ja sitten vielä toisiin maihin.

Tiina Laitila perusti perheen ruotsalaisen miehen kanssa ja asettui asumaan rivitaloon keskiluokkaiseen lähiöön. Länsitukholmalainen Kista on joidenkin luonnehdintojen mukaan Ruotsin Silicon Valley, ja sinne on päätynyt paljon vierastyöläisiä ja maahanmuuttajia.

– Meidän seinänaapurimme on kotoisin Iranista, ja sitten on kanadalaisia, kurdeja ja ranskalaisia.

Kirjailijantyössä on säilynyt antaumus ja kipinä hehkuu. Itse asiassa innostus on vain lisääntynyt kuluneen kymmenen vuoden aikana.

– Joinakin päivinä ajattelen, että on tämä ihan uskomatonta. Minun pitää melkein nipistää itseäni, että oikeasti voin kirjoittaa ja kutsua sitä työksi ja minun kirjojani julkaistaan.

Laitila Kälvemark mieltää nykyään kirjailijuuden päätyökseen. Vähitellen hän on uskaltanut ottaa sille enemmän aikaa taloudellisen epävarmuuden uhallakin.

– Olen oppinut kestämään myös sitä epävarmuutta, että tuleeko tästä mitään. Ei se minnekään häviä, vaikka on muutaman kirjan jo kirjoittanut.

Tukholmassa asuessaan Laitila Kälvemark tuntee itsensä välillä yksinäiseksi ja katsoo kateellisena kollegoiden kirjallisissa kekkereissä ottamia ja somessa jakamia kuvia. Hän käy kuitenkin Suomessa kohtalaisen säännöllisesti ja arvostaa Suomen Kirjailijaliiton jäsenyyttä. Hän kuuluu myös Ruotsin vastaavaan kirjailijajärjestöön, jonka pääsykriteerit ovat löyhemmät ja joka tuntuu hänen mukaansa enemmän ammattiyhdistykseltä.

Kolme kirjailijaroolia

– Tuli ilon ja huojennuksen tunne, kun kustannussopimus lopulta syntyi, Pauliina Vanhatalo sanoo. – Oli vihdoin muilta saatu lupa uskoa omaan haluun ja unelmaan.

Vanhatalon mielestä esikoisteos saa yleensä suhteettoman painoarvon. Voi olla hyvinkin sattumanvaraista, missä vaiheessa ja millä teoksella kirjoittajan kustannuskynnys lopulta ylittyy.

Pauliina Vanhatalo vuonna 2007, kuva Tatu Hirvonen

Hänelle paras keino kehittyä ja päästä eteenpäin oli siirtyä tekemään seuraavaa käsikirjoitusta. Kustantamojen hylkäyskirjeillä olisi jossain vaiheessa voinut tapetoida yhden seinän.

Vanhatalon esikoisromaani oli viides pitkä käsikirjoitus, jonka Tammen Hannu Harju ja Petra Maisonen viimein kelpuuttivat. Esikoisteosta oli edeltänyt kokeellinen metafiktiivinen romaani. Vastareaktiona hän halusi tutkailla, voisiko hän kirjoittaa perinteisen juonivetoisen tarinan. Syntyi romaani Viittä vailla (2005), kertomus tyttöjoukosta teini-iässä ja aikuisuudessa, rikoksesta ja syyllisyydestä.

Vanhatalo kirjoitti ensimmäisen romaanikäsikirjoituksensa 14-vuotiaana. Hän on myös saanut koulutuksen kirjailijaksi ja valmistunut Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan luova kirjoittaminen.

– Opintojen aikana saatu palaute joudutti kehitystä tosi paljon, kun sai altistaa tekstejä toisille ja keskustella niistä. Kun sai opiskella sitä mitä halusi, oli mahdollisuus ja vapaus käyttää aikaa kirjoittamiseen.

Itse työ ei esikoisen ilmestyttyä paljon muuttunut. Sama tarinoiden pyörittely ja kehittely jatkui. Tähän elämänvaiheeseen osui myös naimisiinmeno ja lapsen saaminen.

– Se oli sellainen myräkkä, että siitä meni pitkään toipua.

Kirjailijaliiton jäseneksi Vanhatalo haki kahden romaanin jälkeen ja ilokseen heti pääsi. Kirjailijanuran alkuvaiheessa hän tuntee saaneensa tukea liiton tapaamisista ja koulutuksista sekä lakimiehen palveluista. Antoisaa oli tavata eri vaiheissa olevia kirjailijatovereita.

Muutto aviomiehen kotiseudulle Raaheen on merkinnyt sitä, että yhteydenpito kollegoihin toteutuu nykyisin paljolti sosiaalisen median kautta.

Vanhatalon tähänastinen kirjallinen tuotanto jakautuu kolmeen osaan. Omalla nimellään hän julkaisee kaunokirjallisia romaaneja ja nonfictionia. Viihderomaanit ilmestyvät nimellä Veera Vaahtera.

– Aluksi ajattelin, että kirjoittaisin vain samanlaisia romaaneja kuin millä aloitin. No, tätä minä nyt teen niin kauan kuin henki pihisee. Mutta jossain vaiheessa prosessi kävi liian raskaaksi ja Veera Vaahtera syntyi. En enää jaksanut sitä yhä synkempiin aiheisiin suuntautuvaa tutkimustyötä ja halusin kirjoittaa ilosta käsin.

Tunnustuskirja Keskivaikea vuosi – Muistiinpanoja masennuksesta ilmestyi vuonna 2016 ja sai liikkeelle lukijoiden palautevyöryn. Sen jälkeen Vanhatalo on kirjoittanut kaksi muuta omakohtaista teosta.

– Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen lähti siitä hyvinvoinnin umpikujasta, että masennuttuani en enää jaksanut kuvitella veera vaahteroita enkä mitään muutakaan. Halusin kuitenkin kirjoittaa ja tutkia siten elämääni.

Kirjojen viisivuotissuunnitelma

Timo Parvelan kirjailijaksi tuleminen osui erääseen kirja-alan taitekohtaan vuonna 1988. Hän oli kirjoittanut nuortenromaanin, meni Jyväskylän Teleen katsomaan Helsingin puhelinluetteloa ja löysi sieltä kustantamon Weilin+Göös. Hän lähetti sinne käsikirjoituksen, joka hukkuikin välillä vuodeksi ja josta hän lopulta sai kustantaja Terttu Toiviaiselta vastauksen: ”Tämähän on riemastuttava, tehdään tästä kirja.”

Esikoiskirjailija Timo Parvela, kuva Reija Lampi-Parvela

Kahta viikkoa myöhemmin tuli uutinen, että Weilin+Göös lopettaa kokonaan kaunokirjallisuuden kustantamisen. Toiviainen etsi itselleen uuden työpaikan ja vei koko lastenkirjallisuuden osastonsa Tammeen. Parvelan esikoisromaani Poika ilmestyi vuonna 1989.

– Tulin vähän niin kuin sivusta koko kirjoittamiseen, Parvela sanoo. – Eihän minulla ollut mitään kontakteja enkä ollut liikkunut harrastajapiireissä. Ihan itse ajattelin yrittää.

Kun ensimmäinen kirja oli julkaistu, Parvela ryhtyi heti väsäämään toista, koska hänellä oli sellainen mielestään ikäpolvelleen luonteenomainen ajatus, että ”tästä pitää tehdä ammatti”. Toki hänellä oli jo opettajan koulutus, mutta kirjailijuus oli sittenkin isompi juttu.

Poika-romaanin ensimmäinen versio oli paljon puhekielisempi kuin lopullinen julkaistu. Kirjan kustannustoimittajaksi pyydetty alan grand old lady Kerttu Manninen sanoi, että kaksikymmentä vittua yhdellä sivulla on aika tylsää mutta yksi voi olla todella tehokas.

Kirjailijaliiton jäseneksi Parvela pääsi heti toisen teoksensa ilmestyttyä uuden vuosikymmenen alussa. Asiasta ilmoitettiin koruttomalla kortilla, jossa allekirjoittajina olivat puheenjohtaja Jarkko Laine ja toiminnanjohtaja Päivi Liedes. Koulutusta, tapahtumia tai tukea aloittelevalle kirjailijalle ei tarjottu.

Taloudelliset edellytykset ammattimaiseen työskentelyyn paranivat huomattavasti, kun Parvelaa pyydettiin Ansa ja Oiva -televisiosarjan käsikirjoittajaksi. Vuonna 1996 hän uskaltautui jäämään vapaaksi kirjailijaksi.

Sen jälkeen hänen kirjoittamiaan lastenkirjoja on ilmestynyt toista sataa. Tunnetuimpia niistä ovat esimerkiksi Ella ja kaverit, Pate sekä Kepler62 -sarjat. Teatteri-, televisio- ja elokuvasovituksia on lukuisia. Käännökset ovat levinneet yli 30 kielelle.

Nykyään Parvelan työskentely etenee ”viisivuotissuunnitelman” mukaan, hän vitsailee. Käännöksien oikeuksia saatetaan ostaa kolme vuotta etukäteen.

– Säännöllisyydessä ja rytmissä ei ole minulle mitään ahdistavaa tai kahlitsevaa, Parvela sanoo.

– Se on muokkautunut työtapa, joka sopii minulle. Jos jäisin inspiraatiota odottamaan, niin sitähän saisi sitten odotella. Inspiraatio tulee työn myötä. Kaipaan arjen rytmiä ja sen tuomaa turvallisuutta.

Pandemia-ajan helpottaessa Parvela valmistautuu lähtemään tien päälle. Perinteiset kirjailijaesiintymiset hän on jo aikoja sitten karsinut kalenteristaan, mutta tarinakonserteiksi nimitetyt esiintymiset ovat jo keväällä 2022 päässeet taas vauhtiin. Niissä Parvela lukee kirjojaan ääneen näyttelijöiden ja muusikoiden tukemana. Aikaisemmilta vuosilta tuttu tarinapaatti-kiertue suuntaa kesällä Päijänteelle.

Pinkkaan lisää paperia

Joni Skiftesvik oli lähettänyt käsikirjoituksensa Helsinkiin arvioitavaksi. Kustantaja Ville Viksten soitti ja sanoi: ”Erittäin hyviä, julkaisukelpoisia novelleja, mutta pinkkaan pitää saada lisää paperia.”

Puoli vuotta myöhemmin Skiftesvik ehätti kirjoittamaan pari kolme novellia lisää, ja Ville sanoi tällä kertaa: ”Haluatko, että julkaistaan keväällä vai syksyllä?”

Eihän siihen voinut vastata kuin yhdellä tavalla.

– Kävi jotenkin semmoinen ajatus mielessä, etteivät vaan tule katumapäälle ja peru päätöstään, Skiftesvik kertoo. – Sitten 1983 keväällä putkahti maailmaan kaikkien yllätykseksi novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja.

Joni Skiftesvik oli kova lukemaan lapsesta pitäen. Jo kouluaikoina hän alkoi kirjoitella Oulussa ilmestyvän Liitto-lehden nuortenpalstalle. Pian häntä pyydettiin koko palstan toimittajaksi, ja siihen hän ryhtyi innolla koulutyönsä ohessa. Sitä seurasi kesätoimittajuus kaupunkilehdessä, ja toimittajanura alkoi imeä mukanaan aina uusien pyyntöjen muodossa.

– Halusin päästä kirjoittamaan jo muutakin, Skiftesvik muistelee. Lehtijuttujen tekeminen tuntui siltä, että kun siinä vain toisten ihmisen ajatuksia ja ideoita tuo esille, niin piti päästä kertomaan vähän niitä omiakin.

Vuonna 1973 perustettiin Iltaset-lehti ja Skiftesvik pyydettiin siihen toimitussihteeriksi. Oulun keskustan pienessä kaksiossa hän alkoi naputella jännitysromaania. Seurasi poikkeama Kainuun Sanomien uutis- ja toimituspäälliköksi 1975–81, ja vihdoin inhimilliset työajat alkoivat antaa periksi omalle kirjoittamiselle.

– Hylkäsin sen dekkarin ja ajattelin, että alan kirjoittaa novelleja, koska siten saisin aina välillä jotain valmiiksikin ja se innostaisi eteenpäin.



Lehtityössä Skiftesvik oli mielellään aina kirjoittanut ”reppiksiä”. Hän pohti, että eiväthän nyt novellit olleet kovin kaukana reportaaseista. Häneltä kertomukset syntyivät melko kivuttomasti, koska niissä saattoi hyödyntää samaa kirjoitustapaa ja lisäksi lehtimiesaika oli opettanut kirjoittamaan tiiviisti ja antanut paljon aiheita.

Vuonna 1981 Skiftesvik palasi kotikaupunkiinsa Oulu-lehden päätoimittajaksi, jonka jälkeen esikoisnovellit pian ilmestyivät. Ensimmäisen romaanin liuskat rullasivat jo kirjoituskoneessa, ja kirjoja alkoi ilmestyä joka vuosi. Uteliaat kyselivät, jäätkö nyt vallan ammattikirjailijaksi.

Aluksi hän ei voinut sitä kuvitellakaan. Hän oli nuori perheenisä asuntolainoineen. Pian alkoi tulla lisäksi tilaustöitä, kuten näytelmät Kokkolan, Rovaniemen ja Oulun kaupunginteatteriin.

Skiftesvik kysyi mielipidettä vaimoltaan Hilkalta ja äidiltään Ailalta, jotka rohkaisivat. Tampereella asioidessaan hän hankkiutui Kalle Päätalon luokse Messukylään.

”Jos jäisin vapaaksi kirjailijaksi, kun tuntuu olevan noita aiheita”, Skiftesvik aloitti. ”Päivätyö vie niin kovasti aikaa.”

Päätalo innosti: ”Jos sinulla on kirjoittamisen palo, niin älä jää empimään. Kukaties kadut sitten myöhemmin.”

– Enkä ole katunut, Skiftesvik toteaa. – Olihan se aika rankkaa hommaa kirjoittaa sitä vauhtia kuin silloin 1980- ja 1990-luvulla kirjoitin. Mutta ei ole koskaan työ tuntunut ikävältä.

1970-luku

Risto Rasa, kuva Tapio Tuomela

Sianruhoja ja luontolyriikkaa

Risto Rasan esikoisrunokokoelman ilmestymisen viisikymmenvuotispäivä vilahti ohi keskellä koronapandemiaa. Hän itsekin havahtui: hups, siitä on jo noin kauan.

Metsän seinä on vain vihreä ovi julkaistiin 1971 ja aloitti kymmenluvun tunnetuimman luontolyyrikon tuotannon. Rasa oli kirjan ilmestyessä vain 17-vuotias mutta jo alusta pitäen valmis runoilija.

– Kyllähän ”Seinästä” otettiin useampia painoksia, Rasa muistelee. – Mutta eivät tiedotusvälineet siihen silloin tarttuneet. Kaikesta tehdään nykyään paljon näyttävämpää.

Rasa oli kouluaikoina lintubongari. Lisäksi hänellä oli taiteellisia harrastuksia, ja kuvataiteilijaksi ryhtyminen houkutti. Mutta hän oli myös intohimoinen lukija, ja jotenkin kirjoittaminen alkoi luonnistua paremmin.

Lukemisharrastus ulottui laidasta laitaan, mutta oman kirjoittamisen kannalta itämainen runous puhutteli erityisellä tavalla.

– Wang Wein runot Pertti Niemisen käännöksinä olivat erittäin voimakkaasti kuvallisia. Ehkä minä niihin mielistyin juuri tämän kuvallisuuden mutta toki myös luontosuhteen ansiosta.

Kirjoittajahaaveet alkoivat konkretisoitua, kun Rasa postitti tekstejään Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun ja kilpailuun. Pohjoissuomalaiseen Kaltio-lehteen tarjotut runot palautettiin kommentilla, että ne olivat heidän linjaansa liian kesyjä.

Seuraavaksi hän lähetti runoja Parnassoon alkuvuodesta 1971. Jarkko Laine julkaisi niitä parikymmentä kappaletta. Pian Otavassa kustannustoimittajana työskennellyt Hannu Mäkelä otti yhteyttä. Rasa kirjoitti kesän aikana vielä lisää runoja, ja siten valmistui esikoiskokoelma, joka ilmestyi vielä saman vuoden lopulla.

Rasa ei ollut valmistautunut siihen, miten paljon hän saisi sapiskaa. Hänellä ollut mitään käsitystä ajan kirjallisesta ilmapiiristä.

– Kyllähän minua oli varoiteltu. Jarkko Laine sanoi runoista, että niistä moni tulee tykkäämään mutta monia ne tulevat närästämään. Vai oliko se karvastelemaan. Tuntui, että sitä karvastelua riitti melko pitkään.



Ekologisten teemojen osalta Rasa oli aikaansa edellä.

– Runojeni luontosuhteen taustalla on voimakas henkilökohtainen luontoharrastus. Sieltä se pulppuaa. Siihen aikaan ei puhuttu vihreästä liikkeestä. Mutta jollain tapaa se oli itämässä.

Vaasan seudulla käynnistyi merikotkien suojelu, johon Rasa sai ystäväporukassaan kosketuksen. Hän palauttaa mieleensä muistikuvan, että naapurissa asuva kaveri raahaa jopon tarakalla teurastamolta haettua sianruhoa merikotkien haaskaksi ja hän itse samaan aikaan kirjoittaa huoneessaan luontorunoa.

– Pidin tärkeänä kirjoittaa luonnosta, vaikka se 1970-luvulla koettiin yhteiskunnallisesti vieraantuneena ja todellisuuspakoisena, Rasa sanoo. – Ekokritiikin myötä ajatus on muuttunut, ja luonnosta kirjoittaminen nähdään poliittisena ja kantaaottavana. Mukavalla tavalla tämä on pyörähtänyt ympäri.

Kiihkeä kulttuurin murros

Kun Aulikki Oksanen aloitti uransa, oli aivan selvää, että puhuttiin erikseen kirjailijoista ja naiskirjailijoista. Kun hän esiintyi Kaj Chydeniuksen kanssa laulaen sanoittamiaan lauluja, hänellä oli tapana esitellä pianosäestäjänsä ”miessäveltäjäksi”.

Yleisö kyllä ymmärsi.

Oksasen esikoisteos oli proosarunojen kokoelma Hevosen kuolema (1966). Ajanjakso oli hänen elämässään hyvin tiivis. Keväällä hän oli voittanut J.H. Erkon kirjoituskilpailun proosasarjan. Julkistamistilaisuuteen ”poksahti” Kirjayhtymän kustantaja Keijo Immonen ja kysyi, ehtisikö Oksanen työstää teksteistä kirjan syksyksi.

– Kävi vielä niin, että tein siskon kanssa sinä kesänä liftausmatkan Venetsiaan, missä sitten sattui kaikenlaista jännittävää. Ihmettelen näin myöhemmin, missä hiton ajassa ehdin kirjoittaa kirjan ja piirtää sen kuvituksen.

Oksanen oli sukupolvensa näkyvimpiä uuden kulttuurin edustajia. Hän oli ehtinyt valmistua opettajaksi ja tehdä sitä työtä vuoden verran, mutta Ylioppilasteatterin Orvokki-kabareista liikkeelle lähtenyt väkevä virtaus vei hänet mukanaan myös esittävän taiteen puolelle.Seurasi Lapualaisooppera (1967), elokuvaroolit ja lukuisat laulutekstit. Chydeniuksen säveltämistä lauluista monet ovat jääneet klassikoiksi, ja myös Oksasen omat tulkinnat niistä ovat unohtumattomia.Oksasen aluevaltaukset niin lyriikan kuin proosan alalla syntyivät yhteiskunnallisesta havahtumisesta ja vahvoista kirjallisista virikkeistä. Marja-Leena Mikkola ja Pentti Saaritsa olivat jo läheisiä ystäviä. Lisäksi Veronica Pimenoffin rohkeus kannusti eteenpäin.

– Olin lukenut Veronica Pimenoffin tekstiä Ryhmä 65 -antologiasta, Oksanen muistelee. – Jotenkin se lumosi ja täräytti päätä, ja se antoi minulle valtavasti voimaa. Sitä minä jäin ihmettelemään, kun hän oli vielä minua nuorempi ja uskalsi kirjoittaa sellaista: tunteita, kieltä ja modernia soundia.

Runoilija Federico García Lorca ja taiteilija Hugo Simberg muodostuivat erityisen tärkeiksi ja antoivat vaikutteita surrealismin suuntaan. Oksasen esikoisteoksessa hevoshahmoinen vainottu olento kohtaa runoilijan alter egon, joka kuitenkin jää sivustakatsojaksi eikä pysty ahdistettua auttamaan.

Yhteiskunnallinen todellisuus oli 1960-luvulla aika lailla toinen kuin nykyään. Siksi oli esimerkiksi välttämätöntä järjestää Vanhalla ylioppilastalolla asunnottomien alkoholistien itsenäisyyspäivänjuhla. Oksanen oli vahvasti mukana Vietnamin sodan vastaisessa liikkeessä. Oli myös tärkeää kirjoittaa naisten kapinasta ja muun muassa laittomista aborteista.

– Tuolloin tehtiin vuosittain 30 000 laitonta aborttia, Oksanen muistelee. – Kun e-pillerit tulivat, niistä käytiin kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Osa naisista kuoli puoskareiden käsissä tai sai vakavia komplikaatioita.

Haastattelua varten Oksanen on kaivanut ruskeista kirjekuorista esiin vanhoja lehtileikkeitä.

– Aikalaiskriitikoiden arvostelut kertovat 1960-luvun kiihkeästä kulttuurin murroksesta, hän sanoo leikkeitä selaillen. – Ja samalla tavattoman laajasta kiinnostuksesta painettua kirjallisuutta kohtaan. ■

Kirjoittaja

Tero Liukkonen

Olen porvoolainen kirjailija, lähtöisin Helsingistä. Olen työskennellyt monissa tehtävissä kirjallisuuden parissa: arvostelijana, kirjallisuudentutkijana ja kustannustoimittajana. Kaunokirjallinen työ kulki vuosikaudet ohessa, kunnes vuonna 2011 jäin vapaaksi kirjailijaksi. Lisätietoja sivuiltani.