Tosi lapselliset
Terveydenhoitaja asettelee eteeni kolme muovista, pastelliväristä T-kirjainta. – Pinkki kolme vuotta, liila viisi, vihreä seitsemän, hän luettelee.
Olen tullut keskustelemaan ensimmäisestä kierukastani. Päätös sen laitattamisesta ei ole ollut aivan mutkaton, eikä epäröintini ole johtunut pelkästään kuulemistani kauhutarinoista.
– Tuota vihreää me yleensä suosittelemme vain synnyttäneille, terveydenhoitaja jatkaa.
Ei siis minulle.
Olen 37-vuotias. Vaikka kierukan voi poistattaa etuajassa, näin pitkäikäisen ehkäisymenetelmän valitseminen tuntuu lopulliselta. Siltä, että olen sulkemassa yhden tärkeän oven elämässäni. Toisin sanoen: olen päättänyt olla lapseton.
Rebecca Harrington kuvailee artikkelissaan Childfree by Choice reaktioita, joita vapaaehtoisesti lapsettomat eli velat joissain ihmisissä herättävät. Taustalta löytyy ainakin vanhoja kehityspsykologisia ja psykoanalyyttisia teorioita, joissa vanhemmuus on nähty tärkeänä kehityksellisenä virstanpylväänä, normaalina ja terveenä osana elämänkaarta. Veloja pidetään usein kylminä, rakkaudettomina ihmisinä. Heidän valitsemansa elämäntyyli edustaa itsekkyyttä ja ahneutta – mikä saattaa kuulostaa tutulta myös kirjailijoista.
En ole saanut yhtään ikävää kommenttia lapsettomuudestani. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla olisi aika useinkin olo, että haahuilen jossain yhteiskunnan reunamilla, en aivan osallisena siitä, mitä pidetään oikeana elämänä. En herää aamulla aikaisin ja valmistaudu lähtemään töihin. Elämäni ei rytmity kenenkään muun tarpeiden tai virstanpylväiden mukaan, ei iltasatujen eikä koulun kesälomien. Ja kun kirjoitan, en kirjoita sitä, mitä minulta odotetaan. Ai, on yleisin kommentti jonka saan, kun kerron olevani lasten- ja nuortenkirjailija.
Veloja pidetään usein kylminä, rakkaudettomina ihmisinä.
En tiedä, miksi aloin kirjoittaa juuri lapsille ja nuorille. Sen sijaan tiedän kyllä, miten minusta tuli kirjailija: kirjoittaessani olen aina kokenut olevani kaikkein eniten oma itseni. Olen kirjoittanut yksitoista teosta ajattelematta erityisemmin lukijoitani. Silti pidän itseäni huijarina, jos kutsun itseäni pelkästään kirjailijaksi. Niin kuin pimittäisin kaikkein olennaisimman tiedon kirjoittamisestani, jos en mainitse kirjojeni kohderyhmää.
Kun aloitin, olin vielä niin nuori, ettei kukaan kiinnittänyt lapsettomuuteeni mitään huomiota. Viime aikoina minusta on kuitenkin alkanut tuntua, että olen selityksen velkaa. Kenelle? Kenties vain itselleni. Ei nimittäin ole niin, että olisin ainoa lapseton, joka kirjoittaa lapsille: jo pelkästään omasta lähipiiristäni löytyy monta lapsetonta lanukirjailijaa.
Yllättävän monta, sanoisi joku. Siitäkin huolimatta, että syntyvyys on alhaista.
Päädyn eri kierukoista violettiin vaihtoehtoon. Terveydenhoitaja hymyilee minulle niin kuin olisin tehnyt oivan valinnan ja varaa minulle asennusajan puolentoista viikon päähän.
– Jos tulee jotain, voit perua tai siirtää ajan, hän opastaa.
Itseni tuntien jotain voi hyvinkin tulla: ahdistava ajatusspiraali jos toinenkin. Päätän pitää itseni kiireisenä.
Tove
Kutsun kaksi läheistä kollegaa illalliselle. Molemmat ovat kaltaisiani lapsettomia naisia. Minulla käy tuuri: heille sopii jo samalla viikolla.
Kun olemme saaneet viinipullon auki, kysyn heiltä, mitä he ajattelevat siitä, että kirjoittavat lastenkirjallisuutta, vaikka heillä ei ole omia lapsia.
Tiedän kysymyksen olevan vaikea, eivätkä he vastaakaan heti.
Viimein toinen avaa suunsa. – Mielestäni se on etu.
– Millä tavalla?
– Homma pysyy irtonaisena.
Sanavalinta on mielestäni kiinnostava.
Ystäväni jatkaa: – Koska olen itsekin pelkästään jonkun lapsi enkä kenenkään vanhempi, pystyn olemaan lukijoiden kanssa samalla tasolla.
En ole koskaan ajatellut asiaa aivan sillä tavalla.
– Sitä paitsi en tiedä, miten kukaan voisi tehdä tätä täysipäiväisesti niin, että olisi lapsia.
Tosiaan. Tuntemistani kirjailijoista kaikkein tuotteliaimpia ovat ne, jotka kirjoittavat lapsille ja nuorille. Syitä on useita. Lapsille ja nuorille tehdään paljon sarjoja. Nuoret lukijat kasvavat jo parissa vuodessa ulos lempikirjoistaan. Lastenkirjoille jaettavat apurahat ovat yleensä pienempiä, ja kun ennakot ja rojaltitkaan eivät ole kummoisia, toimeentuloa haetaan enemmän lainauskorvauksista. Se taas edellyttää laajaa tuotantoa.
Ja sitten on vielä se, että lanukirjailijat tuppaavat olemaan naisia.
Mietin hetken ennen kuin sanon: – Olen alkanut lukea Tove Janssonin elämäkertaa.
– Mitä niistä? toinen ystäväni kysyy. Hän haluaa aina tietää, mistä kirjasta puhutaan.
Kerron, että kyseessä on Tuula Karjalaisen Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta (Tammi, 2013).
– Siinä on Toven merkintöjä ajalta, jolloin hän vielä tapaili miehiä. Olen aina ajatellut hänen lapsettomuutensa johtuneen kvääriydestä, sanon käyttäen queer-sanan suomenkielistä vastinetta. – Ehkä se johtuikin. Mutta niistä teksteistä käy ilmi, että Tove tiesi alusta asti, että perhe ja taiteilijuus olisivat hänelle mahdoton yhdistelmä. Miehen ura menisi aina hänen omansa edelle, eikä hän voinut hyväksyä sitä.
Ystäväni nyökkää. – Kyllähän moni puhuu, että jaetaan vastuut tasan, mutta ei se sitten menekään niin.
Kun ystäväni ovat lähteneet, istun keittiössä viimeisen viinilasillisen kanssa ja pohdin, kuinka paljon oma tilanteeni muistuttaa Toven tilannetta. Minäkin nimittäin olen kvääri ja suhteessa muunsukupuolisen kanssa. Aika on toki eri, eikä kvääriys ole enää yhtä suuri este naisten lastenhankinnalle. Mutta kuten ystävieni kanssa keskustellessa kävi ilmi, yllättävän paljon on myös pysynyt samana: taiteilijuus on yhä rankkaa ja vanhemmuus määrittää naisia eri tavalla kuin miehiä.
Myös nuoren Toven tulevaisuususko muistuttaa omaani. Hypoteettisesta tulevasta aviomiehestään hän kirjoittaa: ”[…] synnyttäisin lapsia hänelle, lapsia, jotka sitten tapettaisiin jossain tulevassa sodassa”.
Voisi siis sanoa, että samastun Toveen. Päätän kuitenkin huvikseni tutkia, keitä muita tunnettuja lapsettomia lastenkirjailijoita on ollut. Pikainen nettihaku johtaa seuraaviin nimiin: H.C. Andersen, Beatrix Potter, Lewis Carroll, Robert Louis Stevenson, J.M. Barrie.
Lista on vaikuttava. Niin vaikuttava, etten voi olla pohtimatta, onko lastenkirjailijuuden ja lapsettomuuden välillä oikeastikin jokin syvempi, ajan ylittävä yhteys.
Rakkaudesta lapsiin
Yksi nimi kiinnittää erityisesti huomioni: J.M. eli James Michael Barrie (1860–1937). Tiedän hänestä vain sen, että hän loi Peter Panin, tuon pojan, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi, mutta jo se riittää herättämään uteliaisuuteni. Nopeasti minulle selviääkin, että tämän Skotlannissa syntyneen romaani- ja näytelmäkirjailijan kohdalla elämää ja teoksia tarkastellaan lähes aina rinnakkain. Samalla päädyn dilemman eteen: Barriesta on kirjoitettu useitakin elämäkertoja, mutta ne vaikuttavat asenteellisilta. Toisissa hänet kuvataan herkkäsieluiseksi ikuiseksi pojaksi, toisissa taas mieheksi, joka oli häiriintyneen kiinnostunut lapsista.
Barrie ei ole suinkaan ainoa listallani oleva nimi, joka on yhdistetty pedofiliaan. Myös Lewis Carrollin (1832–1898) kohdalla törmään nopeasti hänen erityiseen rakkauteensa lapsia kohtaan.
Omasta ajastamme käsin voimme vain spekuloida heidän seksuaalisuudellaan. Ajatus siitä, että lapsille kirjoitettaisiin nimenomaan kiintymyksestä lapsiin, on silti yleisellä tasolla kiinnostava. Olen nimittäin urani aikana huomannut, että monet pitävät lapsille kirjoittamista samanlaisena kutsumuksena kuin mitä kasvattaminen joillekin on. Lisäksi lasten kanssa työskentelevät kertovat törmäävänsä usein käsitykseen, että juuri vanhemmuus antaisi erityisen kyvyn ymmärtää lapsia.
Olen nimittäin urani aikana huomannut, että monet pitävät lapsille kirjoittamista samanlaisena kutsumuksena kuin mitä kasvattaminen joillekin on.
Ja silti: Tuttu kirjastonhoitaja irvistää kun hän puhuu omakustannekirjoista, joita vanhemmat tekevät yhdessä lastensa kanssa ja tarjoavat kirjastoille kuvitellen, että muutkin kuin oma perhe voisivat saada niistä elämyksiä.
Minä puolestani irvistän, kun luen lehdestä hyvin perhekeskeisenä esiintyvän julkkispariskunnan lanseeraamasta tekoälysovelluksesta, jonka avulla kuka tahansa vanhempi voi luoda lapselleen personoidun iltasadun – rakkaudella, tietenkin.
Lastenkirjallisuuden näkökulma on nimittäin täysin eri kuin vanhempien. Juuri sitä luulen ystäväni tarkoittaneen, kun hän puhui irtonaisuudesta: etäisyys kasvatuksellisuuteen ja lapsiarjen banaliteetteihin auttaa keskittymään taiteeseen välineellisyyden sijaan. Ja siinä missä Barrie tai Carroll ehkä viihtyivätkin lasten parissa, C.S. Lewis oli toista maata: ”I myself do not enjoy the society of small children”, sanoi hän tunnetulla luennollaan.
Hyvä lastenkirjallisuus ei siis synny rakkaudesta lapsiin. Se syntyy rakkaudesta kirjallisuuteen.
Ikuiset lapset
Barrien elämäkertoja selaillessani minulle alkaa hahmottua toinenkin yleinen ajatuskulku. Sen mukaan lapsille kirjoittamiseen tarvitaan lapsellinen mieli, eikä sellainen ihminen taas sovi vanhemmaksi. Vahvistusta tämän näkemyksen olemassaololle saan, kun alan panna merkille, miten monen lastenkirjailijan kohdalla puhutaan heidän epäonnistumisistaan vanhempana: “Astrid Lindgren hylkäsi lapsensa, ja se teki hänestä suuren kirjailijan”, otsikoi Helsingin Sanomat. “Mary Poppins’ author destroyed adopted son’s life”, kirjoittaa puolestaan New York Post. Artikkelin mukaan P.L. Travers halusi leikkiä Maija Poppasta myös omassa elämässään. Ja sitten on vielä Enid Blyton, jonka äärimmäinen lapsellisuus teki hänestä paitsi menestyneen lastenkirjailijan, myös hirviöäidin – ainakin, jos on uskominen erästä akateemista kirjoitusta.
Päädyn lopulta Lisa Chaneyn kirjoittamaan elämäkertaan Hide-And-Seek with Angels: A Life of J.M. Barrie (St. Martin’s Press, 2006). Sen mukaan Barrien koko elämä oli omistettu todellisuuspaolle. Tarve siihen kumpusi hänen lapsuuskokemuksistaan: Barrie oli monilapsisen perheen toiseksi nuorin ja jäi äidin suosiossa vanhemman veljensä varjoon. Kun tämä suosikkiveli kuoli yllättäen, suistui äiti raiteiltaan ja pikku-Jamie hylkäämiskokemus vain syveni.
Asetelma, jossa taiteellinen työ on silkkaa traumaattisen lapsuuden purkua, tuntuu väsähtäneeltä. Samalla joudun tunnustamaan, että olen itsekin joskus pohtinut, olemmeko me lapsille kirjoittavat keskimääräistä traumatisoituneempia. Toisinaan minustakin on tuntunut, että kirjoitan lapsille ja nuorille siksi, että pääsisin eroon jostakin. Että kunhan vain saan omaan lapsuuteeni liittyvät asiat käsiteltyä, olen valmis siirtymään eteenpäin eli kirjoittamaan aikuisille.
Olen itsekin joskus pohtinut, olemmeko me lapsille kirjoittavat keskimääräistä traumatisoituneempia.
Kieroa uteliaisuutta tai ei, päädyn kaivelemaan psykoanalyyttisia artikkeleita Barrien teoksista. Käy ilmi, että monien mielestä Peter Pan edustaa paitsi lapsuutta, myös kuolemaa: todellisuudessahan ainoastaan kuollut lapsi pysyy ikuisesti lapsena.
Toisaalta esimerkiksi Franco Ferruccin analyysissa tuon ajan teoksissa yleinen lapsen kuolema yhdistyy kiinnostavasti aikuistumiseen sekä ihmisenä että taiteilijana. Hänen lähtökohtanaan on se, että kypsä taiteilijuus edellyttää sisäisen lapsen kuolemaa. Juuri sitä kirjailija tavoittelee alitajuisesti, kun hän vangitsee lapsihahmon tarinaan ja murhaa hänet, jos ei suoranaisesti, niin vähintäänkin symbolisella tavalla. Ferrucci syyttääkin Barrieta siitä, ettei tämä viime kädessä pysty hyväksymään kuolemaa, jota aikuistuminen edellyttää – siitäkään huolimatta, että tekstiin ikuistettuna lapsi on kuolematon.
Niin, kuolemattomuus. Olen kuullut lasten hankintaa perusteltavan luontaisella tarpeella jättää itsestään jotain jälkeen. Se on tähän asti tuntunut kummalliselta. Vasta nyt tajuan, että kenties tämä olettamani tarpeen puute onkin vain sitä, että toteutan tarvetta toisella tavalla. Sillä mitä muuta kirjoittaminen on kuin halua jättää jälki maailmaan?
Kuoleman lisäksi Barrien teoksissa on läsnä myös syntymä. Taiteellinen luomistyö rinnastuu lapsen saamiseen. Tämäkin on tuttua: me kirjailijat puhumme synnytystuskista, julkaisun jälkeisestä masennuksesta ja siitä, miten kirja lentää pois pesästä lukijoiden luo. Kun minulta koulukeikoilla kysytään, mikä on oma lempikirjani omasta tuotannostani, vastaan aina, ettei kukaan vanhempikaan suostuisi nimeämään suosikkilastaan. Siinäkin riittäisi patologisoitavaa.
Niin viihdyttävää kuin psykoanalyysi onkin, päätän lukeneeni tarpeeksi. Huomaan olevani samaa mieltä Chaneyn kanssa siitä, että Barrien tapa käsitellä aikuiseksi kasvamisen problematiikkaa ja elämän vääjäämättömyyttä on kaikkea muuta kuin epäkypsä. Suurta taiteellista kypsyyttä näen kaikissa muissakin lastenkirjailijoissa, jotka ovat kyenneet toteuttamaan visionsa yhtä isossa mittakaavassa.
Kaikki lastenkirjailijat, joihin olen saanut tutustua joko oikeassa elämässä tai kirjojen välityksellä, tuntuvat jakavan yhden piirteen: kyvyn nähdä lapset kokonaisina ihmisinä. Eikä siinä ole mitään lapsellista.
“When I became a man, I put away childish things”, kirjoitti C.S. Lewis esseessään On Three Ways of Writing for Children Raamattua lainaten. Virkkeen jatko on kuitenkin hänen omansa: “Including the fear of childish things and the desire to be grown up”.
Vapaa
Kierukan laiton lähestyessä totean ilokseni, että pelkoni ahdistavista ajatusspiraaleista on jäänyt toteutumatta. Lukeminen on selvästi auttanut. Ja sekin on auttanut, että olen päässyt tapaamaan kollegoideni lisäksi myös kväärejä ystäviäni perinteeksi muodostuneessa pubivisassa. Siinä missä joskus aikaisemmin vierastin ajatusta, että kvääriyteni olisi millään tavalla kokonaisvaltaista, olen alkanut hahmottaa itseni uudella tavalla.
Lastenkirjallisuuden ja kvääriyden yhteys ei ole ilmiselvä samalla tavalla kuin kvääriyden ja lapsettomuuden. Mutta mikäli kvääriys nähdään, kuten Harrington lapsettomuusartikkelissaan kirjoittaa, identiteetin sijaan tietynlaisen identiteetin puutteena tai peräti sen vastustamisena, alkaa kytkös hahmottua. Kyse ei ole vain sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvistä normeista. Kyse on valmiiden mallien hylkäämisestä paljon laajemmassa mielessä.
Kiistatonta on, että lapsettomien status on vielä nykyäänkin matalampi kuin ihmisten, joilla on lapsia. Myöskään lastenkirjailijoiden arvostus ei ole samalla tasolla kuin aikuistenkirjailijoiden.
Mutta siellä mistä puuttuu statusta, löytyy usein vapautta. Ja juuri vapautta lastenkirjallisuus minulle edustaa. Vanhemmuus taas edustaa vastuuta, jota voi hyvällä syyllä pitää vapauden vastakohtana.
Instagramissa silmiini osuu arvio Tuula Karjalaisen uudesta kirjasta Tove Jansson ja maailman lapset (Tammi, 2025). Se käsittelee sitä äärimmäisen runsasta kirjeenvaihtoa, jota Tove kävi lukijoidensa kanssa – tuhansien ja taas tuhansien lasten ja nuorten.
Jostain syystä mieleeni tulee vanha tuttu evoluutioteoreetikkojen selitys sateenkaarivähemmistön olemassaololle. Sen mukaan ihmisyhteisöt ovat aina hyötyneet lapsettomista jäsenistään, sillä nämä voivat osallistua muiden lasten hoivaan.
Kirjallisuus ei ole hoivaa, ja kuitenkin se hoivaa meitä.
Ajatus on aina tuntunut tuskastuttavalta, mutta nyt huomaan saavani siitä tietynlaista lohtua. Kirjallisuus ei ole hoivaa, ja kuitenkin se hoivaa meitä. Urastani tuskin tulee yhtä loistokasta kuin Toven, mutta annan silti panokseni seuraaville sukupolville.
Bussi jättää tulematta ja saavun siksi terveysasemalle myöhässä. Hoitaja odottaa minua käytävällä, kun ilmestyn hengästyneenä portaista. Hän on ystävällinen ja rauhallinen; kysyy, onko minulla huolia tai kysyttävää. Minulla ei ole.
– Ei haittaa, jos et muista hengittää. Muistutan kyllä, hoitaja sanoo.
Toimenpide ei ole erityisen miellyttävä, mutta se on nopeasti ohi. Jo varttia myöhemmin istun lounaspaikan pöytään odottamaan annostani.
Loppujen lopuksi lapsettomuuden määritelmä on horjuva – on aina ollut. Lewis päätyi vanhemmalla iällä ottamaan vastuuta puolisonsa lapsista. Barrie teki saman ystävänsä lapsille.
Hengitän. Kuka tietää, mitä elämässä vielä tapahtuu.
Lounaskeittoni saapuu. Lusikoin sen nopeaan tahtiin suuhuni. Kun olen saanut myös jälkiruokapullan syötyä, kaivelen reppuani ja otan esiin seuraavan lastenkirjani käsikirjoitusnivaskan. Jatkan töitä.
Jenny Byrne: Loved by children and derided by the high-minded – Understanding Enid Blyton and her appeal. Julkaisussa Auto/Biography Review, vol 1, nro 1, s. 31-45. British Sociological Association, 2019.
Lisa Chaney: Hide-And-Seek with Angels – A Life of J.M. Barrie. St. Martin’s Press, 2006.
Rebecca Farrington: Childfree by Choice. Julkaisussa Studies in Gender and Sexuality, vol 20, nro 1, s. 22–35. Routledge, 2019.
Franco Ferrucci: the Dead Child – A Romantic Myth. Julkaisussa MLN, vol 104, nro 1, s. 117-134. The Johns Hopkins University, 1989.
Sini Helminen: Peter Pan Kensingtonin luutarhassa – Kuoleman ja kuolemattomuuden teemat J.M. Barrien romaanissa The Little White Bird. Yleisen kirjallisuustieteen pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, 2012.
Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta. Tammi, 2013.
C.S. Lewis: On Three Ways of Writing for Children. Kokoelmassa On Stories: And Other Essays on Literature, Harvest Books, 2002. Alunperin vuonna 1952 julkaistu essee on vapaasti luettavissa esimerkiksi Scribd-palvelussa.
Katherine Wakely-Mulroney: The Man Who Loved Children – The Lewis Carroll Studies’ Evidence Problem. Julkaisussa Journal of the History of Sexuality, vol 30, nro 3, s. 335-362. University of Texas Press, 2021.
Elina Rouhiainen
Elina Rouhiainen on palkittu vantaalainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka tutkii mielellään sosiaalisia hierarkioita samalla kun antaa sisäisen lapsensa kirmata vapaasti. Koulutukseltaan hän on sosiologi. Kuva: Tinksu Wessman