Näkyjä raskaasta keveästä maailmasta
Raskaina aikoina kaipuu keveyttä kohtaan on suuri, ja silti keveys tuntuu juuri silloin vastuuttomimmalta, aivan kuin maailmassa vallitseva kärsimys epäisi meiltä luvan nauttia ja iloita elämästä. Kärsimyksellä on moninaiset juuret 2020-luvun kriisiytyneessä maailmassa. Irti riistäytynyt taloudellis-teknologinen järjestelmä, jonka edessä tavalliset ihmiset ovat voimattomia, jyskyttää eteenpäin omien lakiensa ajamana. Ekologinen kriisi, kapitalistisen järjestelmän kehitys kohti teknofeodalistista dystopiaa, fasismin paluu, eriarvoisuuden kasvu ja imperialistisen suurvaltapolitiikan paluu langettavat varjonsa elämän ylle.
Raskas maailma tekee elämästä raskasta.
Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa raskauden muuttaminen keveydeksi on ensisijaisesti yksilön tehtävä. Yksilön toimintamahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset, sillä ongelmat ovat rakenteellisia. Houkutus sulkea silmät todellisuudelta on suuri. Yksilöideologia ohjaa etsimään onnea oman elämän suljetusta piiristä, sekä katkaisemaan yhteyden haavoittuneeseen maailmaan. Raskas maailma ei kenties muutu keveämmäksi, mutta eläminen siinä tuntuu keveämmältä – ainakin hetken.
Uusliberalistiset rakenteet, hyvinvointivaltion purkaminen ja menestyksen tämänpuoleinen teologia viitoittavat väkeä yksilöllisen selviytymisen tielle. Mutta onko minäkeskeisyys ainoa pakolinja ulos raskaasta maailmasta? Olisiko keveyttä, joka kantaisi mukanaan raskautta tulematta kuitenkaan sen musertamaksi? Voisiko kaunokirjallisuus – jaettujen tuntojen sanoittaja ja paljastaja – auttaa löytämään keveyttä raskaudessa?
Leikkivä kirjailija
Italialainen kirjailija Italo Calvino (1923–1985) tunnetaan parhaiten kaunokirjallisuuden ilmaisukeinojen postmodernistisena uudistajana – etenkin kokeellisen Jos talviyönä matkamies (1979) -romaaninsa ansiosta. Älyllisesti monimutkaisista ja monikerroksellisista teemoistaan huolimatta hänen ilmaisunsa on hämmästyttävän ilmavaa ja keveää, ja suurimman osan Calvinon teoksista kääntänyt Jorma Kapari on välittänyt kirjailijan omintakeisen leikkisyyden oivasti suomenkielisille lukijoille. Calvino tiedosti itsekin ristiriidan raskauden ja keveyden välillä, ja hänen aihetta koskevat pohdintansa voivat avata mahdollisuuksia näiden kahden vastakkaisen kokemuksen sovittamiseksi yhteen.
Calvinon proosan ytimessä ovat leikki, huumori ja hämmennys. Riippumatta siitä, kertoiko kirjailija puissa elävästä paroni Cosimo Piovasco di Rondòsta, hyvään ja pahaan puoliskoon tykinkuulan halkaisemasta varakreivi Medardo di Terralbasta, olemattomasta ritari Agilulf Guildivernesistä, toinen toistaan mielettömämmistä kaupungeista tai maailmankaikkeuteen yhtyvästä Qfwfq:sta hänen työtään luonnehti leikittely todellisen ja mahdollisen välisillä suhteilla.
Juuri leikki muuntaa Calvinon teoksissa raskauden keveydeksi. Kirjailijan lähestymistapa tuntuukin ilmentävän saksalaisen runoilija Friedrich Schillerin teoksessaan Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (1795) esittämää huomiota leikin keskeisestä merkityksestä inhimilliselle elämälle: ” – – ihminen leikkii ainoastaan ollessaan sanan täysimmässä merkityksessä ihminen, ja hän on kokonaan ihminen ainoastaan leikkiessään.” Leikkiessään ihminen ylittää voimattoman luonnonolennon roolin ja käyttää kaikkia inhimillisiä voimiaan luodakseen todellisuuden uusiksi. Kuvat, jotka hän mielikuvituksessaan luo, eivät ole tietenkään irrallisia ympärillä vallitsevasta todellisuudesta, mutta leikki auttaa häntä kantamaan maailman raskautta keveästi ja musertumatta sen painon alle.
Juuri leikki muuntaa Calvinon teoksissa raskauden keveydeksi.
Calvinon proosalla oli oma synkkä yhteiskunnallinen taustansa. Fasismin nousu ja tuho, toisen maailmansodan kauhut sekä kylmä sota raskauttivat 1900-luvun kaunokirjallisuuden näkymiä. Tämä on havaittavissa myös Calvinon tuotannossa. Varhaistuotantonsa uusrealistisissa teoksissa Il sentiero dei nidi di ragno (1947) ja Ultimo viene il corvo (1949) hän käsitteli sodanaikaisia kokemuksiaan fasismia vastaan taistelleiden partisaanien riveissä. Fasismin varjo ulottui Italiassa sodanjälkeiseen aikaan, ja Calvino kirjoitti myös fasismin paluun vaarasta. Kommunistisen projektin vääristyminen totalitaariseksi painajaiseksi järkytti Calvinoa syvästi, ja hän erosi vuonna 1957 Italian kommunistisesta puolueesta protestina Unkarin kansannousun tukahduttamiselle. Calvinon kirjallinen tyyli muuttui entistä fragmentaarisemmaksi ja kokeilevammaksi. Hän ryhtyi hyödyntämään laajamittaisemmin metafiktion ja intertekstuaalisuuden kaltaisia postmoderneja ilmaisukeinoja – sanalla sanoen muutti kaunokirjallisuutensa entistä enemmän leikin kaltaiseksi.
Kaunokirjallisia pakolinjoja
Calvino pohti raskauden ja keveyden ristiriitaa Harvardin yliopistolle viimeisinä elinvuosinaan valmistelemassaan luennossa ”Keveys”, joka julkaistiin postuumisti teoksessa Kuusi muistiota seuraavalle vuosikymmenelle (suom. Elina Suolahti, Loki-kirjat, 1993).
”Hetkinä, jolloin ihmiskunta tuntuu minusta raskauteen tuomitulta, ajattelen, että minun pitäisi Pegasoksen tavoin lentää toiseen ulottuvuuteen. En tarkoita pakoa uniin tai järjen ulottumattomissa olevaan maailmaan. Tahdon sanoa, että minun on vaihdettava lähestymistapaani ja katsottava maailmaa toisesta näkökulmasta, turvauduttava toisenlaiseen logiikkaan, tutkimus- ja tarkistusmenetelmiin. Tavoittamani keveyden kuvat eivät saa hajota kuin unet nykyhetken ja tulevaisuuden todellisuuden vaikutuksesta…”
Calvinon muotoiluun sisältyy erottelu hyvän ja huonon kaunokirjallisen paon välillä. Huono pako sulkee silmät todellisuudelta. Se ei loihdi ihmiselle siipiä, vaan sitoo hänet maahan, vaikka hän kuvittelisi lentävänsä. Ja kun eskapistiset kuvat haihtuvat, hän palaa takaisin todellisuuteen mukanaan kokoelma harhoja, jotka eivät tarjoa minkäänlaisia välineitä maailman muuttamiseen. Huono pako saa ihmisen toistamaan raskaan maailman raskautta, mutta hyvä pako auttaa häntä työstämään sitä. Sen luomat kuvat eivät hajoa todellisuuden kosketuksesta vaan limittyvät siihen ja avaavat, Calvinon sanoin, toisenlaisia näkökulmia, logiikkoja ja tutkimus- ja tarkistusmenetelmiä. Hyvän paon keveys tihkuu raskaan maailman huokosiin ja muuttaa sen koostumusta.
Calvinon romaani Paroni puussa (suom, Pentti Saarikoski, Tammi, 1957) on osuva esimerkki hänen pyrkimyksestään etsiä kaunokirjallisia pakolinjoja ulos raskaasta maailmasta. Teos on pohjimmiltaan pakokertomus. Aateliskartanossa elävä Cosimo kieltäytyy syömästä ruokapöydässä tarjoiltua etanakeittoa, uhmaa paroni-isänsä käskyjä, pakenee puutarhan pähkinäpuuhun, eikä suostu tulemaan alas. Siellä hän rakastuu oikukkaaseen naapurintyttö Violaan, vaeltelee oksia ja runkoja pitkin Ombrosan kylän ylle ja edelleen Liguriaa vielä tuolloin peittäneisiin metsiin, ryhtyy tasavaltalaiseksi valistuskirjailijaksi ja osallistuu Ranskan vallankumoussotien melskeisiin. Hän päätyy viettämään koko loppuelämänsä puissa ihmisyhteisön yläpuolella ottaen kuitenkin osaa sen kamppailuihin, kärsien sen kärsimyksiä ja nähden sen unia vapautumisesta ja tasa-arvosta.
Calvinon leikkisän ilmaisun läpi kuultaa raskas maailma alistavine hierarkioineen, sotineen ja kärsimyksineen, mutta hänen proosansa ei ole suorasukaisen poliittista, vaan hän päinvastoin ottaa etäisyyttä yhteiskunnalliseen todellisuuteen unenomaisen ja absurdin tyylinsä avulla.
Romaani Marcovaldo – eli – vuodenajat kaupungissa (suom. Jorma Kapari, Tammi, 1963) edustaa puolestaan realistisempaa muotoilua kaunokirjallisesta paosta. Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan kirjan päähenkilö, köyhä työmies Marcovaldo, pyrkii elättämään vaimonsa ja lapsensa pohjoisitalialaisessa kaupungissa vuodenaikojen seuratessa toinen toisiaan. Hän paiskii töissä varastossa, kerää erehdyksessä myrkyllisiä sieniä päivällistä varten, värvää lapsensa pyydystämään ampiaisia hoitaakseen niiden pistoksilla naapureidensa reumatismia, eksyy kaupunkia peittävään hernerokkasumuun ja ryhtyy joulupukiksi. Kerta toisensa jälkeen Marcovaldo törmää luokkayhteiskunnan rakenteisiin ja perhe-elämän banaaleihin kiistoihin, mutta silti hän elää kuin lapsi, vastaanottavaisena ja avoimena kaikelle sille, mitä hänen aistinsa hänelle ympäröivästä maailmasta kertovat.
Calvinon leikkisän ilmaisun läpi kuultaa raskas maailma alistavine hierarkioineen, sotineen ja kärsimyksineen, mutta hänen proosansa ei ole suorasukaisen poliittista, vaan hän päinvastoin ottaa etäisyyttä yhteiskunnalliseen todellisuuteen unenomaisen ja absurdin tyylinsä avulla. Calvinon teosten poliittisuus piileekin kirjallisissa metaforissa, asetelmissa, muotoratkaisuissa sekä henkilöhahmoissa ja heidän suhteissaan. Oikeiden yhteiskunnallisten näkemysten julistamisen sijaan Calvino on kiinnostunut aistimisen ja kokemisen ehtojen muuttamisesta.
Calvinon pyrkimys vapauttaa mielikuvitus raskaan maailman rajoitteista sai entistäkin fantastisemman muotoilun romaanissa Näkymättömät kaupungit (suom. Jorma Kapari, Tammi, 1972). Teoksessa Marco Polo kertoo Mongolian valtakunnan hallitsija Kublai-kaanille matkoillaan kohtaamistaan kaupungeista, jotka ovat toinen toistaan ihmeellisempiä. Zenobian kaupunki seisoo korkeilla pilareilla, Isaura sijaitsee syvän maanalaisen kaivon päällä, Zirma jättää jokaiselle vierailijalle tyystin erilaiset muistot itsestään ja Fedoran keskellä sijaitsevan metallisen palatsin jokaisessa huoneessa on lasipallo, johon katsomalla voi nähdä aina erilaisen Fedoran mallin. Kaupungit paljastuvat lopulta Polon kuvitelmiksi kotikaupungistaan Venetsiasta. Calvino tutkii romaanissa, kuinka maailma muokkautuu toisenlaiseksi kertomuksissa ja kuinka etäisyyden ottaminen tuttuihin ilmiöihin voi muuttaa ne vieraiksi.
Minä hälvenee
Koko kosmokomiikassa (suom. Liisa Ryömä, Tammi, 1997) Calvino kohdistaa kirjallisen mielikuvituksensa ihmisen ja maailmankaikkeuden väliseen suhteeseen sekä minän hälvenemisen kokemukseen. Pääosin 1960-luvulta peräisin olevat kertomukset koottiin yksiin kansiin vuonna 1997. Kertoja, ikiaikainen Qfwfq, todistaa maailmankaikkeuden synnyn ja yhtyy sen moninaisiin materiaalisiin ilmiöihin ja prosesseihin. Qfwfq:n muodonmuutokset tuovat mieleen mystisen kokemuksen minän hälvenemisestä ja sulautumisesta yhteen maailman kanssa. Calvinon kuvaus mystisestä kokemuksesta poikkeaa kuitenkin humoristisuudessaan ja keveydessään henkisten perinteiden vakavista esityksistä.
Koko kosmokomiikka edustaa kenties puhtaimmillaan Calvinon halua irtautua minäkeskeisen kerronnan perinteestä. Edellä mainitussa luennossaan hän kirjoitti seuraavaa.
” […] jospa olisikin mahdollisuus luoda teos minän ulkopuolelta: teos, jonka avulla voisimme siirtyä yksilöllisen minän rajoitetun näkökulman ulkopuolelle ja astua sisään muihin omamme kaltaisiin, mutta myös antaaksemme äänen niille, jotka eivät osaa puhua: räystäälle asettuvalle linnulle, puulle keväällä ja puulle syksyllä, kivelle, sementille, muoville…”
Kaunokirjallisuus on tietenkin aina kurottanut minän tuolle puolen, ja minän hälventymisen kokemuksen voidaan siten ajatella olevan kaunokirjallisen ilmaisun ytimessä. Calvino vain sanoittaa tuon pyrkimyksen omalla tavallaan ja antaa sille erityisen muodon. Ei-yksilöllisyyttä, toiseutta ja vierautta tavoitteleva kirjailija kirjoittaa aina erityisestä positiostaan käsin, eikä voi irtautua täysin niistä materiaalisista, yhteiskunnallisista, taloudellisista, kulttuurisista, sukupuolittuneista ja rodullistetuista suhteista, joihin hän on elämässään asettunut. Niinpä Calvinokaan ei väitä kirjoittavansa yksilöllisen minuutensa ulkopuolisesta positiosta vaan pohtii ”jospa olisikin mahdollisuus”.
Minä kantaa painolastinaan maailman raskautta, ja siksi minuudesta luopuminen, edes hetkeksi, voi olla keventävä teko
Minä kantaa painolastinaan maailman raskautta, ja siksi minuudesta luopuminen, edes hetkeksi, voi olla keventävä teko. Calvinon sana ”jospa” ilmaisee olennaisen. Kaunokirjallinen mielikuvitus voi muuttaa raskautta keveydeksi leikittelemällä todellisuudella, hälventämällä minuutta ja yhtymällä maailmankaikkeuden moninaisiin ilmiöihin. Kaunokirjallinen pako – oli siinä kyse sitten olemassa olevan maailman kuvittelemisesta uusiksi tai kokonaan uusien maailmojen luomisesta – ei tarkoita yhteyden katkaisemista todellisuuteen vaan tämän yhteyden vahvistamista aistimisen ja kokemisen ehtoja muokkaamalla.
Calvinon sanoja soveltaen: jospa olisikin mahdollisuus elää keveästi raskaassa maailmassa. Jotta tämä toive voisi toteutua todellisuudessa, joka kieltää todellisen nimissä mahdollisen, kaunokirjallisuuden on etsittävä keinoja muuttaa käsityksiämme siitä, mikä on todellista ja mikä mahdollista. Voi olla, että samalla raskas maailma muuttuu hieman keveämmäksi.
Mika Pekkola
Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.