Hyväuskoisuus ja tylsistyneisyys iskevät kipinää
Alussa kirjoittamiseni hieman takkuili. Kirjoittamisen opettajani Marjaleena Wegelius totesi syksyllä 1979 ensimmäisessä istunnossamme: ”Näytetekstissäsi ei ole muuta vikaa kuin se, että tekstistäsi puuttuu omaperäisyys, näkökulma, rakenne ja kielioppisäännöt ovat pahasti hakusessa. Mikäli kuitenkin haluat jatkaa kirjoittamista, voin kyllä opettaa sinua.”
Päivittäistä kirjoitusvirettä hakiessani tulen kysyneeksi, päteekö enää vanha ajatus, että ihmiset ajattelevat omat ajatuksensa välittömästi olemassa olevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa? Tämä kysymys on hyvin oleellinen tämän päivän kirjoittajalle, olipa hän kirjailija, runoilija, toimittaja tai kriitikko. Mikä on se todellisuus, mistä kirjoittaa, mitä tarkastella?
Mistä syvimmiltään johtuu, että ihmisten kiinnostus todellisuutta kohtaan näyttää vaihtuneen paoksi ikuiseen fiktioon, arkitajunnan tuolle puolen? Aikoinaan tätä kutsuttiin vieraantumiseksi. Jokainen sukupolvi joutuu ajattelemaan ja päättelemään niillä tiedollisilla välineillä, jotka se lapsuudessaan ja nuoruudessaan omaksuu ja opiskelee. Ikäpolveni kohdalle sattuivat historian suurimmat teknologiset mullistukset niin työskentelytavoissa kuin henkilökohtaisessa elämässä. Olemme joutuneet käyskentelemään työuramme aikana mitä eriskummallisimpien valtateiden risteyksissä, kaiken maailman rakennemuutosmullistuksista puhumattakaan.
“Mistä syvimmiltään johtuu, että ihmisten kiinnostus todellisuutta kohtaan näyttää vaihtuneen paoksi ikuiseen fiktioon, arkitajunnan tuolle puolen? Aikoinaan tätä kutsuttiin vieraantumiseksi.”
Ensikosketus Olivetti-kirjoituskoneella, siitä siirtyminen sähkökirjoituskoneen kautta Amstradin tekstinkäsittelylaitteeseen ja nykyisiin vempeleisiin on ollut hikinen urakka. Teknostressiä, infoähkyä, digiaskeesia, nettipaastoa tai datakapitalismia ei 40 vuotta sitten tunnettu. Kirjoittajaurani alkuvaiheessa ei tarvinnut vaivata mieltään kysymällä, miksi ihmiskunnan täytyy tehdä yhden minuutin aikana 5,7 miljoonaa Google-hakua, laatia kaksi miljoonaa Snapchat-viestiä ja 570 000 twiittiä, katsoa 167 miljoonaa Tiktok-videota ja 694 000 YouTube-videota ja 452 000 Netflix-videota. Miksi Amazonin asiakkaat käyttävät 283 000 dollaria joka minuutti.
Ja sokerina pohjalla: Meta, Amazon, Microsoft, Apple ja Alphabet / Google voisivat 1 400 miljardin dollarin vuosivoitoillaan ylläpitää koko Britanniaa. Kaikkialla maailmassa valtiovalta on menettämässä otettaan yhteiskunnan hallinnasta tälle lupausten kiiltopaperiin kääritylle kuudennelle valtiomahdille, digivallankumoukselle.
Ihmisen aivotyön sovittamista teknisiin laitteisiin ja järjestelmiin tutkiva kognitiivinen ergonomia paljastaa meidän suomalaisten eläneen toisen maailmansodan jälkeen kolmenlaisessa kognitiivisergonomisessa koe-eläinpuistossa.
Sodan jälkeisestä jälleenrakennuskaudesta siirryimme teollistamisen ja hyvinvointivaltion avustuksella puoliurbaaniin lähiökennoelämään. Nokia-Suomi lokeroi meidät it-teknologian avulla näpräilemään ikiomien salasanojemme parissa. Kaiken taustalla on sodan jälkeen Yhdysvalloista, Saksasta ja Ruotsista rantautuneiden työntekijöiden valvontatekniikoiden kehittämiseksi perustettujen Teollisuuden työnjohto-opiston sekä Työtehoseuran opit.
Työkansalaista on kuntoutettu psykologien, opettajien, ekonomien, konsulttien, työnjohtajien, insinöörien, lääkärien ja pappien opastuksella yhä mahtavampiin tuotannollisiin suorituksiin.
Ikäluokkani on ollut mukana näissä kaikissa hankkeissa. Jokaisessa niissä on vallinnut omanlaisensa työnteon normisto, joita työntekijä ei itse pääse valitsemaan, vaan ainoastaan sopeutumaan niihin. Keinot omaan työvireyteen on pitänyt keksiä itse.
“Kaikkialla maailmassa valtiovalta on menettämässä otettaan yhteiskunnan hallinnasta tälle lupausten kiiltopaperiin kääritylle kuudennelle valtiomahdille, digivallankumoukselle.”
Suomalaisten suhdetta työhön on ylläpidetty pitämällä työtä tietynlaisena kutsumuksena, jolla oma arvokkuus yhteiskunnassa on lunastettu. Neljässä vuosikymmenessä tämä arvomaailma on saanut väistyä nopeiden pörssivoittojen ja uhkapelin ihannoimisen tieltä.
Itsensä ja perheensä työllään elättäneet, hyvinvointivaltiota veroillaan rahoittaneet arkisen työn sankarit ovat vaihtuneet joutilaisuutta ihannoiviksi pörssi- ja pokerimestareiksi. He muuttavat suomalaisen maksuttoman koulujärjestelmän tarjoaman pääoman Las Vegasissa omaksi rahakseen.
Kuukautta ennen maaliskuun 1970 eduskuntavaaleja syntynyt kirjailija Jukka Laajarinne kysyykin, mikä olisi vaikeimmin selitettävä nykyajan ilmiö, jos kohtaisi 1950-luvulla kuolleen ihmisen? Laajarinne vastaa: ”Varmaankin se olisi se, että meillä on taskukokoinen laite, jolla pääsee lähes kaikkeen maailman tietoon ja käytämme sitä kissavideoiden katseluun ja vieraiden ihmisten kanssa riitelyyn.”
Kelvollista tekstiä synnyttävien mielenvireen virta- ja energialähteitä miettiessäni kysyn, miksi halusin elättää itseni ammattikirjoittajana, enkä esimerkiksi tuottoisammassa ammatissa kuten asianajajana tai hammaslääkärinä.
Jos oikein muistan, kirjoittamistyön yllä leijui vielä 1970-luvun lopulla tietynlaisen boheemistaiteellisuuden mystinen usva. Se oli eräänlainen kutsumus, joka oli lunastettava.
Erno Paasilinna opasti: ”Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Tuolloin Suomessa arvioitiin olevan puolisen miljoonaa harrastajakirjoittajaa, julkaisukynnys oli korkea. Itselläni oli tuolloin takana jo seitsemän vuotta työelämää ja yhdentoista kuukauden varusmiespalvelus. Ammattikirjoittaminen ei alkuvuosina tuntunut varsinaisesti työltä entiseen työläiselämääni verrattuna, jolloin kirjoittaminen oli pelkkä harrastus.
Kaikkea kirjoittamista ja informaation välittämistä ei kannata tarkastella tiedon lisäämisen näkökulmasta. Tiedolla johdetaan tietoisesti harhaan siinä missä opastetaan tutkitun tiedon valtateille. Viime aikoina olen tutkaillut, millaisia tuntemuksia uusi tietoteknologia herätti 60 vuotta takaperin, kun radion ja television lisäksi arkielämään niin kotona kuin työpaikoilla alkoi ilmestyä myös muuta tietoteknologiaa. Ranskalaisen filosofikirjailija
Gabriel Marcelin tuon ajan toteamus “omaisuutemme nielee meidät”, kääntyisi tänä päivänä sopivasti muotoon: teknologia nielee meidät.
Marshall McLuhan hehkutti teoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (suom. Antero Tiusanen, WSOY, 1984), miten väline on viesti ja kuinka uusi tietoteknologia tarjoilee ihmiselle raajojen jatkoja joka lähtöön. Hän kuvasi informaatioteknologian aiheuttaman muutoksen niin, että ennen kouluikää nykyajan lapset elävät ”monta elämää” vailla omia elämänkokemuksia. Isältä pojalle -kokemusperinteen sijaan lapsi siirtyy kehdosta suoraan elektronisten välineiden jäsentämään myyttiseen maailmaan.
Tietokoneiden myötä tulivat myös ihmisten sosiaalisen vuorovaikutuksen rajat vastaan. Korvamme ja äänielimemme ovat äärettömän hitaita verrattuna aivojemme toimintaan. Se tekee kommunikaatiojärjestelmästämme erittäin hankalan. Tiedonsiirtonopeutemme on korkeintaan viisikymmentä bittiä sekunnissa. Tietokoneilta nämä biologiset esteet puuttuvat. Oli siis taloudellisesti kannattavampaa kehittää tietoteknologiaa kuin ihmistä, ja niin ihminen jätettiin ylikansallisten teknologiajättien armoille.
Jo 1960-luvulla maailmassa työskenteli enemmän tiedemiehiä kuin heitä oli siihen mennessä ollut koko ihmiskunnan historian aikana. Tiedemiesten tietämys laajeni mikro- ja makrokosmokseen, atomeihin, soluihin, meren syvyyksiin, sekä syvälle avaruuteen.
Uudet tietokoneet mahdollistivat yhä pitempien tietosarjojen käsittelyn, mutta yksittäiseltä tutkijalta alkoi kokonaisnäkemys kadota. Ja 1950-luvun lopulla alettiin puhua kahdesta kulttuurista: humanistisesta ja luonnontieteellisestä. Niiden välillä ei enää tiedonvälitys toiminut.
Kolmas kulttuuri, uusi vireä sosiologia rynnisti julkisuuden valokeilaan lupaillen lopullisia ratkaisuja ihmisen ja yhteiskunnan välisiin ongelmiin. Kansalaisilta ryhdyttiin utelemaan yhteiskuntatieteen nimissä kaiken maailman asioita, joka myöhemmin sai kasteessa nimekseen algoritmi.
Tuolloin jo näytti päivänselvältä, että yhä useammat ihmiset tulevat jäämään automaation seurauksena perinteistä työtä vaille. Humanistien mielestä tämä tarjosi yhä useammalle ihmiselle mahdollisuuden omien sisäisten kykyjensä tutkimiseen ja itsensä kehittämiseen.
Todellisuuden tuotteistamiseen keskittyneellä media-aikakaudella näyttää itsensä kehittämisen laita olevan vähän sitä sun tätä. Joskus on työläämpää pysytellä mukana arkitodellisuudessa kuin mielikuvamaailmassa.
Toden ja epätoden välinen raja on entistä epäselvempi niin kuvallisesti kuin sanallisestikin. Siksi todellisuuden syrjässä kiinni pysyäkseen on välttämätöntä lukea suomalaisten, venäläisten ja ranskalaisten realistien teoksia.
Kirjoitusvirettä hakiessa yritän kuvitella Robert Musilin tavoin, että moraali on mielikuvitusta, mutta mielikuvitus ei ole mielivaltaa. Ilman unelmien ja mielikuvituksen tarjoamia porsaanreikiä arjen ikävystyneisyys murskaisi ihmisen. Mielikuvitus mahdollistaa kokemuksen. Siksi meidän on joka hetki neuvoteltava uusiksi harmoninen sopimus maailman kanssa. Tätä Musil kutsui mystiseksi hetkeksi.
Lapsuus merkitsi Musilille huoletonta elämänjaksoa, joka suo aikuisena ihmiselle keinon paeta unelmien ja mielikuvituksen kautta toiseen todellisuuteen. Samoin Herbert Marcuse korosti, että mielikuvitus, leikki, taide ja lume eivät ole pelkkää todellisuuden estetisointia vaan pyrkimystä vapauttaa ihminen tuskallisista suorituspaineista.
Ruotsalaiset sosiologit kiinnostuivat 1980-luvun puolivälissä mikkihiiripaitaisista isoäideistä, jotka eivät suostuneet vanhenemaan arvokkaasti. Nyt Kiinassa penaalin terävimmät kynät siirtyvät 10-vuotiaina yliopistoon. Lapsuuden loppuun näyttää olevan hoppu, vaikka vanhenemisesta on tullut vanhanaikainen käsite.
Paradoksiksi näyttää muodostuvan se, että kun kehdosta sujahdetaan suoraan aikuismaiseen informaatio- ja kulutusmaailmaan, elämätön lapsuus ei johda myöskään aikuisuuteen. Pian maailma täyttyy mikkihiiripaitaisista, tiedon valtateiltä eksyneistä iättömistä, tiktokkaavista kahdeksankymppisistä.
Kummitusjunamaisen media-ajan ikuisen, huolettoman nuoruuden luotaantyöntävät piirteet pakottavat tarkastelemaan todellisuuttamme kauppiasluokan luomana pilakuvana.
Merkityksettömyyden tauteina ilmenevät hyväuskoisuus ja tylsistyneisyys rappeuttavat arvostelu- ja arviointikyvyn, jolloin kaikki näyttäytyy yhdentekevältä. Tähän saumaan iskeminen on kirjoittajalle suunnatonta herkkua. Tyhjänpäiväisestä tylsyydestä löytyy markkinahumun totuus.
Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja sanoessaan, että iPad-sukupolvesta kasvaa Pavlovin koiraa muistuttavia, hermostuneita ulkoisiin ärsykkeisiin reagoijia, ei analysoijia.
Analyyttinen ihminen erittelee ja tarkastelee ilmiöitä ja asiaintiloja monesta eri näkökulmasta toisin kuin somen maailmassa, jossa asialle lyödään nopeasti leima otsaan ja lukitaan lokeroon pois häiritsemästä mielenrauhaa tai rauhatonta mieltä.
Kimmo Jylhämö huomauttaa kirjassaan Digi-askeesi – miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella (Vastapaino, 2022), että mediakeskeisen ideologian mukaan kritiikki on vanhanaikaista, koska on vain käyttämistä, tekemistä, muokkaamista, tuunaamista ja toisin tekemistä. Ongelma on vain haaste, johon vastataan, sitä ei analysoida tai vertailla.
Tälle päivälle lienee vieras Aristoteleen ajatus, että runouden tehtävänä ei ole vain kuvata sitä, mikä on, vaan sitä minkä pitäisi olla tai mikä voisi olla.
Voivatko kirjoittajan ideat pulputa muualta kuin todellisuudesta. Voiko mielikuvituksensa irrottaa todellisuudesta omalakisekseen ideariiheksi? Miten yhteiskunnallisia ristiriitoja ratkotaan, jos yhteiskunta ja ympäröivä todellisuus näyttäytyvät käsittämättömänä kaaosmoosina?
“Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja sanoessaan, että iPad-sukupolvesta kasvaa Pavlovin koiraa muistuttavia, hermostuneita ulkoisiin ärsykkeisiin reagoijia, ei analysoijia.”
Huhtikuussa ilmestyneelle esseekokoelmalleni annoin nimeksi Varjojen teatteria näkyjen torilla (Atrain & Nord, 2023). Esseissäni tarkastelen median luoman varjojen teatterin suhteita ja suhdanteita. Vaikka julkisuutta on enemmän kuin koskaan, hukumme kaiken maailman salaliittoteorioihin. Poliittinen eliitti ei luota kansaan, eikä kansa eliittiin.
Tarjoilevatko joukkoviestimet vääriä viestejä suhteessa ihmisten arkielämään? Lukeeko perustuslaissa, että vain televisiossa edukseen esiintyvät ovat kelvollisia päättämään parhaista tavoista hoitaa yhteisiä asioita?
Vanhan koulukunnan keskuudessa varttuneelle kirjoittajalle kirjoitusvireen ylläpidon ja jaksamisen perusedellytys on sähköisten vempeleiden käytön minimoiminen, pysytteleminen manuaalisessa, kirjoilta tuoksuvassa maailmassa. Sähköposti ja peruspuhelin saavat riittää yhteydenpitoon ulkomaailman kanssa.
Millainen voisi olla terve mielikuvitus, joka tuottaisi raikasta ajattelua? Muistuttaisiko se
Ludwig Wittgensteinin vuonna 1949 lähettämässään kirjeessä taloustieteilijäystävälleen Piero Sraffalle esittämää ajatusta:
”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan, kuinka kauhean vaikeaa ihmisten on ymmärtää toisiaan, ja luulen, että tässä johtaa harhaan se, että he kaikki näyttävät niin samanlaisilta. Jos jotkut ihmiset näyttäisivät norsuilta ja toiset kissoilta, tai kaloilta, heidän ei odottaisi ymmärtävän toisiaan, ja asiat näyttäisivät paljon enemmän olevan niin kuin ne ovat.”
Wittgensteinin ajatus avartaa näkymiä kamppailussa samankaltaisuutta ja yhdenmukaistamista vastaan.
Kirjallisuustieteilijä Juhani Niemen mielestä tekstianalyysillä ei enää maailmaa paranneta. Kriitikko ei voi olla fiiliksissä ja tähtisateessa elävä konsultti, joka testaa tekstejä kuluttajan tarpeisiin.
Kriitikon on kirjoitettava monikerroksisesti, myös ironisesti, humoristisesti ja satiirisesti, kuten tekstin ammattilaiset, kirjailijatkin kirjoittavat. Ne ovat hyviä välineitä kerrottaessa lukijalle, mitä luetun tarinan keskellä mahdollisesti kannattaa kokea.
Epävireisellä kitaralla ei pysty soittamaan heleitä sointuja. Samoin on joka päivä ratkaistava, miten päästä oikeaan kirjoitusvireeseen tässä yhä vähemmän todenkaltaisessa maailmassa. Tekstin alkuhahmotuksen kirjoitan joko lyijy- tai täytekynällä, rauhallisilla aamulenkeillä tekstit tarkentuvat.
Kun kirjoituspäivän alkajaisiksi hahmottelen näitä Wittgensteinin ja Niemen näkökulmia kirjoittamiseni lähtökohdiksi, tulen hyvälle tuulelle. Pääsen vireeseen, omassa koe-eläinpuistossani. ■
Wittgenstein-sitaatti Tommi Uschanovin kirjoituksesta Talouden kissat ja kalat (Niin & Näin, 2/2010).
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3-4/2023.
Juha Drufva on tamperelainen toimittaja, kriitikko, kirjailija ja tietokirjailija. Välipaloiksi hän kirjoittaa aforismeja sekä säveltää ja sanoittaa lauluja.