Hämähäkin askareet – silmäys lankataulujen syvärakenteeseen
1. Kyljellään lepäävä kahdeksikko
Viime vuosikymmeninä lankatauluharrastus on taantunut melkein olemattomiin. Entisinä aikoina oli kannattavaa järjestää suuriakin askartelutyöpajoja. Nykyään moinen ei kävisi päinsä. Ajat ovat muuttuneet.
Muinoin lankataiteilija synnytti kuhinaa paikkakunnalle saapuessaan. Työpajojen kävijämäärä kasvoi päivästä toiseen. Jokainen halusi nähdä taulut ainakin kerran vuorokaudessa. Myöhemmin paikalle saapui ennakkotilaajia, jotka istuivat pulpeteissa aamusta iltamyöhälle. Öisinkin järjestettiin näyttelyitä, joiden tunnelmaa tehostettiin aidoilla kynttilöillä.
Kauniilla säällä työpaja voitiin siirtää kansanopiston pihaan, ja silloin lankatauluja esiteltiin ennen kaikkea lapsille. Moni aikuinen suhtautui lankataiteilijaan hömppänä, jota tultiin katsomaan vain muun ajanvietteen puutteessa. Lapset sen sijaan seurasivat ällistyneinä, pelokkaina ja toisiaan kädestä pitäen, miten lankataiteilija kyhjötti keskellä pihanurmea mustien taulujensa ääressä, nakutteli pienellä vasaralla vinossa törröttäviä nauloja, nyökytteli harvakseltaan yleisölle ja vastaili kysymyksiin väkinäisesti hymyillen. Välillä hän saattoi jopa ojentaa yhden taulun yleisölle sormeiltavaksi. Sitten hän uppoutui taas työhönsä, ympärillä parveilevaa väkeä näkemättä ja kuulematta, ajan kuluakaan tiedostamatta, katse nauliintuneena tekeillä olevaan käsityöhön. Askartelu keskeytyi pariksi sekunniksi vain silloin, kun lankataiteilijan täytyi hörpätä vettä pienestä lasista huuliaan kostuttaakseen.
Monenko suomalaiskodin seiniä mahtaa vielä 2020-luvulla koristaa lankataulu? Viisikymmentä vuotta sitten käsityöperinne kukoisti. Itse tehty lankaviritelmä oli vähintään joka toisen rintamamiestalon ja mummonmökin sisustuselementti. Nykyään tätä tavaraa pidetään ongelmajätteenä. Kirpputoreilla tauluja myydään 1–2 eurolla kappale. Kuolinpesiä siivottaessa suurin osa päätynee roskalavoille.
Puoli vuosisataa sitten länsimaista kollektiivitajuntaa pitivät otteessaan toisenlaiset voimat kuin nyt. Musta monoliitti tallentui kulttuuriseen muistiin symbolifunktion salaperäisenä tunnuskuvana. Alkunäyn järkytysvaikutus on tietenkin miedontunut vuosikymmenien mittaan. Mutta 1960- ja 1970-lukujen taitetta musta monoliitti hallitsi ennen näkemättömänä, kaiken nielevänä ilmestyksenä.
Värin ja tornimaisen muodon yhdistelmä periytyy monoliitilta. Se ilmaantui tyhjästä aikojen alussa, valaisi ihmiskunnan aamunkoiton mustalla hehkulla ja antoi meille symbolifunktion.
Niinpä en pidä sattumana, että ylivoimainen valtaosa lankatauluistakin muistuttaa taustalevyn värin ja mittasuhteiden osalta mustaa monoliittia. Mattamustaksi pintakäsitellyissä lastulevyn tai vanerin kappaleissa leveyden suhde korkeuteen on useimmiten noin 1:3. Neliömäiset lankataulut ovat harvinaisuuksia, samoin maisemamaalauksen tai televisioruudun muotoiset 4:3-taulut.
Värin ja tornimaisen muodon yhdistelmä periytyy monoliitilta. Se ilmaantui tyhjästä aikojen alussa, valaisi ihmiskunnan aamunkoiton mustalla hehkulla ja antoi meille symbolifunktion. Opimme käyttämään kieltä, työkaluja ja aseita. Alistimme luomakunnan ja muut alkuihmisheimot hallintaamme.
Mustasta monoliitista kumpusi huumaava musiikki. Moni romahti ja menetti tajuntansa ylevän äärellä. Lankataulu ei pidä kirjaimellisesti ääntä. Kun kirpputoriasiakas lähestyy kohdetta, Lux Aeterna ei halvaannuta hänen aivojaan.
Jotain musiikin kaltaista on kuitenkin synesteettisesti solmittu naulakuvioon. Herääkö mielleyhtymä vain, koska limittäin ja päällekkäin risteilevät lankaviuhkat muistuttavat jonkin nykysävellyksen graafista notaatiota? Perinteiseen nuottiviivastoon ja esimerkiksi Lux Aeternan partituuriin verrattuna ero on siinä, että lankataulusta on vaikea löytää ensimmäistäkään samansuuntaista suoraa viivaa. Mutta aivan hyvin Lux Aeterna voitaisiin visualisoida jotenkin näin: risteileviä eri värisiä sädekimppuja kahdessa, kolmessa tai neljässä kerroksessa. Elektroninen nykymusiikki saattaa saada paperilla tai tietokoneen näytöllä vektorigraafisia, kaleidoskooppimaisia tai fraktaalimaisia hahmoja. Kukka, perhonen, spiraali, hyperbeli, tuulimylly. Timantti, kyljellään lepäävä kahdeksikko. Jupiter, ääretön ja äärettömän kääntöpuoli.
Historiallinen yhteys narukuvioihin näyttää ilmeiseltä.
Likipitäen kaikissa kirjoituksettomissa kulttuureissa tavataan oma narukuvioperinteensä. Nähtävästi vain muutamien Filippiinien alkuperäiskansojen keskuudesta narukuvioita ei ole löydetty. Myös länsimaissa ja muissa kirjoitetun historian piiriin kuuluvissa kulttuureissa narulla osataan tehdä jotain yksinkertaista, esimerkiksi kissankehto ja eiffeltorni. Nämä eurooppalaiset viritykset ovat aina aikatilallisesti syvyydettömiä pysäytyskuvia – toisin kuin kirjoituksettomien kulttuurien narutaiteessa, jossa narua käytetään tarinankerronnan välineenä.
Kertomus valaanpyynnistä kuudessa näytöksessä. 1. Raato rannalla. 2. Kuu nousee taivaalle, kun inuiitit teurastavat valaan. 3. Kuu laskeutuu. 4. Väsynyt koira lähtee rannalta kotiin. 5. Isäntä lähtee koiran perässä. 6. Päästyään kotiin isäntä hirttäytyy.
Tällaisia juttuja inuiitit kertoivat lapsilleen narukuvioin. On selvää, että kun elävän ja näppärän sormen korvaa puualustaan isketty naula, ajallisuuden ja tarinallisuuden ulottuvuudet katoavat. Vaikka lankataulun askartelun sivusta seuraaminen voi olla yhtä hypnoottista kuin mikä tahansa muu käsityötaiteilun katselu, valmiista lankataulusta liike-elementti puuttuu.
Kerroksellinen säderihmasto voi silti joskus luoda myös liikkeen illuusion. Kukka-aiheisissa lankatauluissa kukat ovat usein kerrottuja vähintään sanan kahdessa merkityksessä. Koska säteet kulkevat ristiin rastiin monessa kerroksessa, lankojen värisävyjä asteittain muuntelemalla voi syntyä vaikutelma elävästä kudoksesta. Varsinkin silloin, kun katsoja liikkuu ja tarkastelee taulua eri kulmista, tekstiilipinta saattaa herätä henkiin melkein samalla tavoin kuin tabula scalata -kuva.
Nykykatsojalle naulasommitelmasta voi tulla mieleen myös optinen liikekaappaus. Digitaalinen animaatio rakennetaan samantapaiseen matriisiin. Naulat muistuttavat optisen liikekaappauksen seurantapisteitä – tietenkin sillä olennaisella erolla, että naulat eivät liiku.
Kirjoituksettoman kulttuurin ihminen on tyypillisesti kerääjämetsästelijä. Jos metsästys tai kalastus on yhteisön elinehto, pyyntiverkkojen punominen ja mutkikkaiden ansasysteemien virittely voivat jalostua taiteeksi. Kun esimerkiksi inuiittien narukuvioperinne ymmärretään animaatioelokuvan esihistoriallisena esimuotona, myös lankatauluformaatin rajoitukset tulevat näkyviin. Narutaiteilija – samoin kuin nauhatanssija – veistää aikaa. Lankataiteilija naulaa ajan kiinni mustaan monoliittiin.
Monoliittia ei voi verrata krusifiksiin. Vaikka monoliitti itse on ajaton ja ääretön, lankataulu ei ole kestänyt aikaa. Muodit tulevat ja menevät, hajoavat tuuleen kuin akanat. Hämähäkki kutoo lankaverkon monoliitin päälle mutta jää ilman saalista, ja seitti hajoaa tuuleen kuin muoti.
2. Pirun utare, saatanatango
Eräänä päivänä lankataiteilija huomasi, ettei huvittelunhaluinen yleisö enää saapunut aamuisin hänen luokseen vaan kerääntyi mieluummin muihin työpajoihin.
Vielä kerran manageri lennätti hänet kiertueelle nähdäkseen, eikö siellä täällä vielä sittenkin ilmenisi entistä asianharrastusta. Vaiva meni hukkaan; kuin salaisesta sopimuksesta oli kaikkialla herännyt suorastaan vastenmielisyys lankatöitä kohtaan. Tietenkin oli mahdotonta, että vastarinta olisi herännyt aivan yllättäen. Jälkeenpäin muistellessa mieleen palasi erinäisiä menestyksen huumassa liian vähälle huomiolle jääneitä enteitä. Mutta nyt oli myöhäistä tehdä mitään asian korjaamiseksi. Toisaalta oli kylläkin varmaa, että vielä joskus koittaisi taas lankataulujenkin aika, mutta tässä hetkessä eläviä tekijöitä se ei lohduttanut.
Narutaiteilija – samoin kuin nauhatanssija – veistää aikaa. Lankataiteilija naulaa ajan kiinni mustaan monoliittiin.
Mikä neuvoksi? Lankataiteilija, jota tuhannet olivat juhlineet, ei voinut enää esiintyä pikkukylien kansanopistojen työpajoissa. Uuteen ammattiin kouluttautuakseen hän oli sekä liian vanha että liian intohimoisesti elämäntyölleen omistautunut. Niinpä hän heitti hyvästit managerille, joka oli ollut hänen kumppaninsa verrattomalla uralla, ja pestautui suuren taideteollisen korkeakoulun tuntiopettajaksi. Arkuuttaan varoen hän allekirjoitti työsopimuksen edes vilkaisematta sopimusehtoja.
Jos tekeydyn nojatuoliantropologiksi, nojatuolin liitoksia täytyy vahvistaa vankalla historiallisella asiatiedolla. Muuten joku lukija voi erehtyä pelkäämään, että hörhöily ”alkunäkyjen” ja ”syvärakenteiden” parissa veisi eksyksiin.
Lankatauluperinteen aloitti matemaatikko George Boolen vaimo Mary Everest Boole. Myös Mary Everest jätti jälkensä matematiikan historiaan; hänen merkittävimmät keksintönsä koskivat matematiikan opettamisen menetelmiä. Lankataulujen alkuperäinen tarkoitus oli opettaa lapsille matematiikkaa.
Lankataulutekniikalla voidaan luoda viehkeitä, lyyrisiä Bézier-käyriä. Vaikka kahden naulan väliin pingotettu lanka on suora, naulasommitelmaan punotusta suorien lankojen joukosta muodostuu niitä kaikkia sivuava, varjon, painauman tai haamusäryn kaltainen Bézier-käyrä.
Englanniksi tuo suorien joukko on nimeltään ”envelope”. Suomalaiset matemaatikot käyttävät kauniimpaa ja osuvampaa termiä ”verho”. Ehkä vielä paremmin muodostelman nimeksi sopisi ”viuhka” tai ”kaihdin”. Jotain avataan, kääritään auki, levitetään näkyviin, räväytetään ilmoille. Samalla jokin muu vetäytyy piiloon, peittyy, verhoutuu. Kuitenkin pintojen läpi kuultaa paljon niiden alle jäävää riippuen siitä, kuinka tiheälti ”verhoja” skaalataan. Alempi valosäleikkö erottuu ylemmän valosäleikön lomitse. Säikeistö laskostuu, lomittuu, häilyy. Seitsemän hunnun tanssi.
Bézier-käyrät ovat viivoja, joita ei voi kuvata yksinkertaisin matemaattisin lausein. Kahden pisteen välille muodostuu käyrä yhden tai useamman seurantapisteen sijainnin perusteella. Pisteitä liittää toisiinsa vähintään kaksi ”kahvaa”, jotka on jaettu keskenään yhtä tiheiksi asteikoiksi. Näihin skaaloihin ripustettu ”verho” muodostaa hulmuavan Bézier-käyrän.
Bézier-käyrä kaartelee taipuisasti järjestyksen ja epäjärjestyksen rajalla. Se näyttää jäljittelevän luontoa: sopusointu törmää sattumaan, ja kumpikin saa pintaansa harmittoman sileäreunaisen lommon. Näiden käyrien syvärakennetta itse Mary Everest Boole ei vielä tutkinut lankatauluja askarrellessaan. Menetelmä syntyi vasta 1960-luvulla Renault’n tehtailla, kun insinööri Pierre Bézier disainasi autojen vuosimalleja ja loi tarkoitusta palvelevan piirtotekniikan. Toden teolla teolliset muotoilijat pääsivät lunastamaan menetelmän mahdollisuuksia saatuaan apuvälineikseen tietokoneet ja grafiikkaohjelmat.
Nykyään lankataulujen suunnittelussa voi käyttää apuna tietokonetta. Valokuvienkin muuntaminen realistisiksi lankaversioiksi on mahdollista. Kuvan tarkkuus riippuu skaalauksen tiheydestä. Tämä on jäänyt pienten piirien harrastukseksi.
Kun perinne puoli vuosisataa sitten nousi suosioon, se tuotti asuntojen seinille enimmäkseen tasalaatuista, tasapaksua kansantaidetta. Kursseilla ja käsityölehdissä kierrätettiin samoja mallipohjia kukista, tuulimyllyistä, tähdistä ja yksinkertaisista geometrisista kuvioista. Harva pyrki yksilölliseen kädenjälkeen. Korkeintaan lankojen värin ja laadun valinnassa saatettiin sooloilla.
Yksinkertaiset toistuvat kuva-aiheet paljastavat lankataulun ominaislaadun selkeämmin kuin mikään kunnianhimoinen taidonnäyte. Kosmosta ja kaaosta erottava Bézier-käyrä viuhkoineen ja verhoineen tuottaa lankataulun ominaislaadun. Jos ”syvärakenteen” käsite närästää jotakuta, voin yhtä hyvin puhua ”ominaislaadusta”.
Lankataulun muotokieli piirtää Bézier-rajan myös menneen ja tulevan välille. Hankalalla tekniikalla saatiin 1970-luvulla luoduksi verrattain vaatimattomia käsitöitä, mutta mediateknologisen vallankumouksen kaikki ainesosat olivat jo käsillä. Niiden soveltaminen käytäntöön ompelulangoin ja nupinauloin vain tuotti ongelmia, joita päästiin ratkomaan paljon myöhemmin tietokoneiden tultua yleisesti saataville. Mutta siinä vaiheessa suuren yleisön kiinnostus askarteli jo jossain muualla.
Kuolleen pikkukylän viimeisiä asukkaita on kerääntynyt kapakkaan. Rakennuksen on kolonisoinut epätavallisen toimelias hämähäkkilaji. Kun miehet vaipuvat pieneksikin hetkeksi ajatuksiinsa ja jämähtävät aloilleen kuin titaanit, näkymättömät hämähäkkilaumat vipeltävät heidän ylitseen ja jättävät jälkeensä harsoisen verkon. Seittejä täytyy melkein koko ajan puhdistaa kaiken elottoman ja elottomaksi tekeytyvän päältä.
Kapakan omistaja on oppinut vihaamaan kaikkea mikä muistuttaa hämähäkinverkkoja etäisestikin. Joskus hän on jopa koettanut vimmoissaan hajottaa varaston ja kapakan ikkunoita peittäviä rautaristikoita, mutta raivonpuuskien tuottamat vahingot ovat jääneet sentään mitättömiksi. Eniten kapakoitsijaa hirvittää se, ettei hän ole onnistunut näkemään vielä ainuttakaan hämähäkkiä, vaikka on useina öinä varta vasten istunut hereillä tiskin takana ja tarkkaillut huonetta silmä kovana. Ansaverkko ilmestyy kuin tyhjästä, sen virittäjästä ei näy koskaan vilaustakaan. Seitti jäljittelee todellisuutta, todellisuus seittiä.
Kosmosta ja kaaosta erottava Bézier-käyrä viuhkoineen ja verhoineen tuottaa lankataulun ominaislaadun.
Tällä hetkellä kotini seinillä roikkuu 45 lankataulua. Yksi käsityö on tehty neliön muotoiselle, kuusi maisemataulun muotoiselle pohjalle. Loput ovat mustia monoliitteja. Samat edelläkin mainitut kuva-aiheet toistuvat: tulppaaneja, kehäkukkia, viljakasveja, perhosia, tuulimyllyjä, tähtiä. Joukossa on yksi purjelaivakin.
Tekniikan anonyymiys tekee mahdottomaksi erottaa yksittäisen taiteilijan kädenjälkeä. Vain kaksi taulua on signeerattu: langalla nauloihin pujotetut nimikirjaimet ”HN” monoliitin oikeassa alanurkassa.
Joku voisi luonnehtia 1960–70-lukujen lankataulujen estetiikkaa vaatimattomaksi ja huomaamattomaksi. Vaikka olen kuvaillut tauluja jo yli kymmenentuhannen merkin verran, lukijoiden joukossa saattaa olla niitä jotka eivät vieläkään tiedä, mistä puhun. Miltei jokainen täysi-ikäinen suomalainen lienee nähnyt lankataulun vähintään kerran jossain, mutta näky ei välttämättä painu lähtemättömästi mieleen.
Uudella tavalla taide alkaa kommunikoida, kun sinänsä yhdentekeviä teoksia on koottu yhteen paikkaan ”liikaa”. Sama pätee mihin tahansa keräilykohteeseen. Tietyn pisteen jälkeen määrä ajaa laadun ohi. Kokoelma puhuttelee yleisöä sitä kovemmalla äänellä mitä suurempi se on.
Tässä huushollissa harrastus on pysynyt mittasuhteiltaan yhtä vaatimattomana kuin sisällöllisesti. Talon keskikerroksen ja yläkerran välistä portaikkoa hallitseva lankataulusarja ei tavallisesti vangitse vieraiden katsetta. Kymmenentuhannen sokeripaketin varasto saunassa sykähdyttää, vaikka se koettaisiin pelkkänä meemikuvana mobiililaitteen näytöllä. Samanlaiseen wau-efektiin en toistaiseksi yllä.
Neljäkymmentäviisi teosta on kuitenkin hyvä alku. Hävityksen siemen on kylvetty. Täytyy vain pysähtyä, pysyä hetki hiljaa ja liikkumatta. Odottaa sitä aamua, jolloin heräämme ja näemme, kuinka koti on muuttunut seittien linnaksi.
Jaakko Yli-Juonikas
Jaakko Yli-Juonikas (s. 1976) on turkulainen kirjailija. Hänen viimeisin romaaninsa Tuhatkaunokin tuho ilmestyi viime syksynä. Kuva: Sampo Korhonen