Viisauden ja kauneuden rakastamisesta
Filosofisen ajattelun ja kaunokirjallisuuden välillä on havaittavissa sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Monet filosofit ovat ilmaisseet ajatuksiaan kaunokirjallisesti, mutta etenkin analyyttisessä filosofiassa on vieroksuttu kaunokirjallisen lähestymistavan subjektiivisuutta, monimerkityksellisyyttä ja assosiatiivisuutta, joiden on koettu olevan ristiriidassa kielellisen tarkkuuden ja yksiselitteisyyden epistemologisten ihanteiden kanssa. Kaunokirjallisuudessa filosofisilla pohdinnoilla on puolestaan ollut aina tärkeä rooli, mutta filosofisen tietoaineksen luennoinnin ja maailmankatsomuksellisen kantaaottavuuden on myös katsottu vaarantavan kirjallisen teoksen esteettisen arvon.
Filosofiaa on hyödynnetty suomalaisessakin kaunokirjallisuudessa monin eri tavoin. Filosofia näkyy kirjallisuudessa esimerkiksi elämää ja kuolemaa koskevien perimmäisten kysymysten kysymisenä, perinteisten teosmuotojen koetteluna, valtasuhteiden kritiikkinä sekä kerronnan totuudellisuutta tarkastelevina kokeiluina.
Millaisia ulottuvuuksia filosofinen lähestymistapa voi tuoda kaunokirjalliseen työskentelyyn? Onko filosofisen ajattelun ja kaunokirjallisen ilmaisun välillä eroavaisuuksia, jotka vaativat erityistä sovittamista? Mitä filosofinen tarkastelu voi kertoa kaunokirjallisuuden kielestä? Ja minkälaisessa suhteessa filosofia ja kaunokirjallisuus ovat materiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin ehtoihinsa?
Viehtymyksestä outoon
Kirjailija Jukka Laajarinne tunnetaan filosofisia kysymyksiä tutkivista romaaneistaan, esseistään ja lastenkirjoistaan. Temaattisesti Laajarinne on käsitellyt myyttejä, tietoa ja totuutta, sosiaalisia valtasuhteita, ulkopuolisuutta sekä mielen, kehon ja ympäristön välistä suhdetta.
Laajarinne kertoo, että hänen kiinnostustaan filosofiaa kohtaan on ruokkinut filosofiseen pohdiskeluun liittyvä outouden tunne, jolla on tärkeä rooli myös tieteisfiktiossa.
– Olen kirjoittanut aina toisista maailmoista ja pohtinut, kuinka asiat voisivat olla. Samastun surrealistien pyrkimyksiin nähdä arkisen ja tylsän todellisuuden lävitse ja kokea maailma jälleen ihmeellisenä. Filosofia on houkutellut minua pitkälti samoista syistä.
Laajarinne hyödyntää filosofisia näkökulmia etenkin sosiaalisten konventioiden paljastamiseen ja kritiikkiin. Vapaus onkin keskeinen teema Laajarinteen esseeteoksessa Muumit ja olemisen arvoitus (Atena, 2009), jossa hän tutkii Tove Janssonin muumikirjoja eksistentialistisen filosofian näkökulmasta – tai eksistentialistista filosofiaa muumikirjojen näkökulmasta. Jansson käsittelee kirjoissaan toistuvasti minän ja yhteisön välisiä suhteita sekä autenttisen minuuden mahdollisuutta tai mahdottomuutta.
– Havaitsin yhteyden muumien ja eksistentialismin välillä lukiessani Janssonin novellia Kevätlaulu. Kertomuksessa Nuuskamuikkunen palaa Muumilaaksoon kaipuun ja velvollisuudentuntoon liittyvän ärtymyksen vallassa. Mietin, että olin lukenut samat ajatukset aiemmin Jean-Paul Sartren ilmaisemana. Pian havaitsin, että Janssonia ja Sartrea puhuttelivat hyvin samankaltaiset kysymykset.
Filosofia ja kaunokirjallisuus voivat Laajarinteen mukaan muuttaa käsitystämme siitä, mitä pidämme intuitiivisesti uskottavana.
– Filosofia on eräänlainen metatiede. Se tekee ajatuskokeita ja laajentaa siten ihmisen tajuntaa. Itseäni riemastuttavat etenkin sellaiset filosofiset ajatukset, jotka näyttävät todellisuuden toisenlaisessa valossa. Tällaiset paljastavat oivallukset muistuttavat usein vitsin rakennetta.
Filosofian ajattomuudesta kertoo se, että vuosisatoja sitten muotoillut ajatukset saattavat puhutella voimakkaasti nykyaikaistakin lukijaa. Laajarinne havaitsi tämän omakohtaisesti kirjoittaessaan myöhäisantiikkiin sijoittuvaa historiallista romaaniaan Mykistynyt mies (Aula & Co, 2021). Kirja kertoo skeptikkofilosofi Pyrrhonista, jonka uskotaan osallistuneen Aleksanteri Suuren Kaukoidän sotaretkeen ja saaneen oppia buddhalaisilta viisailta.
– Maailma on Pyrrhonin mukaan mittaamaton, erottamaton ja pitkälti käsittämätön. Tämä oivallus on mykistävä. Kun ihminen tajuaa, ettei mistään voida sanoa varmuudella mitään, hän voi saavuttaa ataraksian eli mielenrauhan.
Laajarinnettä kiehtovat filosofit, joiden ajattelu liikkuu hulluuden rajamailla. Pyrrhonkin oli ajattelussaan niin johdonmukainen – tai mielipuolinen – että filosofin oppilaat joutuivat anekdoottien mukaan pelastamaan hänet hevosvaunujen edestä ja jyrkänteen laidalta, sillä hän ei ollut ehtinyt muodostaa näkemänsä perusteella punnittua käsitystä vaarasta.
Laajarinne arvostaa filosofiassa selkeyttä. Johdonmukaisen kriittisen ajattelun vaaliminen tuntuukin erityisen tärkeältä verkossa leviävän dis- ja misinformaation aikakaudella. Laajarinne kirjoittaa verkkosivullaan: ”Valheita jaetaan jo riittävästi internetissä. Juuri nyt maailma ei tarvitse yhtään enempää todellisuudentajua hämärtäviä kirjoituksia.”
Matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana aiemmin toiminut Laajarinne on jatkanut tiedekasvatuksellista toimintaansa kaunokirjailijana kirjoittamalla Gaudeamus-kustantamolle lasten tiedekirjasarjaa Riikkinen ja Oukka tutkivat. Sarjan päähenkilöt, pikkumuurahainen Riikkinen ja mittarimato Oukka, tutustuvat Mahdottoman suuressa puussa (2020) äärettömyyteen, Mansikkamysteerissä (2022) tieteellisen tiedon luotettavuuteen ja Hämmästyttävässä härvelissä (2023) energiaan. Laajarinne kirjoittaa tällä hetkellä sarjan seuraavaa osaa, joka käsittelee taidetta ja taiteentutkimusta.
– Lastenkirjoissa ei voida käsitellä yhtä vaikeita ja abstrakteja asioita kuin aikuisten kirjoissa. Pyrin kirjoittamaan lapsille tiedosta ja tieteellisestä ajattelusta mahdollisimman ymmärrettävästi.
Viime aikoina Laajarinteen filosofinen kiinnostus on suuntautunut ruumiillisuuteen ja liikkeeseen. Hän pohtii teemoja työn alla olevassa esseekirjassaan, jonka aiheena on sosiaalinen tanssi. Teoksen kirjoittamista on motivoinut kirjailijan pitkäaikainen tanssiharrastus.
Se, ettei maailma ollutkaan niin looginen kuin minulle oli kerrottu, oli itselleni käänteentekevä oivallus.
– Olin nuorempana nörtti, jolle asiat olivat loogisia. Se, ettei maailma ollutkaan niin looginen kuin minulle oli kerrottu, oli itselleni käänteentekevä oivallus. Ruumiillisuus ja liike tuottavat toisenlaista ymmärrystä, jota järkeily ei tavoita. Tanssi on esimerkki toiminnasta, joka auttaa näkemään arjen banaalien mallien lävitse ja tuottaa uudenlaisia oivalluksia.
Mykistynyttä miestä kirjoittaessaan Laajarinne samastui Pyrhhoninkin edustamaan myöhäisantiikin elämänfilosofiaan. Myöhäisantiikin ajattelijat kokivat, että filosofian harjoittaminen muuttaa ihmistä. Laajarinne on havainnut tämän pätevän myös kaunokirjallisuuden osalta. Hän kertoo jokaisen kirjoittamansa teoksen muuttaneen itseään tavalla tai toisella ja viittaa esimerkkinä vaihtoehtohistorialliseen kauhuromaaniinsa Pinnan alla pimeä (Atena, 2017). Kirjan maailmassa psykiatri Carl Gustav Jungin ajattelu on vallitseva tieteellinen paradigma.
– Elin romaanin kirjoittamisprosessin aikaan elämänkriisin keskellä. Tarkastelin maailmaa jungilaisen kehyksen kautta, ja koin ympäristön tiedostamattomana alitajuntanamme. Pohdin, oliko maailma tulossa hulluksi vai minä. Vähitellen vaikutteet hälvenivät, mutta ne jättivät silti jäljen ajatteluuni. Kun nykymaailman tapahtumia seuraa, ajatus kollektiivisesta psykoosista ei tunnu lainkaan huonolta selitykseltä.
Rajatiloja, hybridejä ja ilmestyksiä
Taiteen kykyä tuottaa perustavanlaatuisia muutoksia on tutkinut myös runoilija ja prosaisti Maria Matinmikko. Viehtymys filosofian ja kaunokirjallisuuden välimaastoon sijoittuvaa esteettistä ajattelua kohtaan on inspiroinut ratkaisevasti Matinmikon kirjallista työtä. Hän luo poeettisella, fragmentaarisella ja monialaisella taiteellaan ilmaisua kokemuksille, joita on vaikea sanoittaa.
Runoteoksissaan Valkoinen (ntamo, 2012), Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013) ja Värit (Siltala, 2017) Matinmikko kirjoittaa luontoyhteydestä, ruumiillisuudesta sekä ajattelun ja kokemisen rajoista. Runoromaanissaan Kolkka (Siltala, 2019) hän puolestaan käsittelee eriarvoisuuden, ilmastonmuutoksen, patriarkaalisuuden, misogynian ja kolonialismin kaltaisia yhteiskunnallisia ongelmia. Kahdessa uusimmassa kirjassaan Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu (Siltala & Parvs, 2023) ja SIIS NIIN, suuri ihmetys (Siltala & Parvs, 2025) hän tutkii muun muassa mahdollisuuksia yhdistää kuva ja kirjoitus kaunokirjalliseksi taideteokseksi. Molemmissa teoksissa valokuvat ovat kirjoittajan ottamia, ja maalaukset ja piirrokset on tehnyt Sami Jalonen.
Matinmikko kertoo erottavansa tuotannossaan kaksi filosofista ulottuvuutta: maailmasuhteen sisällöllisen filosofisen analyysin ja taideteoksen filosofisen ajattelun.
– Maailmasuhteen tutkimisessa on kyse ”perimmäisten kysymysten” kysymisestä. Mitä maailmasta voidaan tietää, kuinka tieto konstituoituu, missä kulkevat tiedon rajat? Kenen ääni kuuluu? Kuinka elää tässä maailmassa? Eri perinteet tarjoavat erilaisia vastauksia. Länsimaisessa filosofiassa filosofia on mielletty tienä tietoon, kun taas itämaisessa ajattelussa filosofia nähdään elämisen tienä.
Taideteoksen filosofisella ajattelulla Matinmikko viittaa kysymykseen siitä, mikä on tietyn taideteoksen erityinen filosofinen olemus ja suhde taiteen traditioon.
– Huomaan kysyneeni, mitä runoteos voi olla runokokoelman jälkeen ja mitä romaani tarinan jälkeen? Ja millaisessa suhteessa teos on tekijän aiempaan tuotantoon?
Filosofiassa Matinmikkoa puhuttelevat etenkin ranskalainen jälkistrukturalismi, feministinen ajattelu ja dekolonialismi. Kaikkia näitä suuntauksia yhdistää halu purkaa ajattelua, yhteiskuntaa ja elämää rajoittavia hierarkkisia valtarakenteita. Matinmikko kertoo saaneensa vaikutteita esimerkiksi Gilles Deleuzelta, Jacques Derridalta, Martin Heideggeriltä, Friedrich Nietzscheltä ja Maurice Merleau-Pontylta. Eurosentrisen, patriarkaalisen ja valkoisen ajattelun ongelmiin hän kertoo havahtuneensa luettuaan muun muassa Julia Kristevaa, Hélène Cixous’ta, Virginia Woolfia, Judith Butleria, Maggie Nelsonia sekä postkolonialistista teoriaa kehitelleitä Edward Saidia, Stuart Hallia, bell hooksia ja Koko Hubaraa.
Uusimmissa teoksissaan Matinmikko yhdistelee valokuvia, piirustusta ja tekstiä. Hän luonnehtii runollisia, esseistisiä, fragmentaarisia, kollaasinomaisia ja osin autofiktiivisiä kirjojaan ”hämäriksi” ja ”ilmaviksi”.
– Tutkin kaikissa teoksissani taideteoksen ajattelua ja rajoja, ja suhtaudun lähes pakkomielteisesti teosmuodon koetteluun. Haluan yllättää sekä itseni että lukijani ja seurata villiä, poeettista tajua. Mitä virke, sivu, aukeama tai luku tarkoittavat yksikköinä? Mitä on teoksen teoksellisuus?
Haluan yllättää sekä itseni että lukijani ja seurata villiä, poeettista tajua.
Työskentely kuvan ja tekstin parissa sai Matinmikon pohtimaan taiteenlajien sisäkkäisyyttä. Mitä tapahtuu, jos tekstiä luetaankin kuvana? Tai kuvaa tekstinä?
– Esitystaideteoksen katsoja saattaa yllättäen kokea katsovansa installaatiota, installaation katsoja voi kokea lukevansa esseetä ja essee voi tiivistyä aformismiksi. Kutsun tätä maatuskanukketeoriaksi, ja se viittaa subjektiivisesti koettuun taiteenlajien sisäkkäisyyteen.
Matinmikko etsii uusia yhteyksiä todellisuuteen myös monitulkintaisella kielenkäytöllään. Hän toteaa samastuvansa mannermaisen ajattelun ja runouden perinteeseen, jotka ovat ”kaivaneet olemisesta ja kielestä esiin yksiselitteisiin periaatteisiin palautumatonta sisältöä”.
– Kirjoitin romaanissani Kolkka, että älä kuvittele, etteikö epämääräisyys olisi yhtä tärkeää kuin selkeys. Kirjoitan esiin välitiloja, epätiloja, liukumia, päällekkäisyyksiä ja nyrjähdyksiä. Kielen voima kiehtoo minua. Asioiden kielellistäminen vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka asiat koetaan.
Matinmikko opiskeli Helsingin yliopistossa teoreettista filosofiaa, mutta vaihtoi kahden vuoden jälkeen pääaineekseen estetiikan. Esteettinen kokemus on edelleen hänen kirjoittamisensa ytimessä.
– Olen pyrkinyt kiinnittämään kaikissa teoksissani lukijan maailmassaolon selittämättömään kauneuden kokemukseen. Kauneuden kokemus on laaja ja syvä pohjakokemus, joka kannattelee elämää. Jos kyky kokea kauneutta heikkenee tai katoaa, luulen, että elämänhalu on vaarassa heiketä.
Matinmikko viittaa kirjailija Virginia Woolfin teoksessaan Elettyjä hetkiä (Kirjayhtymä 1986, suom. Kaarina Ripatti) tekemään erotteluun ”elettyjen hetkien” ja ”ei-elettyjen hetkien” välillä.
– Eletyissä hetkissä ihminen kokee elämän syvän tenhon ja saattaa oivaltaa jotain itselleen olennaista. Esteettisten kokemusten ei tarvitse olla yleviä tai tapahtua meren rannalla, vuoristossa tai kukkakedolla. Ne voivat liittyä myös groteskeina, rumina tai anomalisina pidettyihin asioihin. Jokainen paikka ja aika luo omat esteettiset näyttämönsä.
Kielen vallasta ja vallattomuudesta
Ekologiset, esteettiset ja yhteiskunnalliset teemat ovat kirjailija Antti Salmisen tuotannon keskiössä. Kokeellista proosaa kirjoittava Salminen on työskennellyt vuosien ajan filosofisen niin&näin -lehden päätoimittajana, ja hän opettaa tällä hetkellä kirjoittamista Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa osa-aikaisena professorina. Hän on kirjoittanut yhdessä Tere Vadénin kanssa fossiilikapitalismia, elämän materiaalisia ehtoja ja kokemusta käsittelevän ”energiatrilogian” Energia ja kokemus (n & n, 2013), Elo ja anergia (n & n, 2018) ja Merkitys ja ala-aine (n & n, 2024), jolla on ollut merkittävä vaikutus suomalaiseen ekologisfilosofiseen ajatteluun. Sivilisaation romahduksen jälkeiseen maailmaan sijoittuvassa fragmentaarisessa Olosuhteet-proosatrilogiassaan – Lomonosovin moottori (Poesia, 2014), MIR (Poesia, 2019) ja Summa Tunguska (Poesia, 2024) – Salminen puolestaan kirjoittaa ekologisesta tuhosta, sienien ja kasvien välisestä kamppailusta sekä obskuureista maailmankatsomuksellisista teorioista.
Salminen ryhtyy purkamaan filosofian ja kaunokirjallisuuden mutkikasta suhdetta analyyttisestä filosofiasta, jonka tavoitteet poikkeavat olennaisesti taiteellisen ilmaisun tavoitteista.
– Akateemisen filosofian vallitsevaksi ajattelusuuntaukseksi vakiintuneessa analyyttisessä filosofiassa arvostetaan selkeyttä ja yksikäsitteisyyttä. Tämä on yksi käsitys filosofiasta, ja sillä on tärkeä tehtävä ajattelun kirkastamisessa, ongelmien artikuloimisessa sekä ajatusvääristymien ja virhepäätelmien valistuksellisessa kritiikissä.
Analyyttinen filosofia muodostaa vastakohdan kaunokirjalliselle impulssille, jossa leikitellään monitulkintaisuudella, figuratiivisuudella ja avoimella kuvittelukyvyllä. Salminen toteaa, että molempia, sekä yksi- että moniselitteisyyttä, tarvitaan.
Analyyttinen filosofia ei ole kuitenkaan ainoa filosofisen ajattelun muoto. Mannermainen filosofia on ollut usein luonteeltaan kaunokirjallista. Siinä on hyödynnetty erilaisia proosamuotoja, ja fragmentaarisuutensa osalta se muistuttaa usein runoutta.
Mannermaista ajattelua on kritisoitu subjektiivisuudesta, loogisesta epäjohdonmukaisuudesta ja kielellisestä epäselvyydestä. Kritiikkiin voidaan vastata kysymällä, mihin filosofialla pyritään. Onko tavoitteena eritellä asioita yksiselitteisesti? Vai sanallistaa ilmiöitä uusilla tavoilla?
Salminen huomauttaa, että myös objektiivista tarkastelua painottavalla ajattelulla on omat valtapyyteensä. Kaunokirjallisuudella voikin olla Salmisen mukaan tärkeä tehtävä piiloon jäävien tai piiloon sysättyjen myteemien, eli ajattelun myyttisten elementtien, sanoittamisessa.
– Anglosfääristä on levinnyt Suomeenkin algoritmityyppinen kielitaju, jossa tavoitellaan komennollisuutta ja promptaavuutta. Tekoäly ilmentää tätä pyrkimystä. Tekoälyn on oltava täsmällinen ja tuotettava loputtomasti uusia takaisinkytkentöjä silmukoihinsa. Runous ja kriittinen ajattelu voivat katkoa, hidastaa, häiritä ja purkaa huonolaatuisia, algoritmisoituvia takaisinkytkentöjä.
Runous ja kriittinen ajattelu voivat katkoa, hidastaa, häiritä ja purkaa huonolaatuisia, algoritmisoituvia takaisinkytkentöjä.
Kielen muuttuminen komentoketjujen, algoritmien ja koodien kaltaiseksi hirvittää Salmista. Hän toteaa ilmiön olevan osa elämän yleistä koneellistumista.
– Kielessä tapahtuvat muutokset osoittavat, kuinka kokemuksellisuus köyhtyy, kun kieli alkaa menettää nyanssejaan ja kun yhteys keholliseen ajalliseen ja paikalliseen ympäristöön kauhtuu. Ihmisistä tulee entistä helpommin kontrolloitavia. Sama merkityspakoinen, merkitystuhoinen ja nihilistinen impulssi, joka ajaa metsien hakkaamista, uhkaa runnella myös kielen ja kokemuksen.
Hyvä estetiikka sen sijaan rikastuttaa kielenkäyttöä. Salminen toteaa, että estetiikka kykenee pakkaamaan monitulkintaista informaatiota taloudelliseen muotoon. Estetiikka voi siirtää ja kommunikoida merkityksiä siten, etteivät valta-asetelmat pääse määrittämään niitä. Toisaalta symboleja on hyödynnetty aina myös hegemonisen vallan vahvistamiseen.
– Eri poliittiset ryhmät käyttävät symbolista kieltä omiin tarkoituksiinsa. Ja kun ne sitten kohtaavat kritiikkiä, ne saattavat vastata, että kyse oli pelkästä ironiasta tai huumorista. Tämä tyypillinen diskursiivispoliittinen strategia perustuu monitulkintaisen ilmaisun avoimeen luonteeseen. Strategiaa toteutetaan tosin usein niin kömpelösti, että sen läpi on helppo nähdä.
Filosofian, estetiikan ja kaunokirjallisuuden välitiloihin sijoittuvia tekstejä kirjoittavan Salmisen mielestä taiteen erityinen arvo piilee kielenkäytön välittämien merkitysten tutkimisessa, kritisoimisessa ja rikastamisessa.
– Estetiikka salakuljettaa kulttuuriin epäilmeisiä, epäintuitiivisia juonteita, jotka uudistavat, uudelleenarvioivat ja toisaalta vahvistavat vakiintuneita käsityksiä. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen ja filosofisointi tapahtuvat aina tietyissä yhteisöissä ja perinteissä. Niitä luonnehtii sekä jatkuvuus että katkoksellisuus. Kauneuden taito, jota kirjailijatkin harjoittavat, on aina sidottu ympäristöönsä.
Mika Pekkola
Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.