Vesi kielelle vai veitsi niskaan?
Kirjailija Pirjo Hassisen kirjoja kiitetään aistivoimaisuudesta, ja ruoka jos mikä vetoaa useisiin aisteihin yhtä aikaa: paitsi makuun ja hajuun, myös näköön, tuntoon, joskus kuuloonkin.
Hassinen kertoo käyttävänsä ruoan mainitsemista yleensä samalla tapaa ”visuaalisena voiteena” kuin vaikkapa säätilaa. Paikassa ja tilanteessa ruoka ja juoma toimivat kiinnekohtana todellisuuteen.
– Kirjoissani en ikinä kaunistele arkielämää enkä eri sukupuolia. Nainen syö makkaraa siinä missä mieskin. Itse en ole kasvissyöjä, eivätkä sellaisia ole siksi henkilönikään.
Jyväskylässä on menossa hektinen kirjoituvaihe. Hämärän aika on kolmas osa oikeistopopulismitrilogiaan, joka alkoi Populasta ja jatkui Kalmarilla. Hassinen paljastaa, että tulevassa romaanissa on kohta, jossa neljä miestä juonii poliittisesti ja ruokailee samalla pubityyppisessä ravintolassa nimeltä Petkele. He tilaavat wieninleikkeet.
Toisessa kohden päähenkilö, leskeytynyt mies herää aamulla ja saa raivokohtauksen koska ei ole muistanut ostaa levitettä. Voita korvaamaan hän laittaa leivälle juustoa, panee leivän mikroon ja katsoo kuinka juusto kuplii.
”Itse en ole kasvissyöjä, eivätkä sellaisia ole siksi henkilönikään.”
– Tässä romanissa minulla on paljon tiettyä analogisutta: vaimo on edustanut ikään kuin hyvinvointivaltioita ja ihmisten keskinäistä kunnioitusta, joka on meiltä nyt yhteiskunnasta hävinnyt, Hassinen sanoo.
Ruoka on rakkaudenteko
Hassisen edellinen romaani Parit katsoi vuodesta 1938 nykyaikaan, ja ruoasta kertominen loi ajan tuntua. Kirjan alussa päähenkilönaisen äiti joutuu Kinkomaalle tuberkuloosiparantolaan. Yksi parantumisen kulmakivistä on maukas ja ravitseva ruoka.
– Kävin tutustumassa parantolan arkistoon ja pitelin kädessäni Kinkomaan emännän omakätistä ruokapäiväkirjaa. Herrajumala miten ihania ruokia siinä oli, ne olisi milloin tahansa voinut ottaa nykyaikaan lounasruoiksi.
Romaanissa kuvataan, miten monet parantolaan joutuneet maalaisnaiset ja -miehet eivät ole ikinä ennen syöneet niin hyvin. Tässähän ollaan ihan kuninkaita, he ajattelevat, kun parantolassa on jopa pöytiintarjoilu. Kun tyttären syntymäpäiviä juhlitaan ruokaravintolassa Jyväskylässä, häntä lohduttaa se, että äiti saa samaan aikaan sairaalassa herkullista vasikanleikettä.
– Ruoka on rakkaudenteko, Hassinen ajattelee.
”Pitelin kädessäni Kinkomaan emännän omakätistä ruokapäiväkirjaa.”
Hänen varhaisissa lapsuusmuistoissaan kotona arvostettiin maukasta ruokaa ja toisista pidettiin huolta sitä tarjoamalla.
– Kirjoitin kokoelmaan Äiti meidät hyvin ruokki tekstin siitä, miten äiti opetti minut tekemään ruskeankastikkeen.
Toisenlaisesta ruoan ja rakkauden yhteydestä Hassinen kirjoitti Granta-kirjallisuuslehteen novellin Äyriäisbuffet. Naista, jonka poikaystävä on hukkunut, pyydetään alustaksi ökyjuhliin, joissa tarjotaan syötävää naisen paljaalta iholta. Ravintolan takahuoneessa, kylmässä kuin ruumishuone, hänet asetellaan teräslaverille ja hänen ihoaan käsitellään desinfioivilla aineilla. Lopussa hän on hypotermiassa ja kuin ruumis itsekin. Novelli on käännetty ja julkaistu myös englanninkielisessä Granta-lehdessä ensimmäisenä alun perin suomenkielisenä kirjoituksena.
Julkinen hekuma
Ruoassa näkyvät luokkaerot. Pienillä vihjeillä voi lukijoiden antaa ymmärtää esimerkiksi, että tässä perheessä on varallisuutta ja pitkiä kulttuurisia säikeitä. Toisaalta ruoka on samalla mitä ruumiillisin asia. Se vie sivistyksen pintatason alle missä ei tarvita aina edes sanoja ja käsitteitä.
Hassisen romaanissa Sano että haluat kaksi kokkia perustaa yhteisen ravintolan melko poikkeuksellisesta innokkeesta.
”Herkullisen ruoan äärellä olemme nautinnon vallassa ja näytämme sen muille avoimesti.”
– Herkullisen ruoan äärellä olemme nautinnon vallassa ja näytämme sen muille avoimesti. Ne ilmeet ja ähkimiset! Ai miten ihanaa, maista tätä… Kun syömme yhdessä ravintolassa jotakin tosi hyvää, jaamme keskenämme hekumallisen mielihyvän tunteet, jollaisia yleensä koemme ja ilmaisemme vain yksityisesti, seksuaalisuuteen liittyen, Hassinen sanoo.
Jotkut sanovat, että heille ruoka on pelkkää polttoainetta. Hassinen kertoo säälivänsä heitä. Nelisen vuotta sitten paha flunssa vei häneltä täydellisesti maku- ja hajuaistin yli kahdeksi kuukaudeksi.
– Oli vaikea tunnistaa, oliko ruoka hyvää tai mistä se edes on valmistettu. Tuli kolkko olo.
20 kiloa riisiä
Kirjailija Heikki Valkaman helsinkiläiskeittiön alakaapissa on kahdenkymmenen kilon säkki Aasia-kaupasta ostettua riisiä. Riisi kypsyy jo keittimessä, ja Valkama pilkkoo pannulle vasta ostamansa nieriän. Sen hän paistaa inkiväärisoijassa ja hunajassa.
– Teriyaki on helppo arkiruoka, hän sanoo.
Valkama asui lapsuutensa ja lähes koko kouluikänsä Japanissa, missä hänen vanhempansa olivat lähetyssaarnaajina. Hän on kirjoittanut Japani-aiheisia tietokirjoja ja suomentanut japanilaista sarjakuvaa, joten oli luontevaa, että hänen ensimmäinen romaaninsakin, dekkari Pallokala sijoittuu Japaniin – ja sen keittiömaailmaan.
– Ruoka ja syöminen ovat iso osa japanilaisuutta, ja kokki tuntui hyvältä päähenkilöltä. Suomalaisen keittiömestarin Riku Mäen kautta japanilaiseen keittiömaailmaan luodaan länsimaisen turistin katse. Se mahdollistaa ihmettelyn ja kummastelun, myös sellaisten piirteiden huomioimisen, joita japanilaiset itse eivät huomioi, Valkama sanoo.
Gastrodekkarin murha-ase
”Terä upposi niskaan.” Pallokala alkaa tehokkaasti kuten jännärin kuuluukin. Heti perään käy ilmi, että kyse on tonnikalasta.
Pallokala voitti sekä Suomen dekkariseuran vuoden esikoisdekkarin palkinnon että Turun kirja- ja ruokamessujen Kirja à la Carte -palkinnon. ”Ruoka rakentaa tarinaan viiteympäristön, se toimii juonen olennaisena osana toistuen eri muodoissa ja tyyleissä ja muodostaa kirjan vähittäin kehittyvän kliimaksin – jossa ruoka toimii tässä dekkarissa peräti murha-aseena. Erityisen herkulliseksi kirjan tekee se, että se käsittelee kohteena olevaa ruokakulttuuria syvällisellä asiantuntemuksella ja toimii jopa hienovaraisena johdatuksena sen saloihin”, perusteluissa todettiin. Kirja jatko-osineen sai samalla lisämääreen gastrodekkari.
Valkama pyrkii siihen, että dekkarien juoni etenee myös ja erityisesti ruokakohtauksissa, kuten japanilaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa tapahtuu.
”Ruoan valmistus kertoo jotakin olennaista koko tarinan kannalta.”
– Ruoan valmistus ja siitä nauttiminen kertoo jotakin uutta hahmoista tai jotain olennaista koko tarinan kannalta, ja tietenkin se mahdollistaa myös ihmisten välisen kommunikaation. Välillä kirjoissani on pitkiäkin jaksoja, joissa istutaan ruokapöydässä, mutta niissä toiminta tulee siitä, että pöytään tuodaan uusi ruokalaji joka muuttaa dynamiikkaa tai nostaa esiin uusia teemoja.
Herkkulautanen valehtelijalle
Taustatutkimuksen tekeminen on ollut Valkaman mukaan vähintäänkin maukasta. Ensimmäistä kirjaa varten Valkama söi fugua eli pallokalaa, kuuluisaa jopa hengenvaarallista herkkua. Tulikukkaa hän kirjoitti pari viikkoa buddhalaisluostarissa perehtyen samalla pappien tekemään monimutkaiseen temppeliruokaan. Laserjuuressa eräs kohtaus sijoittuu ravintolaan, jossa nautitaan sashimia alastomien naisten iholta, mutta tämän pariin Valkama ei kerro hakeutuneensa.
Lukijat kommentoivat usein, että lukiessa tuli nälkä. Usein tulee kirjoittaessakin. Valkama sanoo joutuvansa yleensä keittämään vähintään vihreää teetä.
”Voi selitellä ja valehdella ummet lammet, ruoka tuo tarttumapinnan.”
– En tiedä, onko ruoasta sen kivampi kirjoittaa kuin jostain muusta, mutta tietty selkeys siihen liittyy. Ruoka on oikea, fyysinen, olemassa oleva asia, jossa pätevät tämän maailman säännöt. Siitä voi kerätä tietoa ja tehdä taustatyötä. Tietoaineksena, jonka päälle voi rakentaa fiktion, se on, voisiko sanoa herkullinen. Voi selitellä ja valehdella ummet lammet, koska ruoka tuo tarttumapinnan.
Leipäjono ja suklaakakku
– Aiemmissa kirjoissani olen kuvannut ihmisiä sisältä käsin. Viides vuodenaika oli minämuotoinen psykologinen romaani, jopa psykoanalyyttinen. Kerrostalo on sitten ehkä sosiologiaa, kirjailija Hanna-Riikka Kuisma luonnehtii.
Kirjan idea lähti ympäristöstä, ankeasta rapistuvasta kerrostalolähiöstä, joka sijaitsee Kuisman kotikaupungin Porin tapaisessa paikassa. Kuisma kirjoitti kullekin henkilöistään tietoisesti kohtauksen, jossa tulee esiin tämän suhde ruokaan.
– Ruokaan tiivistyy sitä syövän ihmisen tulotaso mutta myös tavat, henkilöhistoria, se millaisessa perheessä on kasvanut. Pienillä nyansseilla voi kuvata ihmistä ja tämän henkilösuhteita: kuka laittaa ruokaa ja kenelle ja miten sitä syödään. Vai laitetaanko edes? Haetaanko valmiina kaupasta tai ravintolasta?
Joillakuilla on ruoasta pulaa. Kuisma halusi tuoda kirjaan mukaan myös leipäjonot. Toisille taas ruoka tarjoaa yhteisöllisyyttä, kuten äiti tarjotessaan sitä myös lapsensa kavereille. Slovakiasta kotoisin oleva nainen, joka työskentelee kotonaan prostituoituna, puolestaan hyvittelee tytärtään leipomalla tämän kanssa suklaakakkua.
– Tutkin netistä, että se on Slovakian erityisherkku. Ajattelin, että se toisi äidille mukavia muistoja lapsuudesta, Kuisma sanoo.
Pulla, maito ja porno
Pulla. Siinä puolestaan esimerkki ruoasta, jolla on suomalaisille erityismerkitys, niin myös Kerrostalon henkilöille. Mutta eri merkitys jokaiselle.
Vanhalle pariskunnalle, joka on aiemmin päivällä nautiskellut leppoisasta seksistä, yhteiset kahvit ja lämmin pulla ovat suorastaan romanttis-eroottinen herkku. Heti sen jälkeen onkin raastavaa lukea, miten asunnottomaksi jäänyt vanha nainen nakertaa yksin ulkona kuivaa pullanpalaa, jonka joku on hänelle säälistä antanut. Entiselle alkoholistimiehelle, jonka addiktioksi on nyttemmin vakiintunut syöminen, tavallinen aamupala on puolestaan ”pulla, maito ja porno”.
”Ruokaan ja sen tarjoamiseen liittyy myös vallankäyttö.”
Kerrostaloympäristössä tulevat havainnollisesti esiin eri alakulttuurien erot ja muutokset. Samalla myös ruokakulttuurin. ”Vegetaristiksi ryhtynyt” aikuinen poika on vanhemmilleen vaikea pala, ja nuorelle tietokonenörtille virnuillaan soppajonossa, kun hän pahaa aavistamatta kysyy, onko ilmaisesta hernekeitosta tarjolla vegeversiota. Häneltä tiedustellaan, haluaako hän kahviinsa kenties soijamaitoa, ja kun hän vastaa, että kauramaitoa mieluummin, koko jono ratkeaa nauruun.
Lukija panee merkille myös, kuka hakee perhepitsoja tai kebabia paikallisesta etnisestä pitseriasta ja miksi – joko sen pitäjää, maahanmuuttajaa tukeakseen tai asiaa edes sen kummemmin miettimättä – ja kuka missään tapauksessa ei.
– Ruokaan ja sen tarjoamiseen liittyy myös vallankäyttö, Hanna-Riikka Kuisma toteaa.
– Raitistuneen alkoholistin pitämään kahvilaankaan ei saa tulla humalassa, ja kirkollisen tahon jakaman kassin ohessa on otettava vastaan sanomaa ja Jeesus-monisteita.
Ilonhetkiä kurjuuden keskelle
Kerrostalossa monella henkilöllä on karu ja kaikkea muuta kuin terveellinen ruokavalio. Gourmetin huippu on se, että uuniranskalaisten päälle ripotellaan grillimaustetta. Nuori nainen, jolta amfetamiini on vienyt ruokahalun, saa alas vain mansikanmakuisia proteiinipirtelöitä. Toinen laihduttaa miehensä vuoksi, mutta tämä käykin öisin naapurissa asuvan, poikkeuksellisen lihavan naisen luona.
– Monet ovat tulkinneet prostituoiduksi tämänkin naisen, joka lähinnä syö huoneessaan sipsejä ja ottaa öisin vastaan miehiä. Itse ajattelin, että siinä on nainen, joka nauttii elämästä omalla tavallaan, Hanna-Riikka Kuisma huomauttaa.
– Halusin kirjasta naiskielisen, joten luin paljon naisten 1800-luvulla kirjoittamia romaaneja Jane Austenista alkaen. Kirjoittaessani huomasin, että päähenkilöni, hänen siskonsa ja tämän naisystävä kokoontuivat jatkuvasti keskustelemaan teen ja keksien ääreen! Oli pakko vaihtaa tarjoiluiksi välillä kaakao ja voileipiä, Kuisma nauraa.
”Vaikka kirja on muuten hankala, siinä on ihan tietoisesti miellyttäviä ruokakohtauksia.”
Kuisman aiemmissakin kirjoissa on ruoan ongelmakäyttökuvauksia. Jo esikoisnovellikokoelmassa Elinkautinen on tarina, jossa nainen tekee pieteetillä ruokaa miehelleen, mutta kun mies ei tule ajoissa kotiin, nainen syö kaiken ja vielä jääkaapinkin koko sisällön. Kuisma on kuvannut myös ahmimishäiriötä ja bulimiaa.
Kuisman edellinen romaani Viides vuodenaika käsittelee hyväksikäyttöä ja sen seurauksia.
– Vaikka kirja on muuten hankala, siinä on ihan tietoisesti miellyttäviä ruokakohtauksia.
Ruoka tihentää ja materialisoi
– Ruoka on sekä universaali että mitä kulttuurisidonnaisin asia, sanoo turkulainen kirjallisuudentutkija Siru Kainulainen.
– Kaikkien pitää tai pitäisi saada syödä, mutta mitä ja miten syödään, on vaihtelevaa. Samoin ruoan merkitys. Kirjan ruokakuvauksissa voi olla kyse arjen asiasta tai ruumiillisuuden juhlinnasta, joka luo teokseen yhtäältä toden tuntua ja toisaalta aistimellisuutta.
Lukeminen ja syöminen liittyvät monilla yhteen, ja jotkut kirjat saattavat herättää halun herkutella tai kokata. Ruoan käsittely kirjallisuudessa voi herättää myös pohdintoja vallasta ja esimerkiksi siitä, onko oikein syödä eläinperäisiä tuotteita.
– Ruoka voi olla ohimenevä yksityiskohta muiden toden tuntua luovien yksityiskohtien joukossa, mutta se voi myös tihentää ja materialisoida isoja kysymyksiä vallasta ja vaikkapa maailman tulevaisuudesta. Ruoka voi olla symboli ja viitata esimerkiksi sukupuolten väliseen valtahierarkiaan, toisaalta se voi olla hyvin konkreettinen osoitus ihmisen perustavaa laatua olevasta ruumiillisesta olomuodosta.
Ruoka on yhdistävä tekijä globaalisti ja toisaalta pienten yhteisöjen kuten perheen tai työporukan kesken.
– Entä onko yksin syöminen totaalisen yksinäisyyden merkki? Kainulainen kysyy.
Kannibalismi ja iso nälkä
Suomalaiset nykykirjailijat ovat antaneet ruoalle hyvin erilaisia ja kiinnostavia merkityksiä. Kainulainen ottaa esiin muutaman esimerkin.
– Annika Idströmin Luonnollinen ravinto kertoo kannibalismista, joka on yhtäältä symbolista mutta myös aivan konkreettista. Kirjassa nousee esiin kysymys, eikö olisikin aivan luonnollista, että myös ihmislihaa syötäisiin – syödäänhän sikojakin.
– Anja Snellman on teoksissaan käsitellyt usein ruokaa, ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta. Esimerkiksi Rakkauden maanosat -romaanissa hän suorastaan leikittelee ruoan kanssa. Satu Taskisen Täydellisessä paistissa ruoka edistää konkreettisesti tarinaa, mutta toisaalta myös symboloi päähenkilön elämän jatkuvaa pyrkimystä täydellisyyteen, tavoitteeseen, joka on mahdoton. Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaanissa 1860-luvun kauhut piirtyvät lukijan eteen, ja lukijalle näytetään havainnollisesti, miten nälkää nähneen lapsen elämä muuttuu lopullisesti.
– Nuortenkirjoissa syömisongelmat, anoreksia ja bulimia, ovat olleet esillä esimerkiksi jo 1980-luvulta Hannele Huovin Madonnasta lähtien. Uudemmissa lasten- ja nuortenkirjoissa ruoalla voi jo hassutella. Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoissa Hanna-äiti laittaa tyttöjen mielestä liian terveellistä ruokaa, joten he karkaavat naapurin tätien luo herkuttelemaan.
Katovuosista katumukseen
Siitä, miten suomalaisen kirjallisuuden ruoka- ja ruokailukuvaukset ovat vuosien varrella muuttuneet, Siru Kainulainen poimii muutaman esimerkin runoudesta. Jo J. L. Runebergin runo Saarijärven Paavo kertoo leivän puutteesta ja maanviljelyn ongelmista.
– 1930-luvulla Katri Vala kuvaa runossaan appelsiinien pyramideja, joita nälkäinen, raskaana oleva nainen voi vain kaiholla katsella ikkunan takaa. 1950-luvun alussa Eila Kivikk’aho kirjoitti leivästä ja juustosta ruokakomerossa, ja sekös kauhistutti kriitikoita. Ei nyt vakavasti otettavaan runouteen tämmöinen kuulu! Modernistinen runo muutti käsityksiä, esimerkkinä Pentti Saarikosken Leipä.
– Riina Katajavuoren Koko tarina alkaa ruokarunolla, jossa on eroottinen lataus. Tuija Välipakan Uutisia! sisältää suuria värikuvia hedelmä- ja kasvispyramideista. Toisaalta ruoka näyttäytyy ongelmana Teemu Mannisen Paha äiti -runokirjassa: ”Tienvarren vehnä sopii rehuksi / porsaalle, joka syntyi teuraaksi.” ■
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 1/2020.
Pauliina Susi
Pauliina Susi (s. 1968) on vantaalainen kirjailija ja toimittaja, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, dekkareita, novelleja, kuunnelmia ja tietokirjallisuutta. Hänet on palkittu Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla ja Vantaan kulttuuripalkinnolla.