Päähenkilö

Kirjallisia rinnakkaistodellisuuksia

Tuttu ja tavanomainen muuttuvat Anne Leinosen teoksissa vieraaksi ja kummalliseksi.

Kirjailija Anne Leinonen on tullut tunnetuksi etenkin spekulatiivisen fiktion ilmaisukeinoja hyödyntävistä teoksistaan. Hän on käsitellyt tuotannossaan moninaisia aiheita – yksilön ja yhteisön välisiä ristiriitoja, ulkopuolisuutta, syyllisyyttä, ylisukupolvisia traumoja, elämän ja kuoleman kiertoa, luontoyhteyttä, noituutta ja taikuutta – omintakeisella ja tunnistettavalla otteella. Vei Leinonen lukijansa sitten Vihainperän kylään Saimaan rannoille, manalan saleihin tai uhkaavien luonnonilmiöiden saartamaan Helbyn kaupunkiin, hän kuljettaa kerrontaa eteenpäin taiten laadittujen juonikuvioiden, muodonmuutoksia kokevien henkilöhahmojen ja aistivoimaisen ympäristönkuvauksen avulla.

Mystisistä, yliluonnollisista ja mytologisista aiheista kirjoittava Leinonen rinnastaa taiteen magiaan.

– Kirjalliset teokset ovat ajatusleikkejä. Spekulatiivisessa fiktiossa on mahdollista testata ideoita, jotka eivät ole vielä konkreettisesti toteutettavissa. Tarinoissa esiin nostetut asiat voivat tuottaa myöhemmin tieteellisiä oivalluksia. Rakastan kielen rajojen laajentamista, uudissanojen keksimistä ja aiemmin sanallistamattomien kokemusten sanallistamista.

Toden ja epätoden välimaastossa

Spekulatiivisen fiktion, uuskumman, maagisen realismin ja reaalifantasian alla on kirjoitettu hyvin erilaisia teoksia, mutta kaikkia niitä yhdistää leikki todellisen ja mahdollisen välisillä yhteyksillä.

Fantasia- ja scifikirjallisuuden parissa kirjailijan työnsä aloittanut Leinonen kritisoi kirjojen ahtamista lajityyppien lokeroihin.

– Aloimme vuosia sitten puhua Pasi Ilmari Jääskeläisen, Jukka Laajarinteen, Jani Saxellin ja J. P. Koskisen kanssa siitä, kuinka genret rajoittavat kirjallista ilmaisua. Halusimme rikkoa rajoja ja sekoittaa vapaasti lajityyppejä.

Leinonen suhtautuu reaalifantasiaan pikemminkin metodina kuin genrenä. Hänen teoksensa yllättävätkin usein lukijansa odottamattomilla lajityyppivaihdoksillaan. Romaaninsa Metsän äiti (Atena, 2017) ja Katve (Osuuskumma, 2020) kirjailija aloittaa realistisesti mutta luo vähitellen kerrontaan säröjä kuvaamalla henkilöhahmojen kokemia näkyjä ja kohtaamia anomalioita. Tutun todellisuuden rinnalle avautuu outo rinnakkaistodellisuus vaihdokkaineen, noitineen ja menneisyydestä nykyisyyteen kurottavine henkineen.

Leinonen arvelee, että on saattanut sulkea rajoja rikkovalla lähestymistavallaan itseltään ovia, sillä kustantajat karttavat usein kirjoja, jotka eivät edusta yksiselitteisesti tiettyä genreä.

– Toisaalta kirjoittamistani motivoivat muut tekijät kuin pyrkimys asettua muottiin. Kirjallisuus elää ja uudistuu konventioista poikkeavista tarinoista. Nautin lukijanakin siitä, kun saan yllättyä kirjassa tapahtuvista suunnanmuutoksista.

Spekulatiivisen fiktion, uuskumman ja reaalifantasian lumo perustuu viehtymykseen, jota ihmiset tuntevat mystisiä ja yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan. Tutun muuttuminen tuntemattomaksi ja tavallisen kummalliseksi voi olla herättelevä kokemus. Leinonen toteaa, että sattumanvaraisten asioiden yhdisteleminen ja kuvitteellisten syy- ja seuraussuhteiden hahmottaminen on ihmismielen luontainen ominaisuus.

– Ihmisen pää toimii yhdistelemällä asioita toisiinsa. Spekulatiivinen fiktio toteuttaa tarvettamme nähdä järjellisiä yhteyksiä asioiden välillä, jotka eivät oikeasti sovi yhteen. Toisaalta yliluonnollisista asioista kirjoittaminen on tapa etäännyttää. Se mahdollistaa vaikeiden kokemusten käsittelemisen suorasukaisesti.

Leinonen viittaa kirjailija John Cluten käsitteeseen equipoise, joka tarkoittaa monitulkintaista spekulatiivista uhkaa tai odotetta. Tällaista ilmaisukeinoa hyödyntävässä tekstissä fantastinen on läsnä mutta kätkettynä rivien väleihin. 

– Tarinat, jotka antavat lukijan olettaa, että kohta tapahtuu jotain fantastista jäävät kutkuttavasti mieleen. Itseäni kiehtovat erityisesti tarinat, jotka päättyvät arvoituksellisesti. Avoin loppu ei tyhjennä pajatsoa.

Toiset maailmat

Fantasmaattisia ilmaisukeinoja Leinonen on hyödyntänyt etenkin romaanissaan Vaskinainen (Osuuskumma, 2015). Vaskinainen kertoo kahden yhteisönsä hyljeksimän hahmon tarinan. Niilasta kartetaan, sillä hän on koskettanut lapsena kuolemaa pelastuttuaan täpärästi hukkumiskuolemalta. Tuonelassa taottu Vaskinainen puolestaan ajetaan maanpakoon, sillä hän on lietsonut siskonsa kapinaan. Kaksikon harteille lankeaa vastuu selvittää syy kuolleiden sielunmatkaa edesauttavan Tuonelan pyörän rikkoutumiseen ja keksiä keino korjata se.

– Vaskinainen on tarina maailmanlopusta ja tasapainon palauttamisesta. Tarinassa voi nähdä vahvoja ympäristöekologisia painotuksia.

Innoitusta kirjansa mytologiseen kerrontaan Leinonen haki etenkin Kalevalasta ja itämerensuomalaisesta muinaisuskosta.

– Kansanperinteestämme on löydettävissä kiehtovia yhteyksiä Gilgamesh-myyttiin, antiikin Kreikan mytologioihin ja muihin taruihin. Esimerkiksi Lemminkäinen isketään palasiksi ja kootaan kasaan aivan kuten Osiris.

Kirjallisuus elää ja uudistuu konventioista poikkeavista tarinoista.

Selvittäessään Tuonelan pyörän rikkoutumista Niilas ja Vaskinainen kohtaavat kuolevia, jotka eivät voi siirtyä tuonpuoleiseen, ja hävitystä, jota aaveina maan päällä vaeltavat kuolleet aiheuttavat. Leinosen teokset eivät ole graafisen väkivaltaisia, mutta hän käsittelee kärsimystä ja kuolemaa peittelemättömän intensiivisesti. Väkivaltaiset tapahtumat ovat hänen romaaneissaan yllättäviä ja sysäävät tarinaa voimallisesti eteenpäin.

Eräs toistuva teema hänen tuotannossaan on hukkuminen, josta hän kirjoittaa niin Metsän äidissä, Katveessa kuin Vaskinaisessakin.

– Olen pelännyt hukkumista lapsuudestani saakka. Käsittelen hukkumisen pelkoani kirjoittamalla ihmisistä, jotka joutuvat veden varaan, tulevat vedetyiksi pinnan alle, putoavat jäiden läpi tai jäävät kiinni mutaan.

Kuolema ja uudestisyntyminen

Leinosta kiinnostavat primaariset vaistot ja alitajuiset voimat. Hän on tutkinut ihmispsyyken varjopuolia ja niiden vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen etenkin kauhuteemaisissa kirjoituksissaan.

– Ihminen on osa luontoa. Näen inhimillisen toiminnan taustalla eläimellisiä ja vaistonvaraisia käytösmalleja. Elämä on taistelua ja ponnistelua. Kaunokirjallisuudessa selviytymisen metafora voi tarjota keinon käsitellä elämän rankkoja ja vaikeita puolia. Selviytyminen luo myös jännitettä ja motivoi henkilöhahmoja toimimaan.

Syvätasolla Leinonen näkee katoamisen, hukkumisen ja menetyksen teemoissa yhteyksiä normittavan yhteisön yksilöön kohdistamaan vallankäyttöön.

– Kirjoitan toistuvasti kriisiin ajautuneista ihmisistä, joita yhteisö pitää vääränlaisina ja jotka ovat jonkinlaisessa murrostilassa. Hukkuminen saattaa symbolisoida yksilön kokemaa kadotuksen tunnetta yhteisöllisen paineen edessä.

Kuolemanrajakokemukset antavat Leinosen romaanien henkilöhahmoille myös uusia kykyjä. Hän kuvaa usein voimaantumista, muodonmuutosta ja uudelleensyntymistä. Viivamaalarin (Atena, 2013) päähenkilö löytää itsensä heittäytymällä työresurssitoimiston hänelle määräämään käsitetaideprojektiin, jossa hän maalaa yhdessä kollegansa Ursulan kanssa viivaa halki kaupungin.

– Viivamaalarin päähenkilö on nimetön, ja hänellä tarinassa useita eri persoonia. Kirjan lopulla hän löytää oman nimensä. Tämä on tietoinen viittaus oman identiteetin hahmottumiseen. Yksilön ja yhteisön konfliktia kuvaavat kirjani ovatkin usein kertomuksia yksilön persoonallisuuden ja elämän muodonmuutoksesta.

Sielu metsässä

Metsällä on erityinen sija Leinosen tuotannossa. Taustalla on hänen rakkautensa metsiä kohtaan. Hän on kotoisin Juvalta ja kertoo juurtuneensa paikkauskollisena ihmisenä takaisin Etelä-Savoon Helsingin opiskeluvuosiensa jälkeen.

– Luonto on ollut minulle tärkeä lapsuudesta saakka. Kun koulupäivä päättyi, nappasin sukset jalkaani ja lähdin metsään hiihtelemään ja kehittelemään tarinoitani. Parhaat ideani syntyvät edelleen metsässä.

Leinonen tunnustautuu luonnon puolestapuhujaksi. Hän on sanallistanut ihmisen luontosuhdetta ja ekologista kriisiä varsinkin dystooppissävytteisissä teksteissään.

– Viime aikoina minusta on alkanut tuntua siltä, että olen käynyt dystooppisen tien loppuun saakka. Maailma on riittävän dystooppinen ilman dystooppisia tarinoitakin. Olen miettinyt paljon sitä, kuinka voisin kirjoittaa ihmisen luontosuhteesta valoisammin. Pelkään kuitenkin, että ekologinen utopia on mahdollinen vain, jos ihminen poistetaan kuvasta.

Tuntemattomat voimat

Metsissä Leinosen romaanien henkilöhahmot saavat usein yhteyden itseään suurempiin voimiin. Nämä voimat voivat olla uhkaavia ja tuhoavia, kuten väkivaltaisen kuoleman kokeneita henkiä, tai hyväntahtoisia, kuten noitia, jotka pitävät hallussaan salattua tietämystä.

Noituudesta Leinonen kirjoittaa etenkin nuortenromaaneissaan Kirjanoita (WSOY, 2017) ja Noitakirja (2018), jotka kertovat symbioottisessa Helbyn ja Helsingin kaksoiskaupungissa elävän Auran havahtumisesta piileviin kykyihinsä.

– Kaunokirjallisuudessa noidat kuvastavat usein yksilön kasvua omiin voimiinsa. Toisaalta noituus ylittää yksilöperspektiivin. Noidat ovat tietäjiä ja muinaisten perinteiden jatkajia. Tarinat noituudesta eivät kerrokaan vain yksilön kasvusta vaan myös yksilöä suuremmista yhteisöllisistä voimista.

Kaunokirjallisuudessa selviytymisen metafora voi tarjota keinon käsitellä elämän rankkoja ja vaikeita puolia.

Leinonen tunnustaa, ettei itse usko varsinaisesti yliluonnolliseen. Magia symbolisoi hänelle ihmisen sisäistä voimaa ja ihmisten välistä kommunikaatiota. Erilaiset uskomusjärjestelmät kuitenkin kiinnostavat häntä syvästi.

– Jokaisella ihmisellä on uniikki havaintomaailmansa, jonka pohjalta hän luo todellisuutensa. Jos käsitys todellisuudesta muotoutuu kokemusperäisesti, minun ei tarvitse ottaa kantaa siihen, onko toisen ihmisen kokemus tosi vai ei. Joskus ihmiset kokevat outoja ja mystisiä asioita, eikä niille löydy selitystä.

Oudot kokemukset jäävätkin Leinosen teoksissa lähtökohtaisesti avoimiksi.

– Lukija saa itse tulkita, onko kirjani henkilöhahmo sekaisin vai kokeeko hän todella jotain maagista. Selityksen ei tarvitse tulla minulta.

Näyt ja anomaliat ilmenevät Leinosen tarinoissa erityisissä solmupaikoissa, joihin on tiivistynyt ja kasautunut merkittävien tapahtumien nostattamaa energiaa. Ajatuksen taustalla on kirjailijan käsitys inhimillisen kokemusmaailman kerroksellisuudesta ja paikkasidonnaisuudesta.

– Tilallisessa kokemuksessamme on läsnä myös menneisyys. Kun esimerkiksi kävelen Helsingissä, mieleeni palaa muistoja, ja saatan nähdä itseni tietyssä paikassa aiempina kertoina. Pengomme ajatellessamme paikkasidonnaisia muistiarkistojamme. Muistamme tiettyjä asioita vain tietyissä paikoissa.

Juurtumisen kokemus perustuu Leinosen mukaan juuri tähän. Eläminen tietyssä paikassa täyttää paikan merkityksillä, ja vähitellen sille muodostuu oma historiansa. Samasta syystä uuteen paikkaan muuttaminen ja sinne kotiutuminen voi tuntua vaikealta.

Taide muuttaa todellisuutta

Leinonen korostaa taiteen merkitystä inhimillisen ja ei-inhimillisen maailman moninaisuuden tunnistamisessa. Taiteella on voima muuttaa aistimisen ja kokemisen ehtoja.

– Taide on anomalia ja häiriö. Se herättelee ihmisiä näkemään asioita uusilla tavoilla. Kirjallisuuden lisäksi myös musiikki, kuvataide, performanssitaide ja muut taiteenlajit voivat muuttaa tapaamme havainnoida todellisuutta.

Leinosta kiehtoo ajatus inhimillisen kokemuksen moninaisuudesta.

– Esimerkiksi afantaasikot eivät kykene kuvittelemaan mielessään visuaalisia asioita. Itse visualisoin jatkuvasti asioita, ja kenties siksi tekstini ovat hyvin visuaalisia. Toiset kirjailijat puolestaan laativat teoksensa käsitteellisesti ja ikään kuin konseptitasolla.

Oma kokemuksemme maailmasta voikin luoda harhan, että kaikki muut kokevat maailman samalla tavalla. 

– Pidän tärkeänä, että kirjallisuudessa pääsevät esiin monenlaiset ruohonjuuritason äänet. Lukijat ovat erilaisia, joten tarvitsemme kaikenlaisia tekstejä kaikenlaisiin makuihin. Kannatan ruohonjuuritason aktivismia ja pieniä nyrkkipajoja, jotka julkaisevat esimerkiksi käsin painettuja kirjoja.

Marginaalisten äänten esillä olo kirjallisuudessa on Leinosen mukaan tärkeää myös valtarakenteiden tiedostamiseksi ja purkamiseksi.

– Yhteiskunnassamme on ihmisryhmiä, joiden asema on heikko. Suomessa suurimpia ongelmia ovat mielestäni sosiaalinen epätasa-arvo, kaupunkien ja maaseudun välisten erojen kasvu sekä köyhyyden periytyminen.

Viime aikoina minusta on alkanut tuntua siltä, että olen käynyt dystooppisen tien loppuun saakka. Maailma on riittävän dystooppinen ilman dystooppisia tarinoitakin.

Leinonen on käsitellyt omissa teoksissaan etenkin ylisukupolvisia traumoja: alkoholismia, perheväkivaltaa ja sotatraumoja. Hän kertoo eläneensä onnellisen lapsuuden mutta myöntää, että jokin yhtenäiskulttuurin katseessa ja paineessa on jäänyt häntä hiertämään.

– Kirjoitan toistuvasti yksilön ja yhteisön välisistä ristiriidoista, sopeutumattomuudesta, poikkeavuuksista ja vääränlaisuudesta. Yhteisön yksilöön kohdistama kontrolli on minulle selkeästi kipupiste.

Tekstien synty

Leinosella on omien sanojensa mukaan ”sekakäyttäjän” lähestymistapa kirjojen tekemiseen. Osan teoksistaan hän kirjoittaa hyvin suunnitelmallisesti ja osan hyvin spontaanisti. Kaikki riippuu siitä, mitä tarina vaatii.

– Jos kirjoitan rikostarinaa tai juonivetoista kirjaa, suunnittelen rakenteen huolellisesti etukäteen. Tarinan on oltava lukijalle uskottava. Jos sen sijaan työstän eksistentiaalisempaa tekstiä, irrottelen vapaammin. Juuri nyt kirjoitan Metsän äidin ja Katveen tapahtumapaikoille sijoittuvaa uutta romaania, enkä tiedä vielä aivan tarkkaan, millaiseksi tarina lopulta muotoutuu.

Kirjailija tarvitsee Leinosen mukaan työssään ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja aikaa.

– Tutkin ja tunnustelen rauhassa tekstieni ydintä, jotta saan selville, mitä ne vaativat ja millaisiksi niiden on muotouduttava. Työstän usein samaan aikaan montaa eri käsikirjoitusta, ja saatan kirjoittaa yhtä kirjaa kymmenenkin vuotta.

Kirjoittaja

Mika Pekkola

Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.