Seksikkäitä epäkuolleita ja 1700-luvun peruukkipäitä
Helmikuun puolenvälin haastattelupäivänä metroaseman screenit mainostavat Emerald Fennellin uutta tulkintaa Emily Brontën Humisevasta harjusta.
Vuosi sitten saatiin uusi versio goottikauhun ylittämättömästä klassikosta, Bram Stokerin Draculasta. Robert Eggersin Nosferatu modernisoi yhtä lailla F.W. Murnaun 1920-luvun mykkäelokuvaa.
Tummasävyisten periodidraamojen tekijä Eggers on sanonut, ettei kestäisi autojen ja kännyköiden ottamista mukaan elokuviinsa. Modernin maailman kuvaus merkitsisi hänelle henkistä kuolemaa.
1700–1800-lukujen anglosaksisen kirjallisuuden rakastaja, itsekin veikeitä ja värikylläisiä historiallisia romaaneja kirjoittava Tarkiainen riemuitsee elokuva-alan uusista tuulista.
– Olisi ihanaa palata yksinkertaisempaan ja karumpaan maailmaan. Jos vaikka kirjeiltä menisikin muutama viikko matkaan, kommunikoinnista tulisi aivan toisenlaista: hitaampaa ja ajatellumpaa.
Uutta Humisevaa harjua Tarkiainen ei ole vielä ehtinyt nähdä.
– En kyllä muista, että se kirja olisi ollut täynnä ihan niin lihallista ilottelua, ehkäpä Brontë sitten kääntyy haudassaan. Omissa teoksissani pyrin siihen, että ajankuva pitää sinällään paikkansa ja faktat ovat kutakuinkin kohdillaan, mutta henkilöt saattavat toimia modernisti.
Toisaalta Tarkiainen ei usko íhmisten juurikaan muuttuneen perustuntemuksiltaan ja -haluiltaan.
– Jos ajattelee koronaa, niin ihan samanlaisia pelkoja ja epäluuloja oli ilmassa, kun isorokkoa vastaan alettiin rokottaa. Tai jos puhutaan internetin feikkiprofiileista: 1700-luvun romaaneissa ihmiset vaihtavat nimiään ja elävät monta elämää. Identiteetti oli joustava, performatiivinen.
Fandomin kirjoittajakoulussa
Helsinkiin vuonna 1996 kotiutunut historianopiskelija Tarkiainen löysi ensin spefi- ja kauhufandomin. Hän kirjoitti novelleja Porttiin, Tähtivaeltajaan, Spiniin ja Kosmoskynään.
– Spefi-kirjoittajaporukka oli hyvä, lämmin ja salliva yhteisö. Miun mies on kauhun suurkuluttaja, suurin osa kotikirjastostamme on aina ollut scifiä, kauhua ja fantsua, Tarkiainen muistelee.
Tarkiaisen esikoisromaanissa Pure mua (Tammi, 2018) lyödään mustanhumoristinen, eroottisesti uskalias vaihde silmään.
Anna on kolmikymppinen historianopiskelija, jonka vanhemmat haluaisivat tyttärensä vakiintuvan pikkuhiljaa. Niinpä Anna saa parisuhdetaitojen harjoittelua varten synttärilahjaksi ikioman vampyyrin, jolla on panta kaulassa ja nahkahousut jalassa. Tsaarin ajan ja maaorjuuden muistoja kantavaan Vladiin on asennettu hermoimplantti, joka ehkäisee kapina- tai karkausyritykset.
Anna yrittää palauttaa epätoivotun lahjan, mutta Kennel Alucard -firmaan ei saa yhteyttä. Pian kuvioihin pamahtaa toinenkin vampyyri, punakaartilainen Kalle Antinpoika Lempinen eli Kalma.
Vampyyrien punakaarti
Pure mua kuvaa uskottavasti opiskelijamaailmaa ja nuorten aikuisten parisuhdevaiheilua. Siksi lukijan on myös helppo niellä, että hämäräyhtiö vuokraa vampyyreita rikkaiden pikkutuhmiksi leikkikaluiksi ja kotiorjiksi.
– Tykkään rikkoa sellaista glitter-vampyyrikuvastoa, jossa ne ovat ylivertaisen kauniita ja voimakkaita seurapiirileijonia. Halusin pudottaa miun vampyyrini suomalaiseen loskaan liukastelemaan, Tarkiainen innostuu.
Esikoisromaani kääntääkin asetelmat monin tavoin ympäri.
– Anna on eettisesti valveutunut kasvissyöjä, hän vastustaa espoolaisesta rantahuvilastaan käsin vanhempiensa valkoista arvomaailmaa. Vlad ja Kalma taas ovat työväenluokkaisia ja punaisia, Tarkiainen linjaa.
Halusin pudottaa miun vampyyrini suomalaiseen loskaan liukastelemaan, Tarkiainen innostuu.
Kauhu on usein allegorisella tavalla yhteiskunnallista. Kritiikeissä ja blogeissa Tarkiaisen esikoisesta löydettiin eläintenoikeus- ja ihmiskauppatematiikkaa. Sisällissodan muistoista mennään uudenlaiseen luokkayhteiskuntaan.
Vuonna 2018 Suomessa muisteltiin sadan vuoden takaista murhenäytelmää, mutta harvempi yhdisti sisällissotaan glamrock- ja love metal -henkisiä epäkuolleita. Tarkiaista ei hirvittänyt tehdä joillekuille edelleen kipeistä asioista genreviihdettä.
– Mielestäni kohtelin kunnioittavasti sodan ja sen uhrien perintöä, vaikka annoinkin tapahtumista vaihtoehtohistoriallisen tulkinnan.
”Myö” vastaan ”hyö”
Romaanissa Peto irti (Tammi, 2023) Anna, Vlad ja Kalma päätyvät road tripille Tarkiaisen eteläkarjalaiseen kasvuympäristöön.
Vuosi 1918 on vaihtunut myyttisiin konflikteihin: kalevalaisista kansanrunoista tuttuun, Kalervon ja Untamon sukujen kostonkierteeseen ja vampyyrien ja ihmissusien ikiaikaisiin vihollisuuksiin.
Kullervo on surmattu, joten luvassa ovat paitsi kunnon peijaiset, myös murhamysteerin selvittelyä. Kullervon perustama Hukkapojat-porukka taas on yhdistelmä muuttotappioalueiden nuorten miesten kerhotoimintaa ja pikkurikollista liivijengiä.
Peto irti -kirjasta avautuukin kauhufantastisia näkökulmia rasismiin ja ennakkoluuloihin. Vlad ja Kalma pitävät ihmissusia koirien tapaisina ”karvaturreina”. Myös ihmiset ovat vampyyrien silmin ”pulssiporukkaa” eli ravinnoksi käytettävää alempaa kastia.
Ihmiset ovat vampyyrien silmin ”pulssiporukkaa” eli ravinnoksi käytettävää alempaa kastia.
Kaikilla on omat ennakkoluulonsa. Niilläkin, joita toiset ylenkatsovat tai vainoavat.
– Näinhän se on, ikävä kyllä. Se on aina myö vastaan hyö. Ei pystytä asettumaan toisen asemaan, vaan oma porukka on aina se parempi. Halusin kakkoskirjan kertovan myös veljeyden voimasta, siitä miten pidetään yhtä maailmaa vastaan. Mutta siinä sitten väistämättä poljetaan jotakuta toista, Tarkiainen suree.
Kotiseuturakkaudestaan huolimatta Tarkiainen ei usko Peto irti -kirjansa sopivan matkailunedistämistarkoituksiin.
– Kuvaan autioituvia kyliä ja tyhjiä kaupanikkunoita. Lappeenrannan seutu ei ole enää sama paikka kuin nuoruudessani 1980-1990-luvuilla. Paperiteollisuuden alasajo ja venäläisturistien poissaolo ovat tehneet pahaa jälkeä.
Vapaus, veljeys ja tasa-arvo
Annan, Vladin ja Kalman keskinäiset suhteet nyrjähtävät kirja kirjalta aina uuteen asentoon. Ensimmäisessä osassa Anna on Bulevardin opiskelijakämpässään asuva vampyyrinomistaja. Peto irti -kirjassa Anna tuntuu alistuneen Vladin ja Kalman autokuskiksi ja veripankiksi, jonka nesteitä nautitaan luvan kanssa.
Trilogian päätösosassa Pidä mut (Tammi, 2025) välit ovat suhteellisen tasa-arvoisia, kolmikolla on nykytermein polyamorinen suhde. He ovat seikkailujuonenkin kannalta tasaveroisia taistelukumppaneita, ”Team VAK”.
– Ekan kirjan teemana oli vapaus, tokassa kirjoitin veljeydestä, ja tässä kolmannessa tasa-arvosta, Tarkiainen vetää yhteen Ranskan vallankumouksen hengessä.
Edessä on uudenlaisia ongelmia: Anna on raskaana, vaikka sen ei pitäisi edes olla mahdollista. Vampyyrit eivät tuota siittiöitä. Heidän keskuudessaan vietetään kuolinpäivää siinä kuin meillä ihmisillä synttäreitä.
– Verta imevä vampyyrivauva voi olla itsessään vähän rankempi raskaus, joten väistämättä aletaan puhua abortista. Samalla Annan vanhemmat eivät ole vielä edes tavanneet toista potentiaalista isää – heitä tosiaan on kaksi. Lisäksi eletään juhannusviikkoa ja pimeää aikaa on puolisen tuntia päivässä. Elämä ei ole helppoa vampyyrille näillä leveysasteilla, Tarkiainen nauraa.
Hirviöt populaarikulttuurin pauloissa
Tarkiainen tunnustaa auliisti velkansa. Jo esikoiskirjassa kiitetään Joss Whedonin Buffy, vampyyrintappaja -tv-sarjaa, ”josta kaikki alkoi”. Mottosivulla lainataan The 69 Eyesin biisiä Kiss Me Undead.
Pidä mut -kirjassa käväistään rajan takana Venäjällä. Ksenia-velhon noidanmökin kirjahyllyssä on J.R.R. Tolkienia. Ksenian voimabiisinä toimii Iron Maidenin Fear of the Dark.
Erässä kohtauksessa Anna pohtii ihmissusi Pontuksen kanssa nyky-yhteiskunnan varjopuolia, kuten yksilökeskeisyyttä ja jatkuvan kasvun tavoittelua. Heti perään Pontus kiittelee meidän aikaamme kännykkäpeli Candy Crush Sagasta.
Stephen King toi 1970-luvulla kauhun arjen keskelle ja loi uskottavaa ajankuvaa tuotemerkkien kautta. Tarkiaisen kirjoissa hirviötkin ovat populaarikulttuurin pauloissa – ja luonnollisesti suosivat hänen omia suosikkejaan.
Myös Tarkiaisen 1700-luvun Englantiin sijoittuvat Vallattomat viettelijät –sarjan romanttis-historialliset romaanit kutsuvat lukijansa hurjaan intertekstuaaliseen leikkiin.
Heti avausosassa Kitty, eli kuinka mies tuhotaan (Tammi, 2020) viittaillaan muun muassa Daniel Defoen, Henry Fieldingin ja Jonathan Swiftin teoksiin.
– Mikä on sen hedelmällisempää kuin vähän iskeä silmää sinne sun tänne! Historioitsija miussa haluaa puhua näytelmistä, kirjoista ja sen ajan henkisestä ilmastosta.
Peruukkien ja pitsien tuolla puolen
Tarkiainen teki gradunsa 1700-luvun lääketieteestä. Kittyn varhaisversio syntyi alun perin gradun sivutuotteena, mutta jäi moneksi vuodeksi lojumaan.
Päivätöiltään Tarkiainen oli yli 15 vuotta Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan ja Tutkimuseettisen neuvottelukunnan yhteisenä suunnittelijana. Hallinnollisten hommien ohessa hän oli välillä apurahapätkien turvin kirjoitusvapaalla.
Työvuodet tutkimusetiikan ja tiedeviestinnän parissa jättivät Tarkiaiselle halun tuoda luotettavaa, alkuperäislähteisiin nojaavaa tietoa kirjoihinsa, mutta tehdä se vetävän viihteellisesti ja ilman luennointia. Hän kutsuukin Vallattomia viettelijöitä ”tieteenhistorialliseksi sarjakseen”.
– Kittyssä on apteekkeja ja lääketiedettä, Emilyssä tehdään kokeita sähköllä, Maggiessa on kylpyhoitoja ja terveysvesiä ja Tessassa kirurgiaa ilman anestesiaa. Nyt sitten olen kirjoittanut viidettä osaa, Pollya, jossa ovat vuorossa tyhjiökoneet ilmapumpuilla.
Tarkiaisen mukaan teollisen vallankumouksen mahdollistivat 1700-luvun pioneerityö, villi rationaalisuus ja älyllinen uteliaisuus.
– 1700-luku nähdään herkästi pitsin, peruukkien, piiskojen ja kumousaatteiden valossa. Mutta silloin oli myös monenlaisia herrasmiestieteilijöitä sekä rohkeutta ja halua tehdä luonnontieteellisiä kokeita ja mittauksia.
Vampyyrierotiikasta romantasiaan
Helsingin kirjamessuilla 2025 Tarkiainen osallistui Juri Nummelinin ja Salla Simukan kanssa Suomen Kirjailijaliiton paneelikeskusteluun seksuaalisuuden kuvaamisesta.
Silti Tarkiainen arvelee kirjojensa olevan aika kilttejä, lähempänä K-12 -tasoa kuin nykyistä romantasian hyökyaaltoa.
– Silloin kun Pure mua ilmestyi, sitä pidettiin seksipitoisena, koska kirjat olivat siistimpiä. Ei ollut vielä mitään spicyä, lukukokemusten arviointia chilipaprikoiden määrällä. Nyt oma tyttäreni on romantasian suurkuluttaja, ja voi herranjumala! Vaaka on heilahtanut sellaiseen asentoon, että tietyntyyppiseltä kirjallisuudelta odotetaan TODELLA rohkeaa kuvastoa.
Eikö joku voisi pitää myös Verta hampaissa -sarjan ihmissusien ja vampyyrien leikkejä aika hurjina?
– Tykkään luoda kiihottavia tilanteita, tunnelmia ja jännitteitä, kirjoissani voi olla vaikka valtasuhteisiin liittyvää BDSM-juttua. Silti mie vierastan kauheasti liian graafista osien kuvailua, ikään kuin lukisi käyttöohjetta ihmisruumiille. Olen tällainen siveyden sipuli, Tarkiainen toppuuttelee.
Vallattomat viettelijät -sarjan viidennen osan lisäksi Tarkiaista ovat viime aikoina työllistäneet humoristiset dekkarinovellit Tammen antologioihin.
– Seuraava dekkariantologia on tulossa ensi kesänä, ja jos apurahaonni suosii, sen jälkeen voisi olla pidemmän dekkarin vuoro. Sellaisen miun tyyliseni, vähän höpsön, ylilyödyn ja karrikoidun jutun, Tarkiainen virnuilee.
Kotoisin Lappeenrannasta, mutta asustaa nykyään meren äärellä Helsingin Vuosaaressa.
Kasvoi scifin, kauhun ja fantasian keskellä, mutta keski-ikäistyttyään on oppinut rakastamaan brittidekkareita ja darjeeling-teetä.
Eniten häntä liikuttavat Papu ja Hupi, kaksi kovapäistä cairnterrieriä.
Jani Saxell
Jani Saxell (s. 1972) on kirjailija, freelance-toimittaja ja työväenopiston tuntiopettaja. Hän on kirjoittanut muun muassa maagisrealistis-dystooppisia tiiliskiviä Balkanin lähihistoriasta ja 2040-luvun Helsingistä, matkakirjan Yhdysvalloista ja kaksi luovan kirjoittamisen opasta. Kuva: Mitri Saxell.