Taustatarina, Teema: Usko

Pappi kirjailijana, kirjailija pappina

Millaista on yhdistää papin ja kirjailijan työ? Liisa Marjatta Järvinen oli Suomen ensimmäisiä naispappeja. Tapio Koivukari päätyi nuoruudessaan opiskelemaan teologiaa, koska halusi olla avuksi ihmisille. Pappi hänestä tuli kuitenkin vasta 64-vuotiaana.

Liisa Marjatta Järvinen on tehnyt papin työn ohessa monipuolisen uran kirjailijana. Kirjoittamisen Järvinen aloitti jo lapsena.

– Koulussa Hartolassa sama opettaja opetti kaikkia luokkia. Kun hän opetti muille luokille eri tehtäviä, hän pani meidät kirjoittamaan.

Pienviljelijäperheessä ei ollut juurikaan kirjoja, lukuun ottamatta Raamattua ja virsikirjaa, mutta kun Järvinen meni mukaan nuorisoseuraan, hän alkoi saada kirjoja palkinnoksi runonlausunnasta ja puheiden pitämisestä. Ensimmäinen teos oli Kalevala, ja siitä kotikirjasto alkoi pikkuhiljaa kasvaa. Yksitoistavuotiaana Järvinen aloitti oppikoulun Heinolassa ja pääsi käsiksi kirjaston tarjontaan. Hän asui harjoituskoulun opettajattaren luona ja väärensi tämän allekirjoituksen kirjastokorttihakemukseen.

– Tavarani olivat opettajan vintissä, ja siellä törmäsin Anna- ja Runotyttö-kirjoihin, joita sain ottaa luettavaksi.

Järvinen halusi alunperin opettajaksi, olihan suvussa ollut opettajia aiemminkin. Opettajan kokemusta hän hankki pyhäkoulussa. Järvisen äiti piti pyhäkoulua ja Järvinen sai sijaistaa äitiään 12-vuotiaasta lähtien.

– Pyhäkoulu auttoi oppikouluun pyrkimisessä, sillä pyhäkoulussa oli käsitelty Raamatun aiheet hyvin. Oppikoulun pääsykokeen uskontoa koskevat kysymykset olivat haastavia, mutta pyhäkoulun ansiosta osasin vastata.

Toimittajasta kirjailijaksi

Järvinen vaihtoi Sysmän yhteiskouluun, koska se oli lähempänä kotia, ja sisarukset aloittivat myös oppikoulun. Yhteiskoulussa oli hyvä uskonnonopettaja, ja Järvinen osallistui innokkaasti seurakuntanuorten toimintaan.

– Kappalainen siellä sai päähänsä, että minun pitää hakea yliopistoon opiskelemaan teologiaa. Hän sanoi, että ”naispappeus tulee toteutumaan sinun aikanasi”. Alkuun en ollut hirveän innoissani, mutta päädyin lopulta Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.
Kirjoittamisharrastus osoittautui hyödylliseksi, sillä Järvinen pääsi avustamaan Kotimaa- ja Sana-lehtiä. Järvinen pääsi toimitussihteeriksi Suomen kristillisen liiton Tytön tie -lehteen ja alkoi kirjoittaa lehteen runoja.

Vuonna 1964 Järvinen valmistui käytännöllisestä teologiasta ja alkoi miettiä, minne menisi töihin.

– Oulunkylän kirkkoherra soitti ja pyysi minut sinne, eli minut melkein haettiin kotoa töihin. Hän oli innostunut parantamaan seurakuntansa tiedotusta ja arvelen, että kokemukseni kirjoittamisesta painoi valinnassa.

Järvinen työskenteli naisteologina ja myöhemmin seurakuntalehtorina, kunnes naispappeus hyväksyttiin vuonna 1988 ja hänestä tuli pappi. Kirjailijanura oli alkanut jo aiemmin. Esikoisteos, nuortenromaani Pää pystyyn, Leena ilmestyi 1973 ja sitä seurasivat lasten kuvakirjat, joista osa oli kuvittajalegenda Maija Karman kuvittamia. Naispapin päiväkirja (WSOY, 1989) kuvasi papin työtä ja Laulu ylitsevuotavaisesta maljasta (Karisto, 1992) oli autofiktiota. Järvinen on julkaissut myös tutkimuskirjallisuutta, matkakirjoja, runokokoelmia ja muistelmia. Työ lasten iltahartauksien vetäjänä Yleisradiossa johti pitkään uraan kuunnelmien tekijänä Lastenradiolle.

“Kerran istuin Malmin hautausmaan kappelissa silmieni edessä ruumisarkku, siunaustoimitus oli juuri alkamassa, mutta minä vaan mietin, miten jatkaisin stooria, joka odotti kirjoituspöydällä kotona.”

Miten päivätyön ohessa ehtii kirjoittaa noin ­paljon?

– Yksineläjänä minulla oli paljon vapaa-aikaa, kun ei tarvinnut passata miestä, eikä olla vastuussa lapsista. Oli hyvä, että minulla oli kirjoitustöitä kotona odottamassa työpäivän päälle. Ja kirjoittaminen on innostanut aina, edelleen se innostaa.

Joskus kaksi ammattia vähän haittasivat toisiaan.

– Kerran esimerkiksi istuin Malmin hautausmaan kappelissa silmieni edessä ruumisarkku, siunaustoimitus oli juuri alkamassa, mutta minä vaan mietin, miten jatkaisin stooria, joka odotti kirjoituspöydällä kotona. Oli pakko repäistä itsensä irti ja keskittyä siunaustilaisuuteen.

Papin työssä Järvinen piti välillä narratiivisia saarnoja, eli eläytyi esimerkiksi Marian osaan.

– Kävin kursseja kirkkonäytelmien tekemisestä. Ruotsissa osallistuin yhteispohjoismaiselle kirkkonäytelmäkurssille. Me suomalaiset päädyimme esittämään lampaita, ettei tarvinnut puhua!

Sanojen voimaa

Järvinen näkee papin ja kirjailijan työssä paljon yhtäläisyyksiä.

– Molemmissa ammateissa sanat ovat tärkeitä, sanojen draama ja sanoilla leikittely. Luterilaisesta uskonnosta on sanottu, että se on sanan uskonto, kielellä on siinä tärkeä osa.

Aina sanat eivät riitä tavoittamaan hengellistä kokemusta. Silloin avuksi tulee musiikki.
– Jumalanpalvelusten musiikki tuo esiin sellaisia tasoja, joita sanoilla ei voi kuvata. Myös kuvat ovat minulle tärkeitä. Olen opiskellut kuvataidetta esimerkiksi Oriveden opistossa ja kuvittanut useat runokirjani itse.

Nyt Järvinen haluaa kirjoittaa ikääntymisestä. – Pihassani on puumainen kataja, jonka kanssa juttelen. Itsensä läpihän sitä kirjoittaa, kirjoittaja näkyy tekstissä aina jostain räppänästä. Pidän blogia, jonne kirjoitan päiväkirjamaisia aforismeja, välillä niistä kasvaa runoja. Teen myös kirjoitustyötä matkapäiväkirjojeni pohjalta, olen matkustanut Kreikkaan parikymmentä kertaa. Äitini tapasi sanoa, että ”mene nyt niin on mitä muistella”, ja onhan sitä.

Järvinen työskenteli Oulunkylän seurakunnassa lähes 40 vuotta ja asuu edelleen lähellä Oulynkylän vuonna 1972 rakennettua tiilikirkkoa, joka pian puretaan.

– Naureskelen, että olen nähnyt kirkon nousun ja tuhon!

Eläkkeellä kirjoitusharrastuksesta on paljon hyötyä.

– Kirjoittamista voi harrastaa kotona. Työvälineet ovat lähellä ja kirjoittaminen tekee eläkevuosista mielekkäitä. Käyn mielelläni lukemassa tai lausumassa runojani ja muita tekstejä aina, kun pyydetään. Yksineläjälle omat teokset korvaavat lapsia ja lapsenlapsia. On suuri ilo löytää netistä palautetta omista kirjoistaan. Tietää, ettei ole elänyt turhaan, ja on tärkeä linkki välittämään elämää uusille sukupolville.

Teologi etsii paikkaansa

Tapio Koivukarin lapsuudenkodissa Raumalla hengellisyys oli luonnollinen osa arkea. Äiti, Karjalan evakko, oli kastettu ortodoksiksi ja konfirmoitu luterilaiseksi.

– Isäni oli miettiväinen, kotimme kirjahyllystä löytyi kaikkien uskontojen pyhät kirjat Koraanista Tao-te-kingiin. Isäni oli malliviilari – jos hän olisi syntynyt myöhemmin, hän olisi varmasti hankkinut koulutusta.

Kirjoittaminen kiinnosti Koivukaria jo nuorena, mutta teologian opintojen ohessa oli vaikea keskittyä fiktion kirjoittamiseen.

– Opiskelu oli aika vaativaa, tuli pohdittua omaa suuntaa, ja opiskelujen loppuvaiheessa olin vielä satamassa töissä. Kun opiskelun loppurytinät olivat ohi, aloin tosissani haaveilla romaanin kirjoittamisesta.

Koivukarin silloinen puoliso oli sitä mieltä, että romaanin kirjoittaminen olisi juuri se juttu, joka aviomiehelle sopi, ja kannusti kirjoittamaan. Kustantaja esikoisteokselle löytyi vähän sattumalta.

– Törmäsin kadulla Rauman aikaiseen tuttuun Timo Ernamoon. Menimme siltä seisomalta kaljalle Vanhan kuppilaan ja aloimme kysellä toisiltamme kuulumisia. Timo sanoi, että oli juuri perustamassa kustantamoa, minä sanoin, että olin juuri kirjoittamassa romaania.
Koivukarista tuli kirjailija, mutta miksei hänestä tullut nuoruudessaan pappia, vaikka hän valmistui teologisesta tiedekunnasta?

– Minulla oli oman paikan hakeminen täysin kesken ja oli liian suuri tarve olla ihmisille mieliksi. Papin rooli alkoi pelottaa. Myös vapauden kaipuu oli nuorena suuri, en ollut valmis papin tehtävään.

Koivukari oli suorittanut yliopistolla myös nykyislannin kurssin. Kun avioliitto päättyi eroon, hän heitti repun selkään, lähti Islantiin ja päätyi työmaalle rakentamaan Reykjavikin kaupungintaloa.

– Se oli kriisiaikaa. Mietin, mitä oikein tekisin tutkinnollani ja mitä haluaisin elämässä tehdä. Islannissa sain kokemusta myös kalatehtaalla työskentelemisestä. Kokemukset siirtotyöläisyydestä siirtyivät toiseen romaaniini Ódinnin korppi (Like, 1990).

Välillä Koivukari asui Suomessa, mutta palasi sitten Islantiin opettajaksi. Hän löysi uuden puolison, kuvataiteilija Hulda Leifsdottirin. Islannissa vierähti neljä vuotta ja syntyi varmuus siitä, että kirjailijanura oli oikea valinta. Sen jälkeen pariskunta asettui Raumalle.
Esikoisromaani Saariston samurait oli kertonut ekoterroristeista, vaikka kettutyttöjä ei vielä tunnettu. Toisen romaanin jälkeen Koivukarilla oli halu palata ympäristötematiikkaan, hän suunnitteli romaania, jossa olisi yhdistynyt maaginen realismi ja saastuminen. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ottanut sujuakseen, eikä aihe herännyt eloon.

– Vaimoni kurssitoveri Porin taidekoulusta tuli käymään ja esittelin hänelle Raumaa. Yhtäkkiä aloin ihmetellä, miksi yritin kirjoittaa kaukaisemmista asioista, vaikka istuin oikean tarinoiden aarrearkun päällä! Raumasta ja Rauman saaristosta löytyisi kiinnostavia tarinoita. Halusin keskittyä ihmisiin, joiden tarinaa ei ole kerrottu, kuten suomenkielisiin saaristolaisiin.

Syntyivät teokset Luodetuulen maa (Like, 2002) ja Meren yli, kiven sisään (Johnny Kniga, 2007) ja Käpykaartilaiset (Johnny Kniga, 2013), joissa käsitellään sodan vaiettuja varjoja. Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015) liittyy samaan tematiikkaan. Se kuvaa sodanjälkeistä aikaa, kun suru ja ahdistus herättivät laajan kiinnostuksen herätysliikkeitä kohtaan ja traumoja purettiin uskonnollisen etsinnän kautta.

– Tosielämän unissasaarnaajasta kuulin jo nuoruudessani. Sain rippikoulun jälkeen uskonnollisen herätyksen ja minulla alkoi mennä vähän liiankin lujaa. Silloin isäni kertoi minulle unissasaarnaajista varoittavana esimerkkinä. Unissasaarnaajat olivat maallikoita, hyvin usein nuoria naisia, jotka julistivat Jumalan sanaa horroksessa tai transsissa. Unissasaarnaaminen kristillisessä yhteydessä on hyvin suomalainen ilmiö, teknisesti samanlainen transsipuhe tunnetaan myös shamanismin ja spiritismin yhteydessä hyvin monessa eri kulttuurissa.

Monta eri ammattia

Mitä yhteistä on papin ja kirjailijan ammateissa?

– Molemmissa ollaan tekemisissä sanojen ja tarinoiden kanssa. Raamattuhan on tarinakokoelma, tarinat ovat ihmisille opetukseksi. Sekä kirjailija että pappi koettavat hoitaa yhteisöään tarinoiden avulla.

Viimeisimmässä romaanissaan Sataman laulu (Johnny Kniga, 2022) Koivukari kuvaa nuoren teologin henkistä etsikkoaikaa. Se kirjoittamisen kautta Koivukari palasi omiin opiskeluvuosiinsa. Läpi vuosikymmenten hän oli ajatellut, että ehkä vielä joskus rupeaisi papiksi.

– Vuonna 2021 olin vaimoni kanssa residenssissä Italian Assisissa. Se oli kauhean henkinen paikka, kirkkoja joka puolella. Se vaikutti minuun ja lopulta vaimoni sanoi, että kysy nyt piispalta, voidaanko sinut vihkiä papiksi. Piispahan oli innoissaan ja sanoi, että hommia kyllä piisaa!

“Yhtäkkiä aloin ihmetellä, miksi yritin kirjoittaa kaukaisemmista asioista, vaikka istuin oikean tarinoiden aarrearkun päällä!”

Miten kolmen eri ammatin, kirjailija, kääntäjän ja papin, yhdistäminen oikein onnistuu?

– Romaanien teko on nyt tauolla, jos aihe tulee, niin tulkoon, mutta nyt ei ole kyllin isoa aihetta mielessä. Teen papin työtä osa-aikaisena ja siinä sivussa pienempiä käännöstöitä.
Kirjailija ja kääntäjä työskentelevätyksinäisyydessä ja on vain hyödyksi, jos viihtyy itsekseen. Pappi taas joutuu kohtaamaan valtavasti erilaisia ihmisiä.

Onko ollut haastavaa hypätä yksin puurtamisesta sosiaaliseen ammattiin?

– Viihdyn sekä yksin että ihmisten kanssa. Se, mikä on yllättänyt, miten monta palloa papin työssä on pidettävä ilmassa. Samaan päivään saattaa mahtua palaveri, hartaushetki vanhustentalossa ja kaste. Aikataulut ja kalenteri ovat vaatineet totuttelua.

Papilla on vaitiolovelvollisuus, mutta entä jos kuulet tosi kiinnostavia tarinoita? Tai laitat vaikka vahingossa ihmisten kokemuksia romaaniisi?

– Jos niin kävisi vahingossa, olisin varmasti jo etäännyttänyt ja muokannut tarinaa. Mutta onhan siinä eettinen ongelma.

Koivukarin romaaneissa on esiintynyt pappeja, kirkkoherroja, unissasaarnaaja ja huijarisaarnaaja. Noitavainoista kertovassa romaanissa Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga, 2018) esiintyi hyväsydäminen pastori Tómas.

– Kirjoittaessani teosta tajusin, että olin luonut pastorista henkilökohtaisen toiveminäni, Koivukari nauraa.

Kirjoittaja

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on espoolainen kirjailija, joka asuu neljäsosan vuodesta Kemiönsaarella. Häntä kiinnostaa erityisesti historia, kauhu ja kuvataide. Honkasalo rakastaa lapsia, koiria ja talvea. Kuva: Milka Alanen.