Päähenkilö

Ajan hermolla, faktoja kunnioittaen

Marja-Leena Tiainen on tehnyt kirjailijantyötä viidellä vuosikymmenellä.

Suomen Kirjailijaliitto kutsui viime syksynä kuopiolaisen Marja-Leena Tiaisen kunniajäsenekseen. Perusteluissaan liitto toteaa, että kirjoittamisen lisäksi Tiainen on antanut paljon lukemisen harrastamiselle. Tiainen on ehtinyt toimia monissa palkintoraadeissa ja Kirjailijaliiton luottamustehtävissä oman kirjailijantyönsä ohella, ja on puhunut aina voimakkaasti lukemisen puolesta. 

Juttelemme kirjailijan urasta ja tunnelmista Kuopion lähellä Hiltulanlahdella, luonnon keskellä järven rannalla, kauniin omakotitalon tuvassa. Tila on Tiaisen puolison lapsuudenkoti, jonne pariskunta muutti asumaan joitain vuosia sitten. 

Kunniajäsenyys yllätti Tiaisen positiivisesti. 

– Minulleko tällainen, oli ensimmäinen ajatus. Olin ihan äimän käkenä. Olen kyllä syvästi kiitollinen, Tiainen kertoo tuntemuksistaan. 

Kirjailijaliiton johtokunnassa Tiainen vaikutti kuuden vuoden ajan, ja oli käytännössä läsnä lähes jokaisessa kokouksessa, maantieteellisestä etäisyydestä ja aikaisista aamuherätyksistä huolimatta. 

– En kokenut sitä raskaana, vaan erittäin mielenkiintoisena. Opin paljon kirjallisuuskentästä ja yleisesti alastamme johtokunnassa toimiessani. 

Olivetti Lettermanista se alkoi 

Marja-Leena Tiainen on ehtinyt toimia kirjailijana viitenä vuosikymmenenä ja julkaista yli viisikymmentä teosta. Hän on kirjoittanut tarinoita lapsesta saakka, mutta julkaisemisen eteen tulivat aluksi elämä, lapset ja työ. Unelma ei kuitenkaan jättänyt rauhaan.  

– Olin muuttanut Viinijärvelle asumaan. Muistan vielä sen hetken, oli kirkas helmikuinen päivä vuonna 1981 ja kävelin kirjaston ohi. Silloin se ajatus iski: hitsi, nyt minä rupean tosissaan kirjoittamaan! Ostin riisin paperia ja Olivetti Letterman -kirjoituskoneen. 

Tuolla mekaanisella kirjoituskoneella syntyi ensimmäinen lastenkirja, Pullopoika (1987),  ja kone yhä löytyy kirjailijan työhuoneesta kunniapaikalta. Yhteistyötä kustantajan ja kustannustoimittajien kanssa Tiainen kuvaa lämmöllä. 

 – Ensimmäisen käsikirjoitukseni Tammella lukenut Sirkka Kurki-Suonio oli hyvin kannustava. Vaikka sitä tekstiä ei hyväksyttykään, hän kehotti jatkamaan, ja siitä se ura sitten urkeni.

Pullopoika ei kuitenkaan ollut se kaikkein ensimmäinen julkaistu teos, sillä Tiaisella oli jo samaan aikaan vähemmän tunnettu kirjoittajan ura. Hän teki Kolmiokirjalle novelleja ja jatkokertomuksia, ja lastenromaanin ilmestyessä häneltä oli jo julkaistu Heli Marukin nimellä viihderomaani Isku sydämeen (21/1986).  

– Kolmiokirjaan kirjoittaminen oli ehkä parasta kirjoittajakoulua ja tulonlähdettä, mitä tuolloin saattoi olla olemassa, Tiainen muistelee kirjailijataipaleensa alkuvaiheita.  

Novellien ja jatkokertomusten senttaaminen eri lehtiin olivat lopulta toimenkuvassa vuoteen 2000 saakka. Siinä vaiheessa hän alkoi saada apurahoja nuortenkirjojen kirjoittamiseen ja jätti lehtien avustamisen voidakseen panostaa täysillä kaunokirjailijan uraansa. 

Ajankohtaisten aiheiden äärellä 

Tiainen on aina ollut ajassa kiinni ja hanakka tutustumaan aiheeseen, joka on kulloinkin työn alla. Hän on myös tarkka siitä, että tuntee perinpohjaisesti tekstiensä aiheet. 

– En kirjoita omasta elämästäni, vaan sen sijaan asioista ja ihmisistä, joista olen kuullut tai lukenut. Olen tehnyt urani aikana paljon kirjallisia tutkimusmatkoja. Kun kirjoittaa realistista proosaa, faktat on tutkittava tarkkaan. Ja kun ennen ei ollut nettiä apuna, piti mennä paikan päälle tutkimaan ja ottamaan selvää asioista.  

Tutustumisretkillään Tiainen on käynyt muun muassa Laatokalla Aunuksen ja Sortavalan alueella, Sveitsissä kuopiolaisten taitoluistelijoiden kanssa ja liperiläisen ysiluokan kanssa Torremolinosissa leirikoulumatkalla.  

Rankat aiheet ovat aina kiinnostaneet Tiaista: uutisista teosten aiheiksi ovat välittyneet muun muassa sota, väkivalta sekä rikokset syineen ja seurauksineen. Esimerkiksi Pikkuskini-sarja syntyi Joensuun 1990-luvun uusnatsiongelmasta, jonka Tiainen näki katukuvassa.

– Ajattelin heti, että siinä on mielenkiintoinen aihe. En olisi ehkä rohjennut jutella skinien kanssa, mutta kävin Joensuun Rantakylän nuorisotalolla jututtamassa ihmisiä ja kuulostelemassa tunnelmia. Olin myös Turun kirjamessuilla vuonna 1997 kirjailija Markku Turusen kanssa menossa Hamburger Börsiin, kun huomasimme torilla ison joukon nahkapäitä. Siellä oli mielenosoitus menossa, poliisiautoja ja huuteluja. Tilanne sitten tuli kirjaan, mutta siirtyi tapahtumaan Joensuun torilla.

Havainnot eivät kuitenkaan synnyttäneet romaania aivan saman tien, vaan tämäkin aihe vaati huolellista pohdintaa, havaintojen tekemistä ja työstämistä. Pikkuskini ilmestyi vuonna 2002.  

Tiainen tunnetaan ja hänet on moneen otteeseen palkittu nimenomaan nuortenkirjoistaan, mutta pitkän uran aikana Tiainen on ehtinyt kirjoittaa myös aikuisille. Ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani oli Karjala comeback (1992). Kirjasta piti alunperin tulla nuortenromaani, mutta aiheen takia kustannustoimittaja kehotti kirjoittamaan aikuisille. Tiaisella on kytkös Karjalaan puolisonsa isän kautta. 

– Appiukko oli Impilahdelta kotoisin ja muutti Hiltulanlahteen tuohon järven toiselle puolelle. Ja kuinka ollakaan, lempi sitten leiskahti lahden toisella puolella olevan tytön kanssa. 

Viimeisimmät aikuisten romaanit on kustantanut kuopiolainen Icasos. 

– Yhteistyö on sujunut todella hyvin, Tiainen kehuu paikallista pienkustantamoa. 

Kun kirjailijalta kysyy, mistä saavutuksesta hän on erityisen ylpeä, tulee vastaus napakasti. 

– Topelius-palkinto vuonna 1999 teoksesta Rakas Mikael. Olen siihen kirjaan tosi tyytyväinen. Siitä tuli nykyklassikko, josta yhä tulee koululaisilta viestejä. Ja voihan siitä kait olla ylpeä muustakin, Tiainen lisää vaatimattomaan tapaansa. 

– Rakas Mikael on tärkeä siinäkin mielessä, että aloin sen ja palkinnon jälkeen saada apurahoja.  

Toiseksi ylpeyden aiheeksi Tiainen nostaa maahanmuuttajanuorista kertovan Alex-trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Alex ja pelon aika (Tammi) myönnettiin Savonia-palkinto vuonna 2007. Trilogiaa varten hän kävi vierailemassa Kontiolahdella vastaanottokeskuksessa ja erillisessä nuorten turvapaikanhakijoiden perheryhmäkodissa. 

– Sarjan kirjoittaminen oli mielenkiintoista mutta rankkaa. Kaikki vastaanottokeskuksessa näkemäni oli luottamuksellista. Ohjaajat olivat aina läsnä, ja sain tietoa lähinnä siitä mitä nuoret itse halusivat minulle kertoa. Toki sitten paljon tarinaan tuli omasta mielikuvituksestani. Yhdestä somalitytöstä tuli minulle ystävä, johon olen edelleen pitänyt yhteyttä. Marraskuun lopussa menen hänen häihinsä, Tiainen kertoo. 

Selkokirjat 

Tiainen osallistui Saarni-kustantamon järjestämään nuorten selkoromaanikilpailuun vuonna 2012 ja sijoittui kunniamaininnalle. Tuomaristossa ollut Tittamari Marttinen kehotti häntä laittamaan tekstin eteenpäin kustantamoihin, ja ensimmäinen selkokirja ilmestyi 2014. Tiainen ei hetkeen tiennyt, kuinka olisi jatkanut, mutta kollegiaalinen kannustus tuuppasi häntä eteenpäin. 

– Vauhtia tekemiseen sain selkokirjallisuusseminaarista, jossa tapasin Raili Mikkasen. En tiennyt mistä olisin kirjoittanut, mutta Raili kannusti minua selkomukauttamaan omia tarinoitani. Olenkin suuressa kiitollisuudenvelassa kollegoilleni Tittamarille ja Railille siitä, että minusta tuli selkokirjailija.

Tarvetta selkokirjallisuudelle on ajassamme yhä enemmän.  

– Normaali nuortenromaani on monille liian paksu, sisältää vaikeita sanoja ja on kenties rakenteeltaan hankala. Selkokirja auttaa tähän. Erityisesti maahanmuuttajille helpotettu kirjallisuus on tärkeää. Ja voihan se selkokirja olla portti yleiskieliseen kirjallisuuteen muutenkin. 

Vaikka selkokirjat ovat tärkeitä lukemisen edistäjiä ja niiden käyttö on lisääntynyt koko ajan, ei talouspuoli ole täysin selvä. Tiainen onkin huolissaan kirjailijoiden oikeuksista. 

– Mukautettavista kirjoista pitäisi tehdä aina sopimus, jossa sovitaan korvaus myös alkuperäisen teoksen tekijälle. Myös lainauskorvauksia kuuluisi maksaa molemmille.  

– Selkokirja on muutenkin oma lajinsa, ja usein selkokirjoista tulee todella vähän arvioita, eikä media oli juuri kiinnostunut siitä, Tiainen pohtii selkokirjallisuuden tekemiseen liittyviä pulmakohtia.

Iloja ja pettymyksiä 

– Jos haluat kokea pettymyksiä, niin tervetuloa tälle alalle! Tiainen naurahtaa. Hän on pitkän uransa aikana ehtinyt kokea monenlaista.  

– Näin kulta-ajan, kun kirjoja lainattiin ja luettiin. On ollut pettymyksiä, pahojakin, kuten käsikirjoitusten hylkäyksiä ihan viime hetkellä, mutta onhan se itsekritiikkikin kasvanut ja ymmärrän, ettei kaikkea ole tarvinnut saada julki. 

Nykyihmisten lukemisesta Tiainen on huolissaan, vaikka hän haluaakin olla optimisti.   

– Korona-aika oli sikäli hyväksi, että ihmiset alkoivat taas lukea. Mutta pitääkö olla katastrofi, jotta ihmiset lukevat? Monet tahot tekevät ansiokasta työtä lukemisen edistämiseksi, mutta tuntuu siltä, että se kaikki valuu hukkaan. 

Alan yleiseen murrokseen Tiainen suhtautuu surullisena mutta maltillisesti. 

– Kirjat ja niiden tarvitsijat eivät nyt kohtaa. Tuntuu, että kirjakaupat ovat jo menetetty mahdollisuus, koska niiden valikoimat ovat niin pienet. Mutta samalla muutoksen ymmärtää. Tämä aika on tällaista, jokainen toimija tekee ajan hengen mukaisesti. Jos markkinat eivät vedä, ei sinne voi väkisin mitään tunkea. 

Tiainen seuraa aktiivisesti somea, sillä sieltä saa tietoa uutuuskirjoista, ja hän jakaa lukukokemuksia mielellään lähipiirilleen.

Digitaaliseen maailmaan Tiainen suhtautuu pääosin positiivisesti. Monet hänen backlistin kirjoistansa ovat saaneet uuden mahdollisuuden digitaalisina versioina. Alan hankaluudet ovat silti panneet monet kirjailijat miettimään alan vaihtoa. Tiainen kertoo tuntevansa kollegoita, jotka ovat jättäytyneet pois, ja myöntää harkinneensa sitä itsekin. 

– Olen lopettanut jo monta kertaa, mutta aina on tullut jokin juttu… No, selkokirjat ovat olleet minulle pelastus. Vastaanotto on ollut hyvä, niitä on luettu ja hyvää palautettakin on tullut. Nautin myös siitä, että saan lukea kollegojen kirjoja, kuten Runeberg-raadissa. Mielelläni luen edelleen niin paljon kuin mahdollista. 

Kirjailijan osa on toisinaan tiukka. 

– Ala vaatii pettymyksen sietokykyä ja sitkeyttä. Ei kirjoittaminen ole sitä, että vain istutaan tuoliin ja aletaan kirjoittaa. Voi sitä kirjoittaa ja olla ahkera, mutta jos tulee hylsyjä hylsyn perään, ei välttämättä tule apurahoja. 

Kollegojen ja yhteisön tuki on ollut Tiaiselle apuna ja lohtuna. Ja luontokin rauhoittaa ja rentouttaa, silloinkin, kun tulee hyviä uutisia. 

Ihan nuorille kirjoittajille Tiaisella on selkeät ohjeet:  

– Lue, lue ja lue! Kaunokirjallisuutta, runoja, uutisia. Kaikenlaisia tekstejä, sillä sieltä voi löytyä oma kirjoittamisen laji, oli se sitten asiatekstiä, runoutta tai romaania. Kirjailija Simo Hämäläisen sanoin: ”Matkikaa! Niin ne muutkin tekee.” Ole utelias elämän suhteen, kuuntele ja tarkkaile ihmisiä. Siitä oppii paljon. Kuuntele omaa sisintäsi. Kirjoita siitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Ei pidä ruveta feikkaamaan!  

Tulevaisuuteen Tiainen suhtautuu luottavaisin mielin. 

– Ehkä sitä pari kirjaa voisi vielä kirjoittaa, Tiainen tuumaa ja nauraa iloisesti. ■

Kirjoittaja

Anne Leinonen

Anne Leinonen (s. 1973) on ristiinalainen kirjailija, joka kirjoittaa spekulatiivista fiktiota niin nuorille kuin aikuisille. Hänet on palkittu Etelä-Savon taidepalkinnolla työstään kirjoittajien verkostoijana.