Kuvakirjoja vaikeista aiheista
Perjantaisin Moan isä lähtee barbaariystäviensä kanssa metsästämään yksisarvista. Joskus retket venyvät niin pitkiksi, että äiti hermostuu ja vanhempien välille syttyy riita. Safa puolestaan on tyttö, joka rakastaa tanssia yli kaiken. Eräänä päivänä kotiovelle ilmestyy univormupukuisia miehiä, jotka kieltävät tanssimisen.
Moa on rauhatonta isäänsä havainnoiva lapsi Ilja Karsikkaan kuvakirjassa Yksisarvinen (S&S, 2022). Teoksessa alkoholisoitunut isä pakenee baariin jahtaamaan tunnetta, jota ei koe löytävänsä perheen luota. Sanna Pelliccioni nimesi päähenkilönsä iranilaislähtöisen suufitanssija Safa Solatin mukaan. Tyttö joka tahtoi tanssia (Teos, 2026) mukailee hänen elämäntarinaansa.
Vaikeita aiheita käsitteleville kuvakirjoille ei ole omaa kirjastoluokkaa, mutta useiden kirjastojen lastenosastolta löytyy niille oma hylly. Genrelle varatulle paikalle sijoitetaan esimerkiksi kuolemaa, vaikeita sairauksia, väkivaltaa, vakavampaa kiusaamista, päihteitä, vankilaa ja sotaa käsitteleviä kirjoja. Niitä lainataan usein täsmälliseen tarpeeseen kun halutaan käsitellä vaikeaa, herkkää tai isoa elämänilmiöitä lapselle turvallisella ja ymmärrettävällä tavalla.
Kun aikuinen tarttuu tällaiseen kuvakirjaan, hänen on oltava valmis keskustelemaan siitä lapsen kanssa. Oma hyllypaikka auttaa valitsemaan kirjan tarkoituksella ja tarjoaa mahdollisuuden valmistautua lukutilanteeseen.
Genren hyllystä löytyy useita Karsikkaan ja Pelliccionin teoksista.
Pehmentävä vertauskuvallisuus
Kuvakirjaa tehdessään Ilja Karsikas ei ajattele yleisöä. Intuitio ohjaa pitkälle luovaa prosessia.
– Kirjoissani emotionaaliset tasot ovat hirveän tärkeitä. Lähtökohtani kuvakirjan tekemiseen on, että on suuria tunteita ja sitten ihmisten välisiä kohtaamisia ja ristiriitoja. Ajattelen, että ne ovat yhteisiä aikuisille ja lapsille.
Amos ja sumupuu (Etana Editions, 2017) kertoo perheenisän uupumisesta ja sairastumisesta masennukseen. Kahden kodin lauluja (S&S, 2025) sanoittaa vanhempien eron aiheuttamia tunteita.
– Kirjojeni aiheet liittyvät johonkin kokemukseen tai oivallukseen siitä, mitä näen ympärilläni. Tietyllä tavalla ne ovat todella henkilökohtaisia kaikki.
Maagiset elementit, kuten masentuneen mielenmaisemaa kuvaava sumupuu, auttavat lukijaa lähestymään arkista asiaa toisenlaisesta katselukulmasta. Jos asioita ei selitä kokonaan auki niihin on helpompi projisoida omia tunteita ja kokemuksia.
– Pitää olla empaattinen kaikkia henkilöhahmoja kohtaan. Lasteni ja oman lapsuuteni kautta mietin millainen lapsihahmo on, mitä se voi kokea ja millaisia kokemuksia sillä on esimerkiksi yksinäisyydestä.
Yksisarvisessa turvaa vaikeuksien käsittelyyn tarjoaa pehmolohikäärme, joka Moalla on aina mukanaan. Karsikkaan teosten syvempi emotionaalinen taso rakentuu pitkälti pohdinnalle siitä, kuinka hyvät asiat voi löytää vaikeuksien jälkeen.
Lapsille pitää antaa ajatuksia, että elämässä on paljon hyviä juttuja, vaikka välillä ahdistaa.
– Lapsille pitää antaa ajatuksia, että elämässä on paljon hyviä juttuja, vaikka välillä ahdistaa. Kaikista hankaluuksista huolimatta yksisarvisen voi löytää ja se on totta. On se toivo, jota kohti mennään.
Yksisarvisen nimikkohahmossa on valoisa puolensa. Kirjan lopussa isä pystyy saavuttamaan sen perheen yhteisellä metsäretkellä.
Kokemusasiantuntijat tietolähteinä
Sanna Pelliccionin vaikeita aiheita käsittelevät teokset pohjautuvat usein tositapahtumiin. Niitä voisi luonnehtia fantasialla maustetuiksi journalistisiksi kuvakirjoiksi.
– Monesti mietin miksi jokin asia on vähän tabu ja että tästä tarvittaisiin kirja. Menee yleensä jonkin aikaa kunnes tulee sisuuntuminen, että ei piru, on pakko tehdä se kirja itse!
Innoitus uuteen kirjaan syttyy ihmisistä. Pelliccioni törmää kiehtoviin elämäntarinoihin esimerkiksi median kautta. Kun sopiva kokemusasiantuntija löytyy, hän ottaa tähän yhteyttä, kertoo miksi on kiinnostunut aiheesta ja sanoittaa tulevan kirjan teeman. Jos idea saa vihreää valoa, sovitaan tapaaminen. Haastattelutilanteet ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Pelliccioni tutustuu aiheeseen etukäteen, jotta ei saapuisi tilanteeseen ummikkona. Hän ohjaa keskustelua mahdollisimman vähän.
– Kyselen ideoita siitä, miten he näkee kuinka lapsille kannattaisi puhua asiasta, mikä heistä itsestään on tärkeä kertoa.
Yleensä ensikosketus tarinaan syntyy kuvana ja tunteena.
– Haastateltavien kertomuksista voi nousta että hei, tuossa on tuommoinen lause, tuon ympärille voisi alkaa rakentaa tarinaa.
Sanattomat kuvakirjat ovat meillä vielä harvinaisia. Pelliccionin tuotannossa sellaista edustaa pakolaisuudesta kertova Meidän piti lähteä (S&S, 2018). Mistä tahansa voi tehdä lapsille kuvakirjan, mutta rankalla aiheella pitää olla selkeä tarve, Pelliccioni sanoo. Esimerkiksi turvakodeissa on tarvetta kirjoille, joiden kautta käsitellä perheväkivaltaa.
Pelliccionilla on pedagogin pätevyys, jonka hän kokee suureksi hyödyksi työssään. Häntä kiehtoo ihmismielen psykologia.
– Kirjoistani moni liittyy trauman poistoon. Esitellään jokin asia, ja miten sen aiheuttaman trauman voi parantaa.
Kerro minulle, Antonio (S&S, 2023) kuvaa musiikin eheyttävää voimaa. Teos käsittelee myös Chilen diktatuuria ja vallankaappausta. Haastateltavana oli poliittista vainoa Suomeen paennut Alfonso Padillas. Hänessä Pelliccionia kiehtoi kuinka ihminen voi selvitä kidutuksen kaltaisista hirveyksistä säilyttäen luovuutensa ja empatiakykynsä.
Minulla on hirveä vastuu, kun teen kuvakirjoja näiden ihmisten kanssa.
– Minulla on hirveä vastuu, kun teen kuvakirjoja näiden ihmisten kanssa. Täytyy miettiä onko haastateltavalla hirveät paineet. Voimmeko jatkaa? Onko tämä hänelle hyväksi? Sieltä tulee monenlaista tarinaa joihin on pakko mennä sisään ja pystyä kantamaan se tilanne.
Käsikirjoitukseen valikoituvat vain sellaiset asiat, joilla on haastateltavan hyväksyntä. Viimeistelyvaiheessa kokemusasiantuntijat tarkistavat kokonaisuuden, jotta mukaan ei päädy asiavirheitä tai haitallisia stereotypioita. Esimerkiksi kirjan Tyttö joka tahtoi tanssia luki haastateltavan lisäksi useampi iranilainen kulttuuritulkki.
Aikuinen, tartu kuvakirjaan!
Karsikkaan erokirjassa Kahden kodin lauluja lapsipäähenkilön tiennäyttäjäksi saapuu juoksuhämähäkki, jonka kutoma verkko symboloi kasvua ja eheytymistä.
– Aikuinen voi heijastaa omaa eroprosessiaan kirjaan samalla tavalla. Hän voi samaistua lapseen enemmän kuin vanhempiin ja nähdä sitä kautta, että tämä onkin minun eheytymisprosessini.
Kun ajatellaan genren yhteiskunnallista merkitystä, yksi syy sen tarpeeseen on empatia, Karsikas arvioi. Kirja voi olla avain perheen sisäiseen keskusteluun, sillä yhteinen lukuhetki antaa myös aikuiselle mahdollisuuden purkaa tunteitaan ja käsitellä isoa asiaa yhdessä.
– Omakohtaiset kirjat eivät välttämättä ole pedagogisesti täsmällisiä. Kyse on enemmän siitä, että näyttää että tällaista on muillakin. Tarinan kautta voi löytää oman tavan selvitä. Symbolinen taso tai sadun taso voi helpottaa aikuisen puhetta, sillä lasten kanssa on ehkä vaikea jutella aiheista, jotka ovat yhteiskunnassa tabuja.
Juuri nyt maailma voi tuntua rankalta paikalta, Pelliccioni pohtii. Hän toivoo, että vaikeiden aiheiden käsittely kuvakirjojen avulla hälventäisi ennakkoluuloja ja vastakkainasettelua.
– Kuvakirjoissa tuodaan kaikki maailman asiat esille, mutta tietynlaisen suodattimen läpi. Hyvinvoinnilleni ne ovat tällaisena maailman aikana tosi tärkeitä. Semmoinen hoivaava asia.
Juttua varten on haastateltu myös Helsingin kaupunginkirjaston Kirjastoverkkopalveluiden informaatikko Jukka Räisästä.
Erika Vik
Erika Vik on pääkaupunkiseudulla asuva kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija, joka on työskennellyt myös LANU! kirjallisuusfestivaalin vastaavana tuottajana. Hänen tuotantoonsa kuuluu sekä nuorten että aikuisten kirjallisuutta. Vik etsii inspiraatiota useimmiten taiteesta ja museoista sekä juoksee mielellään merenrannalla. Kuva: Satu Leisko.