Päähenkilö

Kirjallisuuden ketteräliikkeinen pelinrakentaja

Mika Wickström kasvoi jalkapallon parissa ja salasi nuorempana urheiluharrastuksensa kulttuuripiireissä. Nykyisin sporttinen boheemi on sinut roolissaan monipuolisena urheilukirjailijana.

Alkujaan tämä haastattelu oli tarkoitus toteuttaa teeman mukaisesti juoksulenkin yhteydessä, mutta keski-ikäisille kuntoilijoille valitettavan tutut urheiluvammat torppasivat lopulta toteutuksen. Hölkkäämisen sijaan istahdettiin alas haastateltavalle vuosien varrelta tutussa Villa Kivessä ja puhuttiin urheilusta, kirjailijuudesta ja urheilukirjailijuudesta – aiheita, jotka saavat Mika Wickströmin heti innostumaan.

– Se ei ole mielestäni sinänsä kiinnostavaa, että kirjailija harrastaa liikkumista, Adidaksen verkkareihin pukeutunut Wickström sanoo.

– Enemmän olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten vähän urheilukirjallisuutta on käsitelty. Esimerkiksi Suomen nykykirjallisuus -teoksen osissa 1–2 (SKS 2013) koko aihetta ei mainita ollenkaan. Se on mielenkiintoista, ja jotenkin osoittaa, miten ruumiinkulttuuri loistaa poissaolollaan kulttuurin kentässä. Tosin minulla on itsellänikin hyvin ambivalentti suhtautuminen urheilukirjailijuuteen.

Muun muassa Helsingin Kirjailijoiden ja puulaakijoukkue FC Kynän puheenjohtajana toiminutta Wickströmiä voi kutsua nykytermein verkostoitujaksi. Yli kolme vuosikymmentä jatkuneen uran aikana kollegoiden keskuudesta on kertynyt paljon ystäviä ja tuttuja. Poninhäntäpäisellä kirjailijalla riittää tarinoita kerrottavaksi niin pelikentän pukuhuoneessa kuin baaripöydässä. Mutta kuten kirjailijan ammattiin kuuluu, Wickström osaa myös kuunnella muita. Sillä metodilla ovat syntyneet hänen eniten julkisuutta saaneet teoksensa, henkilökuvat ja elämäkerrat tunnetuista urheilijoista, kuten jalkapalloilija Shefki Kuqista, kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelästä tai hiihtäjä Mika Myllylästä. 

Muutakin kuin muistelua ja mitaleita

Urheilukirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen tulevat myyntilistojen kärkisijoilla komeilevat urheilutähtien elämäkerrat. Lukijasta ne tuntuvat valitettavan usein pitkitetyiltä lehtijutuilta, joiden loppuun on lisätty mitali- ja tilastoluettelo. Wickström sanoo tunnistavansa ongelman oltuaan pitkään mukana Suomen Urheilumuseosäätiön Vuoden urheilukirja -palkintoraadissa. 

– Kirjailijan ammattitaitoa on se, että tuo projektiin oman panoksensa sekä tyylillisesti että tekstin, rakenteen ja erityisesti tarinan osalta. Kirjailijan pitää kertoa tarina, ei vain luetteloa. Itselleni kirjoittajana on tärkeää, että aihe kiinnostaa oikeasti. Esimerkiksi Kristiina Mäkelän kohdalla en ollut aluksi ihan varma, että olenko tähän juuri oikea tekijä. Lopulta se oli tosi mainio kirjahanke, tarina nuoresta naisesta äijävalmentajien maailmassa, jossa päähenkilö vasta uransa loppupuolella löytää itselleen sopivan valmentajan. 

Wickströmin mukaan helmasynti tämän tyyppisissä kirjoissa on se, että mennään liikaa aihe edellä, eikä nosteta rimaa tarpeeksi korkealle. 

– Urheilukirja voi olla pahimmillaan nauhalta purettu pitkä henkilöhaastattelu. Mutta sitten kun mennään vaikka kotimaisen proosan puolelle, löytyy hyviä esimerkkejä laadukkaasta urheilukirjallisuudesta, esimerkiksi Antti Heikkisen Latu (WSOY, 2021) tai Heli Koivulan Olen koskettanut taivasta (Otava, 2005). Samoin Karo Hämäläinen tai Katri Lipson ovat kirjoittaneet helkutin hyvää urheiluaiheista kaunokirjallisuutta, kuten myös Roope Lipasti lastenkirjallisuuden ja Jukka Behm nuorten puolella. 

”Kotimaisen proosan puolella on hyviä esimerkkejä laadukkaasta urheilukirjallisuudesta.”

Wickström on itse kirjoittanut yhtä lailla lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Hänen teoksistaan urheilun maailmaan sijoittuvat esimerkiksi nuortenkirja Kypärätemppu (WSOY, 1999) sekä Meidän jengin Zlatan -trilogia ja Totti-kirjat. 

– Aihe itsessään voi myös saada nuoremman lukijan tarttumaan kirjaan, Wickström toteaa.

– Siinä omalla kohdallani urheilukirjailijuus tulee ehkä eniten esiin. Lapsia minun on helpompi lähestyä urheiluaiheiden kautta.

Opettaja johdatti futisjuniorin kirjojen pariin

Wickströmille liikkuminen ja urheilu ovat aina olleet keskeinen osa elämää. Lapsuutensa Tampereella viettänyt kirjailija pelasi pienestä asti jalkapalloa ja ehti siinä sivussa touhuta niin jääkiekon, painin kuin pingiksenkin parissa. 

– Siihen aikaan lähdettiin ulos ja oltiin koko ajan liikkeellä, Wickström muistelee. – Se oli hyvin leikkisää liikkumista, kunnes futiksesta tuli sitten vähän isompi asia minulle.

– Pikkupojat aina tähtäävät suurille kentille, ja niin itsekin tähtäsin, mutta tosiasiassa en ollut luonteeltani ollenkaan sellainen gladiaattori kuin olisi pitänyt olla. Olin kyllä taitava, mutta varmaan vähän pehmeä, ja selkeä suunta puuttui. Mä vaan tykkäsin pelata.

Ala-asteikäisen Wickströmin kirjallisuusharrastus rajoittui lähinnä Busterin urheilusarjakuviin, Viisikoihin ja Aku Ankan taskukirjoihin. Äidinkielen arvosanassa ei ollut kehumista, mihin vaikutti osaltaan vasenkätisyys ja siitä johtuva käsinkirjoitetun tekstin suttuisuus, eikä keskittymiskykykään ollut kovin hyvä. Yläasteella kirjoittaminen kuitenkin astui kuvaan. Kuten monelle muullekin tulevalle kirjailijalle, myös Wickströmille äidinkielenopettaja osoittautui tärkeäksi henkilöksi oman lahjakkuuden hahmottamisessa.

– Opettaja kysyi heti seiskaluokan syksyllä äikän numeroani ja kerroin että se on kutonen. Hän sanoi, että saat kasin nyt, mutta jos jatkat samaan malliin, niin voit saada vielä paljon parempia arvosanoja. Ja siitä tuli sitten sellainen kasvutarina, että huomasin olevani koulussa kerrankin hyvä jossain muussakin kuin matikassa.

Sama opettaja jatkoi kirjoittamiseen kannustamista lukiossa ja auttoi osaltaan Wickströmiä löytämään myös lukemisen pariin. Mika Waltarin Turms, kuolematon (WSOY, 1955) oli ensimmäinen ”omin päin” luettu romaani, joka teki 16-vuotiaaseen lukijaan suuren vaikutuksen. 

– Se oli ihan uskomaton lukukokemus, todella tajunnanräjäyttävä, Wickström hehkuttaa. – Vähän kuin fantasiakirjallisuutta ennen fantasiaa. Siitä rupesin sitten Waltaria harrastamaan enemmänkin ja ihailen edelleen hänen laaja-alaisuuttaan.

Äidinkielen opettajalla oli lopulta niin suuri vaikutus, että Wickström lähti opiskelemaan Turun yliopistoon pääaineenaan suomen kieli.

Salaurheilijana kulttuuripiireissä 

Samoihin aikoihin opiskelun aloittamisen kanssa Wickström ryhtyi kirjoittamaan esikoisromaaniaan, jonka ensimmäiset versiot olivat syntyneet ruutuvihoille jo lukioiässä. 

– Kirjoitin niitä sivuja sitten kirjoituskoneella puhtaaksi ja lähetin Otavalle, Wickström muistelee. – Ja niin minusta tuli esikoiskirjailija kesken opintojen nuortenromaanilla Hienoosokeria! (Otava, 1991). Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Otava, 1984) oli ollut minulle tärkeä esikuva. Luettuani sen tajusin, että näinkin voi kirjoittaa, sellaisella puhekielisellä ja karhealla tyylillä. En kuitenkaan kokenut kirjoittavani nuorille, vaan nuorista.

Siitä alkoi matka kohti kirjailijuutta, vaikka polku ei näyttäytynytkään vielä kovin selkeänä. Ammatti-identiteetin etsimiseen liittyi alkuvaiheissa myös se, että Wickström nuorempana kirjailijana piilotti urheilullisen puolensa tarkoin.

– Kun muistetaan, millaista oli 1990-luku ja taiteilijuus silloin, kun itsekin pääsin näihin piireihin, en vahingossakaan paljastanut kenellekään, että mulla oli tällainen puoli. Silloin kun toinen kirjani Sukupolvi X (WSOY, 1995) ilmestyi, pelasin salibandyliigaa, mutta en kertonut siitä kenellekään. 

Urheilullisuus ei ole kuitenkaan tarkoittanut Wickströmille koskaan askeettista elämänasennetta tai muiden moralisointia. Kapakassa istuminen hyvässä kirjailijaseurassa on yhtä lailla tärkeää yhteisöllisyyttä kuin pelireissut kollegoiden joukkueella.

– En mä ole koskaan ollut se, joka lähtee pippaloista ensimmäisenä kotiin, vaan viimeisten joukossa. Olen aina tykännyt siitä boheemista puolesta, että istutaan taiteilijaporukassa pitkään iltaa ja jauhetaan, ihan sama mistä aiheesta vaan laidasta laitaan. 

”Taiteilijuuteen liittyy tietty näköalapaikka oravanpyörän ulkopuolella.”

Asenne kirjailijoiden urheilullisuuteen on Wickströmin mielestä muuttunut aikojen saatossa hyväksyvämmäksi. 

– On tapahtunut valtava muutos. Kirjailija voi sanoa, että käy lenkillä ja pitää huolta itsestään. Kun ajatellaan pidempää ikää, toimintakuntoa ja työkykyä, on monta syytä pitää itsensä kunnossa, ja siinähän tullaan myös ihan antiikin ihanteisiin, Wickström huomauttaa.

– Toisaalta hiukan kaipailen sitä boheemia maailmaa, joka on jäänyt vähemmälle. En niinkään mitään örveltämistä, painimista tai naulakoiden kaatamista. Mutta boheemiuteen liittyy se, että kirjailija tutkailee maailmaa vähän eri näkökulmasta kun muut. Taiteilijuuteen kuuluu tietty näköalapaikka oravanpyörän ulkopuolella.

Yhteisöllisiä elämyksiä palloilun parissa

Wickström sanoo, että urheilu on säilynyt hänelle tärkeänä henkireikänä koko elämän ajan. Kotona työskentelevälle se tarkoittaa nykyisin esimerkiksi ”käänteisiä työmatkoja” jalkapallokentälle työpäivän päätteeksi sekä Raittius- ja urheiluseura Zoomin aamutreenejä kahdesti viikossa. Vuosien varrelta mukaan on myös kertynyt kassikaupalla muistoja niin pääsarjatason peleistä kuin kirjailijoiden kansainvälisistä turnauksista.

– Olen sählysukupolvea ja opiskeluaikoina ihan pääsarjatasolla salibandyakin, Wickström kertaa juniorijalkapalloilun jälkeisiä vaiheitaan.

– En enää olisi halunnut kilpaurheilua, kun otti päähän että miksi olin tuhlannut niin paljon aikaa elämästäni jalkapallolle. Kundit halusivat kuitenkin perustaa joukkueen, ja meille tuli Turun yliopistosta tosi hyvä jengi. Noustiin nelosesta kakkosdivariin, ja oli lähellä ettei päästy ykköseen. Sen jälkeen pääsin Tapanilan Erään, joka pelasi Salibandyliigaa, joten aktiiviurheilu jatkui sillä lailla. 

Höntsätasolla jatkunut jalkapallo on vienyt miestä monenlaisiin paikkoihin ja koomisiinkin tilanteisiin.

– Ehkä älyttömin esimerkki on se, kun pelasin 2000-luvun puolella Ruotsin kirjailijoiden futismaajoukkueessa muutaman vuoden. Kun ruotsalaisista kirjailijoista ei saatu tarpeeksi pelaajia, päätettiin perustaa yhteispohjoismainen joukkue. Pyysin mukaan tietokirjailija ja toimittaja Juha Kanervan, joka on kielitaitoinen kosmopoliitti. Pyörittiin pitkin Eurooppaa pelaamassa eri maiden kirjailijoiden joukkueita vastaan.

”Kun kokoonnutaan kentälle yhdessä, ei puhuta juurikaan työasioista.”

Kirjailijoiden puulaakijoukkue FC Kynä puolestaan on ennen kaikkea omissa poteroissaan töitä tekevien yhteisö, joka on pyhitetty rennolle yhdessäololle. 

– Kun me kokoonnutaan kentälle yhdessä, meillä on sellainen kirjoittamaton sääntö, että ei oikeastaan puhuta juurikaan työasioista, Wickström kuvailee. 

Urheilukirjailijan rooli on riippa ja siunaus

Wickström kertoo, ettei hänellä ollut alkujaan tavoitteena keskittyä kirjailijana urheiluun. Yksi suuntaan vaikuttanut käännekohta oli Kunniakierros-romaanin (WSOY, 1998) valinta Vuoden urheilukirjaksi. Wickström itse sanoo, että vaikka kirja oli urheiluaiheinen, sen teemataso liittyi kaksinaismoralismiin ja kulissien takaiseen peliin, joka kiinnosti kirjailijaa moraalis-eettisessä mielessä. 

– Sen jälkeen minulta ruvettiin tilaamaan aiheeseen liittyviä kirjoja. WSOY:lta esimerkiksi kysyttiin varhaisnuorille jääkiekkoaiheista kirjaa, ja kirjoitin Kypärätempun. Se oli kiva tehdä siihen väliin, mutta en suunnitellut itse sille jatkoa. Minulla oli jo tekeillä eläinaktivisteista kertova romaanihanke, mutta sain aivan puun takaa puhelun Olympiamuseolta. Sieltä kysyttiin, olisinko kiinnostunut tekemään Helsingin olympialaisista juhlakirjan, kun kisoista tulee 50 vuotta. Ajattelin, että tämä on aika erikoista, kun en ollut tietokirjailija enkä historioitsija, mutta totta kai otin työn vastaan. Siitä alkoi urani myös urheilun tietokirjailijana. 

– Mulle urheilukirjailijuus on ollut riippa ja siunaus, Wickström sanoo. – Pitkään pyrin kohti ”oikeaa” kirjailijuutta, eli aikuisten pitkää proosaa, ja urheilu tuntui aiheena kivireeltä. Mutta samalla olen oppinut paljon kirjailijan ammatista.

Vaikka elämäkertakirjat ovat täyttäneet viime vuosina valtaosan monipuolisen kirjailijan kalenterista, proosa kummittelee alati taustalla. Eläinaktivisteista kertova romaani Vastakarvaan ilmestyi vuonna 2002 WSOY:lta, ja omiin kokemuksiin YK-joukkojen rauhanturvaajana perustuva romaani Kuuleeko Beirut 2010 Tammen julkaisemana. 

– Koen, että kaikki kirjat ovat kuin omia lapsia, Wickström sanoo. – Suhtaudun kaikkiin teoksiin ammatillisesti yhtä vakavasti, mutta koen silti proosan itselleni läheisemmäksi, olipa kyse aikuisten tai nuorten kirjoista. Haluan vieläkin kirjoittaa proosaa, ja mulla on parikin käsikirjoitusta tekeillä. Ne eivät ole kuitenkaan edenneet, kun rahoitusta ei ole ollut, ja säännöllisin väliajoin saan puhelun, että kiinnostaisiko tehdä kirja taas uudesta urheiluaiheesta.

– Ja siinä oikeastaan tulee se urheilukirjailijuuden siunaus, jonka ansiosta olen pystynyt jatkamaan ammattiani näinkin kivasti ja siedettävästi jo reilut kolmekymmentä vuotta, Wickström kiteyttää. 

Kirjoittaja

Mikko Kalajoki

Mikko Kalajoki (s. 1972) on turkulainen kirjailija, jolta on julkaistu parikymmentä teosta romaaneista lastenkirjoihin ja sarjakuviin. Kirjoittamisen lisäksi hän juoksee.