Kirjailija ylittää jälkensä
Omien teosten uudelleenlukeminen jakaa kirjailijakuntaa. Jotkut vakuuttavat, etteivät puutu kirjaan sen jälkeen, kun teos on ilmestynyt. Toiset kertovat lukevansa mielellään vanhoja teoksiaan silloin tällöin.
– On liikuttavaa ja inhimillistä, että asiasta on jyrkkiä näkemyksiä. Suhde omiin kirjoihin on kertomus, joka vaihtuu elämäntilanteen mukaan. Kirjailija kertoo kertomusta siitä, millainen hän on kirjailijana, sanoo oululainen kirjailija Essi Kummu.
– Huomasin viimeksi esiintyessäni, että myös kertomus kirjasta muuttuu joka kerta.
Essi Kummu kertoo, että kohtaus kirjasta Karhun kuolema (2010) muuttui kesken erään esiintymisen, lukiessa. Muutos ei näkynyt yleisölle, mutta oli eräs kirjan matkan merkittävimpiä tapahtumia hänelle itselleen: yksityinen, iso liikahdus. Kohtauksen merkitys oli muuttunut oikeastaan täysin.
– Luin kohdan, jossa nainen rakastelee karhun kanssa. Kävin kohtausta lukiessani samalla hyvin henkilökohtaisen dialogin itseni kanssa. Ymmärsin yhä, miksi kohtaus oli ja on minulle tärkeä. Mutta nyt se avautui elettyä elämää vasten aivan eri kulmasta ja tavalla, joka on hyvin yksityinen. Nyt ajattelin sen olevan enemmänkin profetia kuin allegoria. Näillähän on suuri ero.
Myös katkelman saatesanat saivat uuden merkityksen.
”Ymmärsin yhä, miksi kohtaus oli ja on minulle tärkeä. Mutta nyt se avautui elettyä elämää vasten aivan eri kulmasta ja tavalla, joka on hyvin yksityinen.”
– Kerroin yleisölle ennen lukemista, että itkin ilosta kyseistä kohtausta kirjoittaessani, ja että se on yhä eräs tärkeimmistä, jonka olen koskaan kirjoittanut. Jotenkin ihmeellisesti tapahtui kaksi asiaa: aiheesta puhuminen suvereenisti ja myös tuo tarkkailijan rooli. Ihan tottako minä puhuin noin? Tapahtuiko se minulle?
Kirjoitusprosessiin liittyy Kummun mukaan se, ettei hän tekstin tekohetkellä tiedä kaikkea siitä, mitä tekee. Jälkeenpäin koko teksti voi avautua täysin uudella tavalla. On pysäyttävää kuulla teksti ääneen luettuna vuosien jälkeen ja ymmärtää merkityksen muuttuminen.
Tavallisesti kirjailija palaa omiin teoksiinsa juuri esiintymisten takia.
– Omien vanhojen teosten uudelleenlukeminen herättää ristiriitaisia tunteita. Se liittyy tähän ammattiin, sanoo lempääläinen kirjailija Sari Peltoniemi.
– Voi tulla tunne, etten muistanutkaan, että olen sanonut noin hienosti. Tai: tämähän on parempi kuin muistin. Tai sitten: voi ei, miksi olenkaan päästänyt tämän käsistäni.
Kuiskutusta pöytälaatikosta
Essi Kummu kertoo palaavansa silloin tällöin pöytälaatikolle ja lukevansa katkelmia vanhoista tekstiaiheista. Jokin aihe voi tuolloin löytää variaatioita, kehitelmiä. Kummu kertoo, että hänellä on kirjailijana joitakin tärkeitä aiheita, peruskysymyksiä, joihin hän palaa.
– Saatan huomata, että minullahan oli tällainen aihe tai tällainen kuva ja niistä erilaisia variaatioita. Jos aihetta ei ole saanut tyhjennettyä, se jää vaivaamaan. Sommitelma on isompi kuin se yksi kertomus, se voi olla vaikka romaani.
Silti aihe voi niin sanotusti vanhentua, kuolla tekijälle. Jokin ei avaudu, vaikka sitä lähestyisi mistä kulmasta. Myöhemmin näkee miksi.
– Kysymyksen pitää olla yhä elossa. Muuten tekstiä ei voi jatkaa. Intentio on vastata itselleen tai tehdä itseään varten, janon pitää olla akuutti. Ehkä kysymys on saanut toisenlaisen vastauksen tai elämistä päälle. Enää se ei anna kirjailijalle mitään, ei säteile mihinkään suuntaan, Essi Kummu sanoo.
On myös fragmentteja, joita Kummu ei ole käyttänyt, koska hänen ei tee mieli ”leipoa” niiden kanssa. Nämä ovat maagisia ainesosia, kuin kultakimpaleita, joita hän pitää tallessa. Uudessa tekstissä voi olla elementtejä, jotka ovat peräisin vaikkapa kuuden vuoden takaa.
Kirjailija oman työnsä kriitikkona
Peltoniemi myöntää, että hänellä on kova itsekritiikki.
– Monta kertaa on tuntunut, että jos nyt julkaisen tämän, saan hävetä loppuelämäni tai joudun muuttamaan ulkomaille. Esimerkiksi Hirvi-romaanista ajattelin, että nyt, Sari, joku roti. Ei ihan mitä tahansa voi julkaista mitä mieleen juolahtaa. Onneksi prosessissa oli mukana muitakin ammattilaisia, kuten kustannustoimittaja, joten saatoin ajatella, etteivät he mitä tahansa käsistään päästä.
Vuonna 2001 ilmestynyt Hirvi nousi muun muassa Finlandia Junior -palkintoehdokkaaksi.
Vaasalainen kirjailija Marko Hautala kertoo, että hänellä on pöytälaatikossa tekstejä, joita ei ole julkaistu eikä julkaista. Hän sanoo, ettei pysty poimimaan niistä vanhoja ideoita.
– Jos teksti on kesken, sitä ei voi käyttää. Ehkä sen aika on menneisyydessä, eikä aivoja vain saa enää samaan asentoon. Jotain niistä aihioista on kuitenkin ehkä siirtynyt julkaisuihin. Tunnelmia tai jotain muuta, jalostuneessa muodossa.
Joskus hänelle tulee pöytälaatikosta vastaan runoja. Jotkut tuntuvat edelleen ihan hyviltä.
– Mutta sitten on hirveä määrä sellaista, että voi hallelujaa, pitäisikö nämä polttaa, Hautala nauraa.
– Kun kirjoittaja vasta hakee omaa ääntään, hän helposti teeskentelee ja yrittää olla taiteellisempi ja fiksumpi kuin on.
Sari Peltoniemen ensimmäiset julkaistut tekstit olivat Noitalinna huraa -yhtyeen laulunsanoitukset 1980-luvulla. Niiltä kirjailija ei välttämättä pääse rauhaan, koska kappaleet voivat soida jossakin.
– Sanoituksissa on sellaisia, joiden toivoisi ennemmin unohtuvan. Toisaalta olin silloin nuori, uskalsin, enkä epäröinyt. Nyt tekisin toisin. Pahinta on, jos kuulee itsensä laulavan niitä. Jos joku toinen laulaa, se on hauskempaa.
Peltoniemen sanoittamasta Pikkuveli-kappaleesta on muun muassa PMMP-yhtye tehnyt uuden version.
Toistuvia teemoja
Marko Hautala kertoo lopettaneensa taistelun sitä vastaan, että teoksissa esiintyy samoja asioita.
– Tuotannossani toistuvat kalat. Unikoirassa päätin, etten halua tähän kaloja, mutta siellä oli sitten perkuujätteitä. Kuokkamummossa päätin, että no tähän ei tule kaloja, mutta siellä on kuitenkin mereneläviä ja uistimia. Jotenkin ne kalat sinne uivat. En yritä ”uudistua” väkisin. Romaanin kirjoittaminen ei ole palapelin rakentamista, vaan polttoaine on alitajuista.
Sari Peltoniemi arvioi, että pidemmän etäisyyden päästä kirjasta pystyy näkemään selvemmin teemoja ja omia ajatuksia, jotka ovat kirjoittamisvaiheessa syntyneet intuitiivisesti.
– Jollekin tuttavalleni sanottiin, että hän oli synnyttänyt tekstin ”unennäkijän varmuudella”. Olen miettinyt tätä paljon. Alitajunta tekee työtä. Näitä asioita pystyy myöhemmin näkemään, Sari Peltoniemi sanoo.
– Välimatkan päästä teoksissa näkee henkilökohtaisia ajatuskulkuja, omia pelkoja tai ratkaisemattomia asioita, joita kirjoittamisen hetkellä on käsitellyt, Marko Hautala sanoo.
– Näitä ei näe kirjoittaessaan eikä silloin, kun kirja on ilmestynyt, vaan vuosi tai pari jälkeenpäin. Silloin tulee olo, että hyvänen aika, minähän paljastan! Vaikka tosiasiassa nämä kirjailijan sisäiset prosessit eivät lukijalle aukenekaan. Mutta voi tulla positiivinenkin oivallus, että kappas, tuosta asiasta minä olen päässyt yli.
Jälkieditointia omassa mielessä
Kirjailijan tunne tekstistä on subjektiivinen ja vaihtelee mielialan mukaan. Joskus kuulee kirjailijan huokaavan kollegoilleen, että sen-ja-sen kirjan kohdalla olisi voinut tehdä toisin, että asian olisi voinut saada paremmin esitettyä sillä tai tällä tavoin. On voinut tulla kiire, toimittaja vaihtunut, kustantamo mennyt nurin. Tämä kaikki voi näkyä väärällä tavalla romaanissa.
Marko Hautala muistuttaa, että lukijoilla on oma tapansa arvottaa kirjoja ja kirjailijalla toinen.
– Ainahan sitä mielessään editoi, mutta vaikka näkee vanhoissa romaaneissa heikkouksia, ei tule sitä tunnetta, että olisi halunnut tehdä jotain toisin.
Hänen mukaansa romaanit ovat kuin päiväkirjamerkintöjä eri elämänvaiheesta, ne hyväksyy sellaisena kuin ne ovat.
– Voi muistaa hetkiä, joita on elänyt kirjoittaessaan, vaikka kappaleita, joita on silloin kuunnellut. Kaikki tuo on lukijalle vierasta.
Usein kirjailijat näkevät oman kehityksensä, kun he lukevat vanhoja tekstejään. Hautalakin näkee tämän ja lisää, että kun tekninen varmuus kehittyy ja asiat rutinoituvat, on helpompi esimerkiksi kasata juonta.
– Mutta asialla on monta puolta. Arvostan sitä, että kirjallisuudesta löytyy jokin vimma, jota ei voi tekaista, ajatus, että tässä ei keksitä jotain, vaan ilmaistaan aidosti.
Essi Kummu kertoo editoivansa tekstiä mielessään ”aina ja koko ajan”. Hän editoi helposti mielessään myös jo julkaisemaansa tekstiä.
– Myös toisten kirjoja! Melodia, sommitelma, rakenne. Näiden sointi.
Virheet ärsyttävät.
– Yhdessä Kukka Kaalinen -sarjan kirjoista sanotaan, että sopulit ovat kasvissyöjiä. Luen sen aina keikalla kasvinsyöjäksi, Sari Peltoniemi sanoo.
Peltoniemi huomauttaa, että ääneen lukiessa korostuvat hitaat kohdat, jotka lukiessa eivät haittaa. Välillä hän hyppää kerronnan suvantokohdan yli ja tiivistää toimintaa, kun hyppysissä täytyy pitää koululuokallinen lapsia. Myös Marko Hautala tunnustaa jättäneensä vaivihkaa jonkin adjektiivin pois esiintyessään.
Etäisyys muuttaa kirjaa
Entä miten vanha tekstin pitää olla, ennen kuin siihen saa etäisyyttä? Vaihtelee, sanovat kirjailijat.
– Ei ole mitään sääntöä. Etäisyyksiä on monenlaisia. On tunteellinen etäisyys, on älyllinen etäisyys, on etäisyys nähdä sommitelma, Essi Kummu sanoo.
Marko Hautala kertoo, että periaatteessa hän siirtyy eteenpäin ja kirjoittaa uutta kirjaa ennen kuin vanha on kaupoissa, eikä jää ihastelemaan aikaansaannoksiaan liikaa.
– Romaanin loppuvaiheessa on se rasittava vedosten tarkistus ynnä muuta teknistä junnaamista, kun polttoaine on jo käytetty. Siinä vaiheessa tulee tunne, että ihan sama, en halua kuulla enää koko kirjasta. Minulla ei ole varaa olla promoamatta kirjaa sen ilmestymisen jälkeen, mutta koko ajan on tunne, että siitä jää puuttumaan jokin näkemys, joka tulisi vasta myöhemmin.
– Aika, joka tekstiin syntyvään etäisyyteen tarvitaan, on ehkä lyhentynyt, kun olen tullut vanhemmaksi. Se on ehkä vuosi. Toisaalta se on armollistakin, Sari Peltoniemi sanoo.
Marko Hautalan mielestä kirjaa pitäisi itse asiassa markkinoida aikaisintaan vuosi sen jälkeen, kun se on ilmestynyt.
– Sitä näkee todella vasta sitten, mitä on tullut kirjoitettua. Liian pian näkee vääriä asioita, markkinoinnillisia kulmia. Suhtaudun kirjoihinkin tosissani, teen niitä kaikesta sielustani. Vuoden jälkeen niistä pystyisi puhumaan syvällisemmin.
Hautalalta kysyttiin kerran eräässä haastattelussa, minkä teoksen hän haluaisi nostaa erityisesti esiin omasta tuotannostaan.
– Ensin ajattelin, että pitäisi markkinoida, nostaa uusin. Helppoahan se on jauhaa, mitä kustantamon markkinointiosasto on keksinyt. Mutta aloinkin puhua vanhasta. Ja siinä tulikin tunne, että tuli puhuttua tähdellisempiä asioita. Romaania ajattelee enemmän markkinointiesineenä, kun se on juuri ilmestynyt.
Vanhoja kirjoja lukiessa voi kirjailijalle pahimmillaan tulla sellainen olo, että minähän olin hyvä kirjailija – silloin! Marko Hautala kertoo joutuneensa lukemaan Käärinliinat-romaaninsa englanninkielisen synopsiksen laatimista varten.
– Sillä hetkellä työn alla oleva romaani tuntui heikolta verrattuna vanhaan.
”En kirjoita oikeaa päiväkirjaa. Ehkä siksi kirjat ovat ’päiväkirjoja’ itselleni.”
Ilmiölle on psykologinen selitys. Kun kirjailija kirjoittaa uutta teosta, hän on haavoittuvainen. Jos tuolloin lukee vanhaa teosta, voi tuntua, että uusi on huono.Entä onko kirjailijoiden mukaan perää ajattelussa, että jokin teos on kirjailijan niin sanottu pääteos? Kirjojen markkinointiteksteissä usein halutaan sanoa, että kirjailijan uusin teos on paras. Marko Hautalan mukaan kirjailijan tuotannossa on kuitenkin myös piikkejä.
– Jokin teos vain iskee sellaiseen syvempään juonteeseen. Tuolloin ilmaisu on jopa selittämättömällä tavalla vimmaisempaa, impulsiivista, autenttista. Täytyy vain kirjoittaa, ja jotkin teokset ovat sitten virstanpylväitä.
Hautalan mukaan kirjallisuudesta puhutaan nykyään hirveän teknisestä ja kaupallisesta näkökulmasta.
– Kirjallisuudessa on minun näkökulmastani aina ollut kyse siitä, että kirjoittaja pyrkii käsittelemään jonkin asian, ehkä raportoimaan sisäisen maailman muutoksia, jotka ovat hitaita, eivätkä kulje samaan tahtiin muun maailman kanssa. Kirjallisuudessa mahtavaa on, että voi käsitellä hitaita prosesseja ja pimeitä ja kummallisia asioita. Ja etäännyttää. En kirjoita oikeaa päiväkirjaa. Ehkä siksi kirjat ovat ”päiväkirjoja” itselleni.
Nostalginen esikoinen
Essi Kummu miettii pitkään, kun kysyn häneltä, mitä hän nyt ajattelee esikoisteoksestaan Maniasta (2006) ja ihmisestä, joka sen kirjoitti. Hänen mukaansa kertomus esikoisteoksesta ja itse kirja ovat eri asioita. Tässäkin kertomukset vaihtelevat paljon.
– Lähes poikkeuksetta kertomus esikoisteoksesta on aina jotenkin humoristinen ja siihen liittyy vähättelyä. Välitän siitä kirjasta, enkä siksi halua luoda tähän nyt sellaista kertomusta. Tykkään siitä, koska se on niin vakava ja siitä, että olen ollut joskus niin vakava. Miksen olisi ollut. On se minun kirjani.
Kummulle koitti tilaisuus nähdä esikoisteos tuorein silmin, kun hän opetti taidekoulussa. Teos oli ilmestynyt muutama vuosi aiemmin ja oli sattumalta pöydällä pinossa. Kummu avasi sen puolihuolimattomasti odottellessaan ruokatunnin alkamista. Vasta tekstin luettuaan hän tajusi, että luki sitä vihdoinkin kuin jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä.
– Ensimmäinen ajatus teoksen kielestä oli, että olipas se hapetonta. Ajattelin raakaa jauhelihaa pakattuna kelmuun. Sitten menin syömään, Essi Kummu sanoo.
– Kieli oli sen ihmisen kieltä. Huumori on yhä samanlaista, kieli on avautunut, sitä on tullut lisää ja paljon.
Marko Hautalan esikoisteoksena pidetään varsinaisesti Itsevalaisevat-romaania (2008).
Hän arvioi, että tekstitasolla siinä voisi olla muutettavaa.
– Mutta en sitä osaa mitenkään hävetä. Jos olisin feikannut jotain, vaikka kirjoittanut genreä, joka ei ole omani, voisi tulla ahdistavia oloja.
”Ensimmäinen ajatus teoksen kielestä oli, että olipas se hapetonta. Ajattelin raakaa jauhelihaa pakattuna kelmuun.”
Pienkustantajalta vuonna 2002 ilmestyneeseen Kirottu maa -romaaniin hän sen sijaan ei pysty enää palaamaan.– Toisaalta se oli tähänastisista romaaneistani hauskin kirjoittaa, ehkä siksi, että se oli vähemmän vakavissaan tehty, Hautala sanoo.
Sari Peltoniemen esikoiskirja on Löytöretkeilija Kukka Kaalinen, joka ilmestyi vuonna 2000. Peltoniemi kirjoitti kyseistä kirjaa monta vuotta.
– Opettelin tuolloin kirjan tekemiseen liittyviä asioita. Siihen liittyi sitä löytämistä ja pöhköpäisyyttä. Vein käsikirjoituksen Oriveden opiston kurssille ja muistan niitä tajuamisen tunteita, kun sain palautetta kurssin opettajilta.
Aihe ja elämänvaihe
Kysyn kirjailijoilta, onko heillä erityisiä teoksia, jotka he olisivat voineet kirjoittaa vain tietyn ikäisenä tai tietyssä elämäntilanteessa. Marko Hautalan mukaan kaikki teokset ovat tietyn ajan tuotteita.
Esimerkiksi romaani Käärinliinat (2010) sijoittuu mielisairaalaympäristöön. Hautala kertoo, että tuossa kirjassa hän pystyi ensimmäistä kertaa purkamaan kokemuksiaan työpaikalta vankimielisairaalasta.
– Kesti pitkään, kymmenen vuotta, ennen kuin suojamuurit purkautuivat. Yhtäkkiä tuntui, että nyt se teksti tulee kaikessa riipaisevuudessaan ja kammottavuudessaan. Sen romaanin hetki oli silloin.
Essi Kummu palaa janon ajatukseen.
– Pitää olla janoinen. Ei voi janoita jotakin, mitä ei halua. Ei voi haluta jotakin, mitä ei janoa. Jokaisen teokseni olen kirjoittanut vain siitä käsin. Lastenkirjatkin, Essi Kummu sanoo.
Hän kertoo, että jokaisessa kirjassa on aivan oma lähtökohtansa.
– Esimerkiksi viimeisimmän romaanini Lasteni tarinan ”juttu” on minulle puhetilanne. Siitä lähtee kaikki, ääni, kerronnan intensiteetti ja intentio. Pentti Saarikoski sanoi, että tärkeintä on ääni, huulet. Nyt työstän neljättä romaania, eikä puhetilanne tunnu yhtä tärkeältä siinä. Tällä hetkellä mietin kertojaratkaisua ja tietynlaista synteesin mahdollisuutta hyvin erilaisten tekstilajien kesken. Kysymys on erilainen.
Sari Peltoniemi ryhtyi kirjoittamaan proosaa, kun lapset olivat pieniä.
– Tein silloin sellaista, mihin en ole koskaan sen jälkeen pystynyt: laitoin kellon soimaan aamuviideltä ja kirjoitin ennen kuin muu perhe oli herännyt. Tekstit eivät olleet täydellisiä, mutta niistä olen saanut paljon materiaali, jota olen voinut hyödyntää myöhemmin.
Oriveden kurssille osallistui myös vammainen kirjoittaja. Sari Peltoniemen toinen kirja Hirvi oli tuolloin jo olemassa versiona, mutta kirjoittajan tapaaminen vaikutti kirjan toisen kertojahahmon Lepakon syntyyn.
– Kuvastaa sen ajan kustannustoimintaa, että sain julkaista kaksi niin erilaista kirjaa peräjälkeen. Ei silloin puhuttu mistään kirjailijakuvasta.
Oman puheen äärellä
Voiko kirjailija oppia itsestään ja kirjoittamisestaan vanhoja teoksiaan lukemalla?
– Ei niitä kannata liikaa lukea”, Essi Kummu sanoo.
– Ylipäänsä ei kannata puuhailla liikaa pelkän oman puheensa äärellä, se ei tee hyvää. Voi oppia tietysti jotakin, jos haluaa oppia, ei opi, jos ei halua. Jos vaihtoehtona on viihtyä hiljaisuudessa tai lukea vanhaa tekstiä, valitsen ensimmäisen vaihtoehdon. Minusta se on järkevämpi. Ei edes tarvitse ajatella mitään erityisen tärkeää, kunhan on.
Kirjan kirjoittaminen on jatkuvaa veivaamista: toimiiko tämä teksti? Myös vastaanotto voi vaihdella. Omiin teoksiin palaaminen voi kuitenkin tuoda myös rohkaisua. Kirjailija voi epäilyksen hetkellä todeta, että pystyinhän minä tähän ennenkin.
– Viime vuosina on ollut tärkeää huomata, että kas vain, olenpa ollut rohkea. Olen iloinnut ja nauttinut, kun olen kirjoittanut tätä kirjaa. Voi olla, että epävarmuuden tunteet eivät mene koskaan pois. Mutta ehkä jonkinlaista varmuutta, tukipuuta, voi löytyä juuri vanhoista teoksista, Sari Peltoniemi sanoo. ■
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 1/2016.