Seikkailija
J. K. Ihalaisella on hallussaan korvaamaton perintö, isänsä 500-sivuinen kirjeenvaihto. Ihalainen kävi koulua Lappeenrannassa, isä asui Tampereella ja yhteyttä pidettiin kirjeitse.
– Isällä oli vaikutusta siihen, mitä luin. Eeva–Liisa Manner oli isän ystävä ja olin jo teini-iässä lukenut paljon Mannerin kirjoja, sillä isä lähetti minulle kirjallisuutta. Isä neuvoi muutenkin, mitä lukea, ja mietin toki itsekin, mitä lukisin. Jules Verne oli seikkailija, joka kiinnosti.
Ihalainen kertoo, että hänen isänsä ammensi omasta kotitaustastaan.
– Isällä oli sivistyneet vanhemmat. Siellä oli tolstoilaisuutta, ervastilaisuutta ja teosofiaa. Isä oli myöhemminkin eksynyt piireihin. Jaakko Syrjä, Kirsi Kunnas, Samuli Paronen ja Henrik Tikkanen kuuluivat hänen ystäväpiiriinsä.
Ihalaisen isä työskenteli Tampereen kaupungin mittausosastolla, äiti puolestaan kartanpiirtäjänä.
– Siitä syntyi rakkauteni vanhoihin karttoihin. Löytöretkeilijöiden kartat olivat paljon jännittävämpiä kuin nykyiset.
Seikkailu kiehtoi Ihalaista jo varhain. Vanhemmat joutuivat etsintäkuuluttamaan pojan radiossa, kun tämä karkasi viisivuotiaanan. Lopulta illan pimeydessä poliisi löysi ihalaisen sillalta kävelemässä käsi kädessä tytön kanssa. Ihalaisessa on aina ollut puoli, joka on ajanut häntä liikkeelle.
Tarinoiden maailma
Ihalainen sanoo rakastaneensa tarinoita lapsesta lähtien.
– Isoisä oli Pietarista kotoisin. Pikkupoikina kuuntelimme hänen tarinoitaan ja sehän oli parasta kirjallisuutta. Hän oli ollut merillä Kiinanmerellä, koska pakeni Pietarista vallankumouksen takia.
Lapsuuden kesät Ihalainen vietti Kotkan ulkosaaristossa, ja lähti 16-vuotiaana töihin rahtilaivalle.
– Meri tuli voimakkaasti haasteeksi. Oli mielenkiintoista olla laivalla töissä, sillä siellä meren kohtasi. Suomalaisilla laivoilla kuulee paljon tarinoita, joita on höystetty liioittelulla. Kulkeminen ja matkustelu ovat romanttinen ajatus. On kutkuttavaa, kun ei oikeastaan tiedä, minne on menossa.
Ihalaisessa on aina ollut puoli, joka on ajanut häntä liikkeelle.
Ajatus tuo Ihalaisen mieleen toisen muiston.
– Kerran Mongoliassa oltiin vuoristossa pienessä leirissä ja ajattelimme liftata vaihtaaksemme paikkaa. Ensimmäisenä päivänä ei tullut yhtään autoa, mutta seuraavana päivänä tuli kuorma-auto, joka oli matkalla toiseen suuntaan, Kiinan rajalle. Hypättiin sen lavalle ja päädyttiin jurttaleiriin, jossa oli kosiaiset meneillään. Seikkailu on yllätystä,ei voi tietää mihin päätyy.
Ihalainen lopetti lopulta rahtilaivoilla reissaamisen samasta syystä kuin sinne lähtikin, vapaudenkaipuun takia.
– Matkustin tankkerilla Etelä-Amerikkaan ja takaisin, mutta sellainen laiva on lopuksi pidemmän päälle vankila, jossa on kolmekymmentä miestä, jotka eivät pääse sieltä pois. Paitsi tietenkin satamassa, missä mennään suoraan ilotaloon tai johonkin kapakkaan. Olin jo nähnyt sen. Siksi halusin pois.
Runoilija ja kääntäjä
Ihalaisen tuotanto on mittava ja siinä näkyy kirjailijan oma vaiheikas historia. On muun muassa kymmeniä runokirjoja, joista ensimmäiset on julkaistu Kööpenhaminan Christianiassa asuttujen vuosien aikana. Runoilijana Ihalainen on toteava, havaintonsa esille tuova, lukijan tulkinnalle tilaa jättävä. Se tekee tekstistä voimallista. Paljon esiintyneen Ihalaisen kieli on ehkä herkullisimmillaan juuri ääneen lausuttuna, mutta teksti toimii itse luettuna toisella tavoin, koska merkityksiä ehtii etsiä.
Ihalainen aloitti kirjoittamisen teini-iässä, mutta varsin yllättävällä tavalla: 15-vuotiaana hän käänsi esimerkiksi David Bowien ja Ezra Poundin tekstejä.
– Ei niitä ollut tarkoituskaan julkaista, mutta se oli haasteellista harjoitusta.
Runokirjojen lisäksi ihalainen on julkaissut lukuisia suomennoksia ja toistakymmentä tietokirjaa. Pääteoksenaan hän pitää tietokirjaa Hamppu Suomessa (Palladium Kirjat, 1993). Kun se julkaistiin, edellinen aihetta koskeva kirja oli vuosikymmeniä vanha. Ihalainen koki tärkeäksi, että tieto “kulttuurikasvista” päivitetään.
Suvun vahva tarinaperinne tuntuu jatkuvan Ihalaisessa. Hän kertoo kokemuksistaan sivumennen, mainitsee jonkin kokemuksen aivan kuin se olisi aivan tavallinen. Niin kuin esimerkiksi tarina siitä, miten hän päätyi Norjaan kokiksi ilman minkäänlaista koulutusta tai työkokemusta alalta. Itse tehdyt työdistukset muuttuivat Oslon Suomen suurlähetystössä käännettyinä ja leimattuina melkein oikeiksi, ja Ihalaisen kokkikouluna toimi norjalaisessa tunturihotellissa kaverin opastuksella tehty työ. Lopulta Ihalainen työskenteli kokkina myös Suomessa ja Ruotsissa.
– Sitten tajusin, ettei minulla ole intohimoa kokin työhön. Kirjoittamiseen toki. Olen kirjoittanut kaiken muun ohessa koko ajan. Tein muita töitä, runoista ei tullut ropoja. Kun tein Kööpenhaminassa kirjoja, se saattoi olla sellainen prosessi, että ostin litran viskiä ja leikkasin koneella kirjoitetut runot pelkiksi riveiksi. Sitten järjestelin niitä lattialla liimaamalla keskenään. Se oli Burroughs-henkinen cut-up, josta syntyi uusia ulottuvuuksia.
Kööpenhamina oli Ihalaisen ensimmäisten kirjojen syntykaupunki. Sinne hän päätyi Tukholman kautta, jonka ilmapiiriä hän kuvaa hermostuttavaksi. Ruotsalaisessa runoudessa on Ihalaiselle kuitenkin paljon kiinnekohtia.
– Yksi on Gunnar Ekelöf. Minulla on hänen kaikki kirjansa, hänen runouteensa pääsin sisään oikein kunnolla.
Sivistys on selviytymiskeino
Esikuviaan nimetessään Ihalainen ei epäröi. Ekelöfin ja Poundin lisäksi mieleen nousee useita nimiä.
– Yksi, josta mä olen kauan pitänyt, on Gary Snyder, jolta mä olen kääntänyt kaksi kirjaakin. Beat-sukupolven runoilija. Hän opiskeli zen-buddhalaisuutta Japanissa ja oli enemmän metsä- ja vuoristoihminen kuin nämä muut, Jack Kerouac ja Allan Ginsberg ja William S. Burroughs.
Ihalainen mainitsee esikuvikseen myös Pablo Nerudan ja Jorge Luis Borgesin.
Sivistystä hän kuvaa selviytymiskeinoksi.
– Kun ajattelee eläimiä, niiden pitää tietää, mistä hakee ruokaa ja osaa tulla toimeen muiden kanssa. Kirjaviisaus on oikeastaan eri asia. Kun Siemenpuu-järjestö lähetti minut Thaimaahan, Kambodžaan ja Intiaan keräämään tarinoita, tapasin ihmisiä, joiden kylissä ei ole kännyköitä tai televisiota. Siellä oli paljon lukutaidottomia. Monessa kylässä oltiin 2700 vuotta Intian kehityksestä myöhässä, eivätkä he olleet aloittaneet edes maanviljelyä vielä. Kun he menevät metsään, he tietävät, mitä siellä voi kerätä ja mitä kasvia voi käyttää parantamiseen. Tämä on aika lähellä sitä, mitä arvostan sivistyneisyyden yhdeksi alueeksi.
Omaa luontosuhdettaan Ihalainen kuvaa luontevaksi ja kertoo sen vahvistuneen pienessä saamelaiskylässä asuessa.
– Sieltä oli 40 kilometriä lähimpään kauppaan. Kävimme kalassa naapurijärvellä, sieltä nousi hyvin siikaa kesät talvet. Autoin myös porotiloja rakennustöissä. Sinä aikana luontosuhteeni kasvoi hyvin voimakkaaksi ja saamelaisilta opin paljon.
Kun ihalainen päätyi Norjan rajalta Kööpenhaminan Christianiaan asumaan, kontrasti oli raju.
– Siellä oli viisisataa koiraa ja tuhat ihmistä. Oli aika intensiivistä oppia elämään sellaisessa paikassa. Naapurissani asui Himalajan harmaakarhu, jota pidettiin huonekaluliikkeen mainoksena. Se oli hyvin absurdia. Muutaman vuoden päästä huomasin, että elämä on liian intensiivistä Christianiassa, eikä siellä tiedä yhtään, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Silloin muutin kaupungille asumaan ja tutustuin talonvaltaajiin, artisteihin ja anarkisteihin. Christianiassa oli ollut enemmän hippityylisiä ihmisiä Saksasta ja Tanskasta. Kaupungilla oli räväkämpää: esimerkiksi nuorisotalon Jagtvej 69 -valtauksessa vuonna 1982 olin paikalla. Se oli karnevalistinen tapahtuma.
Nuorisotalo viittaa legendaariseen sosiaalikeskus Ungdomshusetiin Bispebjergin kaupunginosassa.
Takaisin Suomeen
Ihalaisen palatessa Suomeen oli keksittävä uusi elinkeino pärjätäkseen.
– Asuin Kemiönsaarella. Olin työttömänä ja ihmettelin, mitä täällä pitäisi tehdä. Silloin perustin silkkipainon, jossa painettiin t–paitoja. Sitten eräällä kirjapainon omistajalla oli painokone myytävänä. Se sanoi, että kyllähän sun pitäisi kirjapaino ostaa, kun se on selvästi sun alue.
Ihalainen vietti noin kaksi viikkoa painossa opettelemassa alaa ja kuskasi painokoneen kotiin. Siten syntyi pienkustantamo, jota Ihalainen yhä pyörittää nykyisessä kotipaikassaan Nokian Siurossa. Erilaiset roolit kirjailijana, kustantajana ja kääntäjänä ovat näyttäneet kirja-alasta erilaisia puolia.
Ihalainen on saanut arvostusta runoilijana ja vaikka pienkustantajien merkitys vähälevikkisen kirjallisuuden julkaisijana on kiistämätön, hän sanoo, ettei oman tekemisen vaikutusta voi mitata.
– Sitä ei sillä tavalla näe. Yksi arvostelu, josta olen tykännyt, oli Antti Nylénin MotMot 2003 -vuosikirjaan kirjoittama kritiikki, jonka mukaan Ihalainen ei ole mikään helvetin suuri runoilija, mutta ainakin erilainen. Se oli mielenkiintoisesti sanottu ja pitää ehkä jossain määrin paikkansa. Se johtuu siitäkin, että minulla ei ole kustannustoimittajaa. Ehkä siinä on se, ettei minun runoissani ole sitä kädenjälkeä, minkä Risto Ahti on antanut Suomen nuorille runoilijoille.
– Mulla ei ole koskaan ollut ketään opettajaa varsinaisesti. On filosofinen kysymys, voiko runoutta opettaa. Puoli vuotta sitten minut haluttiin Fiskarsiin opettamaan kolmeksi tunniksi runoutta. No minä menin, mutta se oli ihan fiasko. En minä osaa opettaa.
Yksi arvostelu, josta olen tykännyt, oli Antti Nylénin MotMot 2003 -vuosikirjaan kirjoittama kritiikki, jonka mukaan Ihalainen ei ole mikään helvetin suuri runoilija, mutta ainakin erilainen.
Runon synty tuntuu olevan Ihalaiselle melko vaikeasti selitettävissä, eikä käännettävissä teoriaksi ollenkaan. Ei tuo punainen, yksi Ihalaisen tunnetuimmista runoista, syntyi kokonaan auton ratissa matkalla konsertista Tampereelta kotiin.
– Se syntyi yhdestä lauseesta. Siinä minä tarjoan naiselle sitä väriä, mikä hänelle sopii. Kaikilla naisilla on oma värinsä.
Ei tuo punainen on yksi niistä runoista, joita taitavana live-esiintyjänä tunnettu Ihalainen on esittänyt paljon. Vaikka voisi kuvitella, että Ihalaisen virtuoosimainen esiintyminen kertoo siitä, että hän nauttii esiintymistilanteesta, näin ei välttämättä ole.
– En oikeastaan nauti siitä. Kaikki on epävarmaa, jos on yksin lavalla.
Paljon yhteistyötä muusikkojen kanssa tehnyt Ihalainen sanoo, että toisen läsnäolo lavalla muuttaa tilanteen.
– Se vaatii luottoa, mutta hyvä muusikko kannattelee. Silloin ajoitus ei ole niin sekunnilleen, vaan musiikkia voi kuunnella ja heittäytyä sisään.
Kirjoittamisesta
Ihalainen sanoo, että uutta tekstiä on tälläkin hetkellä paljon. Silti julkaisuun voi välillä tulla pitkiä taukoja.
– Se ei ole valkoisen paperin kauhua. Muutaman vuoden sisään on tapahtunut paljon. Tänä vuonna on tämä uusi maailmanmalli, hän sanoo viitaten poliittisella kentällä tapahtuneisiin muutoksiin.
Se on meditatiivista, miten oma ruumis suhtautuu siihen lauseeseen.
– Tavallaan näiden tuntojen määrittäminen on tullut hankalaksi. Mietin, miten siihen maailman ottaa asennon, Ihalainen sanoo ja mainitsee esimerkiksi Gazan tilanteen.
Suuret muutokset vaativat prosessointia ennen kuin lauseet antavat taltuttaa itsensä runoiksi.
– Se herättää vanhan Adornon henkiin, että mitä järkeä on kirjoittaa runoja. Vaikka mulla ei ole lainkaan epätoivoa, maailman voimakkaat tapahtuvat askarruttavat.
Ihalainen toteaa, ettei aihe valitse häntä, vaan hän sen. Subjektiivisen aineksen ja kirjoittamisen suhde on tiivis, mutta joskus näkymättömissä.
– Siinä on hyvin paljon omaa, vaikka ei sitä aina huomaa. Vanhoissakin runoissa voi olla sellaista, että voisin kertoa jokaisen rivin tarinan. Rivi on pitkä, koska se on tehty hengityksen mukaan: se on hengitys sisään ja ulos. Se on meditatiivista, miten oma ruumis suhtautuu siihen lauseeseen. Kyllä runolla on yllättävän paljon tekemistä henkilökohtaisen kanssa.
Kierreltyään pitkin maailmaa Ihalainen tuntuu asettuneen pysyvästi Nokialle pieneen Siuron kylään, jonka rauhasta Ihalainen nauttii. Kirjapainolle on löytynyt paikka Siuronkosken vierestä vanhasta voimalaitoksesta.
– Tietynlainen kapakkasosiaalisuus voi olla aika uuvuttavaa. Täällä se on sellaista yhdessä tekemistä. Aion pysyä täällä.
Kirjailija, kirjanpainaja, kääntäjä ja kustantaja.
Julkaissut useita kymmeniä runokokoelmia, tietoteoksia ja käännöksiä.
Nuoren Voiman Liiton palkinto 1995, Pirkanmaan taidepalkinto 1998, Eino Leinon palkinto 2010, 2023 Alex Matson -palkinto ja Kirjallisuuden valtionpalkinto.
Toiminut vuodesta 2003 lähtien Tampereella järjestettävän Annikin Runofestivaalin taiteellisena johtajana.
Tunnetaan myös omaleimaisista runoperformanssiesityksistään.
Satu Lepistö
Satu Lepistö (s. 1976) on Tampereen Pispalassa asuva kirjailija, graafikko ja sanataideopettaja, joka rakastaa sanoja ja kuvia. Lepistö on julkaissut kaksi romaania ja kolme runoteosta.