Taustatarina, Teema: Rikos

Itsestään on kirjailijan murhaajakin löydettävä

Dekkareista puhutaan usein joko niiden päähenkilöiden ja juonenkäänteiden tai myynnin ja menestyksen näkökulmasta. Mutta miten jatkuva rikoksista, rötöksistä, kuolemasta ja pahuudesta kirjoittaminen vaikuttaa kirjailijaan itseensä? Leena Lehtolainen, Christian Rönnbacka ja Liina Putkonen kertovat.

Olen pohtinut, mikä psyykkinen syy yhdistää meitä rikoskirjailijoita, jotka haluamme tutkailla sitä miksi ja miten ihmiset kuolevat tai tappavat toisiaan. Varsinkin kun dekkaristit ovat usein huomattavasti valoisampia ihmisiä kuin vaikkapa runoilijat!, Leena Lehtolainen sanoo.

Kuolema tietenkin on vääjäämätön osa ihmisen elämänkulkua. Jokainen myös menettää läheisiään. Lehtolainen arvelee, että rikoskirjallisuuden suosio perustuu samaan syyhyn, jonka vuoksi väki kiersi kirkoissa tai taidemuseoissa kauhistelemassa kuvia pyhimysten kärsimyksistä, äärimmäisestä kidutuksesta ja tuskasta: toinen ihminen kärsii puolestamme.

– Meissä kaikissa on myös synkkiä, tummia ja väkivaltaisia puolia. Rikoskirjallisuuden parissa niitä pääsee peilaamaan niin kirjailija kuin lukijakin tavalla, joka ei vahingoita ketään tosielämässä. Rankkoja tapahtumia pääsee tarkastelemaan turvallisesti kauempaa.

Lehtolaiselle on muutama henkilö kertonut, ettei ole oman lapsen kuoleman jälkeen pystynyt lukemaan dekkareita, vaikka aiemmin piti niistä kovasti. Hän sanoo ymmärtävänsä sen täysin.

Leena Lehtolainen, kuva: Tomi Kontio

Kun mikään ei riitä

Kirjoittaessa joutuu käsittelemään myös omaa pahuuttaan. Itsestään on kirjailijan murhaajakin löydettävä.

– Oma työtapani on, että pyrin menemään henkilöihin sisään ja syvälle äärimmäisiin kokemuksiin. Pohdin, mitä tuntuisi lapsen menettäminen tai työkaverin löytäminen kuolleena.

Lehtolainen sanoo, että vaikeinta työssä onkin ollut nimenomaan väkivallan kuvaaminen.

– On hirvittävää, jos ihminen tapetaan. Usein myös tekijälle itselleen. Kirjoittaessa on löydettävä tasapaino sen välillä, ettei väkivaltaa vähättele mutta ei myöskään ryhdy tekemään siitä pornoa. En halua tehdä väkivallasta seksikästä ja ihannoitavaa tai kuvata yksityiskohtaisesti sadistisia väkivallantekoja. En pysty sellaisia edes itse lukemaan.

Rikoskirjat ovat raaistuneet viime vuosikymmeninä.

– Nykyään tuntuu, ettei varsinkaan skandidekkareissa mikään riitä. Jarkko Sipilä on kuvaillut asiaa ironisesti niin, että ennen ruumis paloiteltiin, mutta nykyään se myös hirtetään ja poltetaan. Eikä yksi ruumis riitä mihinkään, vaan niitä pitää olla vähintään kymmenen.

Viime aikoina brittidekkareissa on noussut vastaliike: cozy crime, jossa on jännitystä mutta ei raakuuksia. Lukijat ovat kaivanneet jo muutakin kuin mässäilyä.

– Onneksi viime vuosina on myös kyseenalaistettu se, miksi tarinat alkavat niin usein sillä, että kuolleena löytyy nuori alaston nainen, Lehtolainen sanoo.

– Mietin itse tarkkaan, etten lankea kaikkein kliseisimpään kuvioon.

Missä menevät omat ”rajat”? Mistä rikoksista dekkaristi ei ikinä pystyisi kirjoittamaan?

– Usein olen ajatellut, mistä en ainakaan haluaisi kirjoittaa. Ja sitten olenkin mennyt suoraan sitä päin, Lehtolainen sanoo.

Pahinta mahdollista henkirikosta, pienen lapsen surmaamista, hän kuvasi kirjassaan Jonakin onnellisena päivänä, joka ei ole dekkari. Viattomuuden loppu -kirjaan hän puolestaan kirjoitti pedofiilin, joka ei ole stereotyyppinen kiiluvasilmäinen peto.

– Välillä sanoin kustannustoimittajalleni, että tämä on kauheaa, miksi ikinä valitsin tämän aiheen. Mutta jokin sisälläni pakotti minut siihen.

Jännityskirjallisuudesta puhutaan viihteenä, mutta Lehtolaisen kirjoissa viihdyttävyys rakentuu aivan muusta kuin tappamisesta: selvittämisen prosessista. Ihmisten motiivien ja heidän välistensä suhteiden kuvaamisesta.

– Minua kiehtoo tavallisuus, hän kiteyttää. – Kuinka paljon maailmassa edes oikeasti pyörii sarja- tai paloittelumurhaajia tai yliälykkäitä tappajia, jotka pystyvät suunnittelemaan pitkiä tapahtumaketjuja. Eivätköhän ne älykkäimmät rikolliset löydy talousrikospuolelta.

Moraalinen koelaboratorio

Tehdessään aikoinaan lisensiaatintyötä Eeva Tenhusen teoksista Lehtolainen kehitti käsitteen ”teoksen sisäinen moraali”: millaisista teoista kirjan sisällä henkilöitä palkitaan tai rangaistaan. Hänen omissa kirjoissaan rikokset selviävät ainakin jossain määrin, mutta voi olla, että pahin rikollinen onkin joku muu kuin se, joka iski puukon uhriin.

– Sen verran optimisti ja humanisti olen, että en halua antaa viestiä, että maailma olisi paha ja kaikki toivotonta.

Lehtolaisen kirjastotapaamisissa tulee usein puheeksi, mitä lukijat ajattelevat rikoskirjallisuudesta yleisemminkin, sen väkivallasta ja moraalista. Osa samaistuu henkilöihin voimakkaasti. Tappava säde, jossa nainen alkaa tappaa perheväkivaltaan syyllisiä miehiä, oli aikanaan puheenvuoro keskusteluun siitä, miksei poliisi puuttunut riittävästi perheen sisäiseen väkivaltaan. Samalla kirja oli lukijoille moraalinen koelaboratorio.

– Monet kertoivat toivoneensa, ettei murhaaja jää kiinni. Ajatus oli tavallaan hyvin pelottava, mutta itsekin pidän Patricia Highsmithin Tom Ripleytä sympaattisena hahmona, jolle toivon hyvää.

Taustatyötä tehdessään jotkut dekkarikirjailijat käyvät haastattelemassa rikollisia. Leena Lehtolainen ei.

– En käytä todellisuuden tapahtumia kirjoissani. Se olisi mielestäni eettisesti väärin. Seuraan rikosuutisointeja mutta luen mieluummin poliisien tai oikeuslääkäreiden kuin rikollisten elämäkertoja. Se, että tehtyä henkirikosta käsitellään julkisuudessa, repii auki läheisten haavoja.

Lehtolainen muistuttaa, että henkirikos koskettaa aina monia ihmisiä.

– Useimmat meistä olisivat järkyttyneitä kuullessaan, että ihminen, joka on jollain tapaa edes viistänyt omaa elämäämme, on joutunut henkirikoksen uhriksi.

Työsuojelukysymys!

– On tärkeää, että kirjailija saa kirjoittaa kirjoja, joiden takana voi seistä. Jos minulta alettaisiin vaatia paloittelumurhaajista kirjoittamista, urani loppuisi siihen, Leena Lehtolainen sanoo.

– Dekkaristin lokero käy helposti kapeaksi, joten olen yrittänyt aina välillä potkiskella sieltä itseäni pois. Paraikaa kirjoitan urheilijan henkilökuvaa. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut kirjoittaa muutakin kuin rikosromaaneja. Jos olisin viimeiset 30 vuotta kirjoittanut pelkästään Maria Kallion näkökulmasta, olisin valmis vetämään muijan alas vessanpöntöstä.

Lehtolainen ei usko vuosikymmenten uran dekkaristina muuttaneen psyykeään synkemmäksi.

– Kirjailija on kuitenkin jumala maailmassa, jota kuvaa. Pystyn valitsemaan sen mitä henkilöille tapahtuu ja miten graafisesti kuvaan esimerkiksi väkivaltaa. Tai olen kuvaamatta.

Intensiivisen, ahdistavan kohtauksen kirjoittamisen jälkeen on luettava itse jotain aivan muuta. Lehtolainen tarttuu Astrid Lindgrenin Saariston lapsiin tai katsoo muutaman jakson Downton Abbeyta.

– Olemme itse omia työkalujamme, ja siksi on ihan työsuojelukysymys osata irrottautua työstä. Lähden luontoon tai joogaan. Liikunta pitää kunnossa sekä kropan että mielen.

Väkivalta selkärangassa

– Poliisintausta auttaa valehtelemaan siitä sujuvasti, sanoo Christian Rönnbacka.

– Väkivalta, puukot, räjähteet, aseet – nämä minulla on selkärangassa, samoin perussetti, jonka poliisi käy läpi kun halutaan määrittää ihmisen kuolinhetki.

Christian Rönnbacka, kuva Nauska

Toki tapahtumia on kirjoissa joudutettava. Niissä kukaan ei odota DNA-tuloksia kahta viikkoa. Siitä entinen poliisi on tarkka ettei kerro kirjoissaan mitään, mistä olisi taktista etua tosielämän rikollisille.

– Tosin tänä päivänä rosvot tietävät nämä asiat kyllä. Tor-verkosta saadaan käyttöohjeet kaikkeen.

Miten rikoskirjailijan työ sitten suhteutuu poliisin työhön, jonka on rankkaa aivan eri tavalla? Rönnbacka yllättää vastaamalla, ettei poliisin työ rankkaa ole.

– Tutkintatyö oli mielenkiintoista palapelin tekemistä ja etumatkan kiinni kuromista. Viihdyin myös kentällä, koska kaikkia tilanteita varten harjoiteltiin. Oli suojavarusteet, ylivoima ja taktiikka, tietotaitoa ja kokemusta tilanteen hallitsemiseen paljon enemmän kuin jollain laittoman aseen kanssa heilujalla. Eihän sellaisen aseen kanssa voi käydä ampumaradallakaan harjoittelemassa.

Ex-poliisilla on verkostot kunnossa. Esimerkiksi tutulta oikeuspsykologilta hän saa apuja ja tieteellisen näkökulman kirjoittaessaan hahmosta, jolla on henkisiä ongelmia. Myös kokemukset poliisin linjajohtamisesta Porvoossa ovat tulleet sittemmin hyödynnettyä.

Rikollisia Rönnbackakaan ei taustatyönä jututa.

– Pystyn kuvaamaan julmuutta, koska tiedän miten tunteeton ihminen toimii. Pahikset ovat aika helppoja ja suoraviivaisia kuvattavia. Nykyäänhän ilmestyy näitä rosvoelämäkertoja, ja sieltä löytyy hyvä aapinen heidän ajattelutavoistaan ja toiminnastaan.

Rönnbacka huomauttaa, että rikollinenkin on ennen kaikkea ihminen, jossa on mustaa ja valkoista.

– On heilläkin pelkoa omasta asemasta, siitä pettääkö joku heidät, saako poliisi kiinni. Rikollispomo antaa velanlyhennysten pakoilijasta listimiskäskyn aamiaismuroja syödessään, minkä jälkeen hän lähtee viemään tyttärensä kouluun.

Satua, ei totta

– Ei minulla ole hirveitä eettisiä kamppailuja. Se, mitä kirjoitan, ei ole totta. Se on satukirjaa, Christian Rönnbacka täräyttää.

– Rikollinen ei aina jää kiinni. Minulle ei ole väliä, saako paha palkkansa tai jääkö sankari lopussa eloon. Elämässä kun on niin, että juuri kun luulee kaiken olevan ok, jotain tapahtuu ja kaikki meneekin päin helvettiä.

Rönnbacka kertoo välttelevänsä turhan graafisia väkivallankuvauksia.

– Riittää että kerrotaan, miten pahantekijä laittaa ihmisen muovin päälle ja pesee sen kynnenaluset ja hampaat, ennen kuin palauttaa sen. Siinä lukija voi rakentaa itse omassa päässään minkälaiset skenaariot tahansa.

Kustantajan suunnaltakaan ei ”raakuutuspyyntöjä” ole tullut. Tosin ensimmäiseen Hautalehto-dekkariin toivottiin yhteen kohtaan ”vähän äksöniä”.

– Pidin siitä väkivaltakuvauksesta. Siitä tuli kaunis. Joskus harvoin kustannustoimittaja ottaa jonkin ruumiin pois, jos se on hänestä ylimääräinen, Rönnbacka sanoo. Ja virnistää.

– Kiduttamisen kuvaamisesta pidän. Tunnen itseni: jos minua kidutettaisiin sellaiset neljä, viisi sekuntia, kertoisin kaiken. En sanoisi ivallisesti, että ettekö pysty parempaan.

Ei kiitos joukkotuhoja

Kirjoittaessaan Julmaan tyttöjen hyväksikäytöstä Rönnbacka tajusi jo alkumetreillä, että tämä pahis on saatava kiinni tai lukija ei anna sitä ikinä anteeksi.

Hän ei myöskään pudota kirjoissaan lentokoneita tai upota Ruotsin-laivaa, ei rakenna maailmanlaajuista salaliittoa ja räjäytä ydinlatausta. Tai keksi muitakaan joukkotuhoja. Hän ei halua kenenkään ryhtyvän hyödyntämään visioitaan.

– Henkisesti oli vaikeaa tappaa ensimmäisen kerran poliisi kirjassa. Toisella kerralla se kävi jo helpommin. Nykyään niitä tuppaa menemään enemmänkin… Ja sen olen todennut, että lapsen voi paloitella ja lyödä läpi lihamyllystä, mutta potkaisepa koiraa.

Kun eräs lukija kuuli, että jossain kirjoista Antti Hautalehdon koira tulee kuolemaan, hän ei pystynyt tarttumaan koko sarjaan.

Eettinen paradoksi on siinäkin, että kirjailija sai suuttuneelta lukijalta noottia siitä, miten päähenkilö kehtaa heittää tupakantumpin ikkunasta pihalle – samaan aikaan kun tunturissa makaa ruumiita enemmänkin.

– Tuollaisen palautteen vastaanottamiseen ei pysty mitenkään varautumaan.

Kuolema tuli lähelle

Liina Putkosen rakas Lila-koira kuoli kesällä. Syksyllä menehtyi hyvä ystävä saattohoidossa kotonaan. Putkonen oli läsnä hänen kuollessaan. Kokemus oli dramaattinen, mutta hän ei usko sen siltikään vaikuttavan tapaan, jolla hän jatkossa kirjoittaa rikoksista, kärsimyksestä ja kuolemasta. Putkosen mukaan tämä erottelu luultavasti kertoo sen, miksi ihmiset yleensäkin tykkäävät lukea dekkareita – koska niiden pahuus ja murhe ei ole totta, se on helpommin käsiteltävää.

– Varmaan osaan kuvata surua paremmin kuin ennen, koska sen kanssa olen joutunut elämään, Putkonen arvelee.

Liina Putkonen, kuva Tomi Kontio

– Ehkä päähenkilölläni Linda Forsilla on jatkossa hiukan melankolisempia mietteitä.

Toinen syy rikoskirjallisuuden suosioon saattaa olla raadollisempi: ihmisen alkukantainen himo pahuuden, outouden ja perverssiyden ihmettelyyn ja kauhisteluun. Enää ei jonoteta friikkiesityksiin tuijottamaan epämuodostuneita ihmisiä vaan luetaan kirjoja ja katsotaan elokuvia.

– Kaikki mikä on normien ulkopuolista, kiinnostaa.

Pahimpien pelkojen äärellä

Liina Putkonen ei itse lue väkivaltaisimpia dekkareita, tai ainakin hyppää yli raaimmat kohdat.

– Yleensä asia tulisi selväksi paljon vähemmälläkin. Kauhua saa herättää, mutta sitten kun aletaan tarkkaan kuvata, kuinka ihmistä silvotaan ja silputaan, mikä katkeaa ja mikä aukeaa, olen että eih! Jos haluaisin suhtautua ihmiseen kuten patologi, olisin opiskellut sellaiseksi.

Amerikan psyko oli hänelle nuorena silmät avaava lukukokemus: kammottava kirja, joka piti lukea koska kaikki muutkin lukivat. Yhtään kohtausta hänelle ei siitä jäänyt mieleen, ainoastaan oma hämmästys siitä, mitä voi olla äärimmäinen naisviha. Halua tappaa, pilkkoa ja raiskata naisia.

On otettava puheeksi Putkosen oma esikoiskirja Jäätynyt tyttö. Siinä oltiin nuorelle naiselle äärimmäisen julmia ja raakoja.

– Halusin, että lukijasta pitääkin tuntua pahalta lukiessaan mitä tehdään nuorelle hyväuskoiselle tytölle. Että häntä oikeasti alkaa oksettaa, Liina Putkonen sanoo.

– Kirjaa kirjoittaessani oma tyttäreni oli tulossa murrosikään. Luultavasti käsittelin kirjoittaessani omia hirveimpiä pelkojani. Samalla tapaa lukija saattaa rikoksista lukiessaan käsitellä omia pelkojaan turvallisella tavalla. Kirjan kannen voi aina laittaa kiinni.

Mistä pahuus syntyy

Jäätynyt tyttö sai alkunsa suuttumuksesta, jota Putkonen koki seuratessaan, miten ihmiset suhtautuivat vuoden 2015 suureen pakolaisvirtaan. Kirjoittaessaan hän halusi, että se mitä lukija kokee ja ajattelee on pahaa ja vastenmielistä, ja kun lukija sitten huomaa suunnanneensa epäilyksensä kokonaan väärään henkilöön, tätä alkaa jopa hävettää oma ennakkoluuloisuutensa.

– Pahuus on harvoin yksioikoista. Haluan ymmärtää, mistä ja miten pahuus syntyy. Ammensin päätekijän lapsuudenkokemuksista selitystä hänen pahuuteensa, Liina Putkonen sanoo.

– Lasten asia on lähellä sydäntäni. Nuorena ajattelin haluavani lastenpsykiatriksi. Takaraivoon on jäänyt, kuinka paljon vähemmän pahuutta maailmassa olisi, jos lapsia kohdeltaisiin hyvin.

Miksi pahuutta sitten pitää ymmärtää?

– Jos emme ymmärrä pahuutta itsessämme, yhteiskunnastamme tulee paha. Taannumme tilaan, jossa joku yläpuolella määrittelee meille pahan, minkä jälkeen tuhoamme sen. Pahuuden ymmärtäminen on tärkeää, vaikka äärimmäisen vaikeaa.

Kriminaali mieli riittää

Liina Putkonen sanoo olevansa sillä lailla fiktiivinen dekkaristi, ettei ole kovin kiinnostunut murhapaikkadetaljeista. Hänellä on ystävänä poliisi, jolta kysyy tietoja tarvittaessa. Joskus poliisi huomauttaa, että ei oikeassa tilanteessa noin tehtäisi. Siihen Putkonen vastaa, että nyt tehdään, koska tarina vaatii sen.

– En edes halua autenttisuutta. En halua, että kirjojeni rikokset voisivat olla totta. Voin tässä julkisesti luvata, etten tule ikinä kirjoittamaan yhtään true crime -kirjaa. Sille pahuudelle en halua altistua.

Eikä tämäkään dekkaristi jututa rikollisia taustatyönä.

– Ehkä itselläni on tarpeeksi kriminaali mieli sillä se riittää.

Putkonen arvioi, että lajina rikoskirjallisuus on raskas tekijälleen. Rankoista asioista kirjoittaessaan altistaa itsensä surulle, pelolle ja kauhulle.

– Kirjoittaessani olen poissa reaalimaailmasta, hyvin syvällä toisen ihmisen ajatuksissa ja teoissa. Kyllä sitä säpsyy kun on mielessään nostattanut jännitystä. Välillä mietin, miksi teen tätä, onko mitään järkeä voida näin huonosti.

Palautumiseen omaan elämään auttavat tytär – ja uusi koiranpentu.

– Kun käytän Nupun ulkona ja alan tehdä ruokaa, kummasti oma arki palaa.

Putkonen naurahtaa: – Ehkäpä liitolla voisi olla dekkaristeille täsmä-mindfulness-harjoitteita: näin pääset eroon siitä, että sinut on juuri teurastettu ja suolistettu. ■

Kirjoittaja
Pauliina Susi

Pauliina Susi

Pauliina Susi (s. 1968) on vantaalainen kirjailija ja toimittaja, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, dekkareita, novelleja, kuunnelmia ja tietokirjallisuutta. Hänet on palkittu Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla ja Vantaan kulttuuripalkinnolla.