Voita vitkuttelun vitsaus
Miksi vitkuttelemme – tai hienosti sanottuna prokastinoimme – kun se vain tekee olon yhä tukalammaksi, saa tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä ja uhkaa aiheuttaa kiireen, kun deadlinet alkavat paukkua. Miten saisimme itsemme helpommin työn ääreen?
– Joskus rupean vaikka pesemään keskitalvella ikkunoita mieluummin kuin asetun koneen ääreen, tunnustaa kirjailija, kouluttaja ja freelance-kustannustoimittaja Liisa Näsi. Häneltä ilmestyy ensi helmikuussa esseekirja, jossa hän tutkii kirjoittamista ja kirjailijuutta, ja vitkuttelusta ja sen voittamisesta tulee kirjaan oma lukunsa.
Näsi sanoo, että aikailuun on monia syitä, joita on välillä hyvä pohtia. Onko syy minussa itsessäni sittenkin vai jossakin täysin ulkoisessa asiassa kuten toimimattomassa työpisteessä. Saisinko työn maistumaan parempi valo, mukavampi tuoli tai lukko oveen. Tai hakeutuminen välillä muualle kirjoittamaan, kahvilaan tai kirjastoon?
Syy voi olla myös tekstissä itsessään. Aina aihe ei vain nappaa.
– Kirjoitin jännärin, ja minulta pyydettiin jatko-osaa samoilla hahmoilla. Tein sitä väkisin 50 liuskaa, ja tunsin itseni usein niin väsyneeksi, että oli pakko ottaa useamman tunnin päivänokosia. Työpäiväni paras hetki oli, kun saatoin sulkea koneen ja aloittaa vapaa-ajan. Se oli selkeä merkki: älä tee tätä.
“Joskus rupean vaikka pesemään keskitalvella ikkunoita mieluummin kuin asetun koneen ääreen.”
Aiheen kannattaa olla itselle niin kiinnostava, niin puhutteleva, että sen parissa jaksaa työskennellä koko sen vuoden, kaksi tai viisi, jonka kirjoitustyö kestää.
Joskus jo pelkkä tiedoston avaaminen alkaa tuntua ylivoimaiselta. Silloin Näsi suosittelee laittamaan aiheen syrjään vuodeksi, ehkä pidemmäksikin.
– Omat aikeet voivat vaatia itsetutkiskelua, ja se vie aikaa. Kiinalainen sananlasku sanoo: “Kun oppilas on valmis, opettaja astuu esiin.”
Lamaannuttava häpeä
Vitkutteluun liittyy häpeän tunteita. Se voi myös johtua häpeästä, ainakin osittain. Aihe arveluttaa, tai vastaanotto pelottaa. Jos kukaan ei tykkää tai edes lue, jos kriitikotkin haukkuvat… Kehtaako tästä edes kirjoittaa…
Näsi rohkaisee tutkiskelemaan omaa häpeää – ja sitten kirjoittamaan sitä päin.
– Häpeän takana piilee oma totuus, oma juttu. Kirjoittamalla siitä sinnikkäästi tutkii samalla itseään, ja häpeän syy purkautuu.
– Monella meistä on oma “Aune-tätimme”. Sisäinen, lannistava ääni, joka halveksii kirjallisuutta, kirjailijoita ja erityisesti minua, Liisa Näsi kertoo.
Aune-tädin esikuva on todellisesta elämästä. He kävivät yhdessä kirjakaupassa Näsin esikoiskirjan ilmestymisajan tienoilla. Käväisenpä katsomassa mitä suomalaisia kirjoja on tullut, Näsi sanoi, mihin toinen vastasi lukevansa vain ulkomaisia kirjoja, koska “suomalaiset eivät osaa kirjoittaa”.
– Aune-tädin reaktioihin kiinnittyminen liittyy huijarisyndroomaan. Olen muka vain jotenkin vahingossa päässyt ammattiini, julkaissut kirjan, kaksi tai kymmenen. Muut kirjailijat sen sijaan ovat oikeita kirjailijoita, Näsi kuvailee.
Kannattaa miettiä, kuka on se oma Aune-täti, joka itseä sättii ja omia tekemisiä mitätöi. Sisäinen, lannistava puhe voi kohdistua muuhunkin kuin kirjoittamiseen ja sen lähde voi olla peräisin lapsuudesta asti: opettaja joka lannisti, vanhemmat jotka eivät tukeneet, moittiva urheiluvalmentaja. Yksikin paha lause voi sisäistyä, jos sen sanoo itselle läheinen tai merkityksellinen ihminen.
Näsi neuvoo kysymään itseltä, onko se mitä ääni sanoo enää ajankohtaista.
– Aune-tädille voi vastata: olen aikuinen ihminen, hallitsen omaa elämääni, en ole enää kenenkään huollettava. Vuosikausia olet hokenut minulle, etten osaa enkä pysty. Tarkoitukseksi on ehkä ollut hyvä, olet halunnut suojella minua pettymyksiltä. Mutta psykologi Keijo Tahkokallion mukaan vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, jotta lapsi oppii käsittelemään niitä. Ja minä osaan jo. Kiitos tähänastisesta Aune-täti, nyt voit jäädä eläkkeelle.
Voimaa vertaistuesta
Entäpä jos kirjoitustyötä vastustaa ihan konkreettinen taho: apurahan myöntäjä, joka antaa vain hylsyn, lukijat jotka eivät lue, julkisuus joka jää saamatta, kilpailut joissa ei menesty, nuivat arvostelut, poliitikko jonka mukaan koko kulttuuriala on luksuspalvelu? Miten työntää tieltään joka aamu tällainen iso kuorma, jotta pääsee työnsä ääreen?
– Jokaisen on tehtävä työ itsessään ja pohdittava, uskonko näitä ihmisiä vai sittenkin jotakin muuta, Liisa Näsi sanoo. – Rakenteellisille ongelmille yksittäinen kirjailija ei paljon voi, mutta meillä on liitto, joka on asioissamme aktiivinen. On myös hienoa, että Kirjailijaliitto on järjestänyt työnohjausta, jossa hankalia asioita voi pohtia luotettavassa seurassa ammattilaisen ohjauksessa.
Vertaistuki kannattaa muutenkin. Työ on yksinäistä, ja usein vain toinen kirjailija ymmärtää, mitä kaikkea työhön kuuluu ja mitä se vaatii: emotionaalisesti, henkisesti, fyysisesti, taloudellisesti. Näsi ja hänen kirjailijakaverinsa sparraavat toinen toistaan lähes päivittäin. Hän on myös mentorina nuoremmalle spefi-kirjoittajalle.
Vertaistukea voi löytää myös kirjailijayhdistyksistä ja kirjoituskursseilta.
– Kyllä. Niille voi osallistua, vaikka on jo julkaissut. Ei kannata ajatella “mitä ne muut ajattelee”.
Älä kirjoita kirjaa. Kirjoita lause. Sitten toinen. Ja: Aloittamatta jätetty työ uuvuttaa eniten.
– Omaa tekstiä voi päättää edistää päivittäin vaikka kaksi tuntia tai kaksi liuskaa kerrallaan. Tai tunnin ja liuskan. Tällöin työ ei tunnu loputtomalta urakalta.
Laita puhelin äänettömälle, vie se toiseen huoneeseen. Hanki munakello.
– Munakellon voi laittaa soimaan viiden tai kymmenen minuutin päästä, ja kun se pärähtää, sitä tottelee ja aloittaa työn. Työrupeamaksi voi ajastaa vaikkapa puoli tuntia tai kolme varttia. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ajatus toimii paremmin kun välillä nousee pois koneen ääreltä ja liikkuu. Kunhan virittää munakellon soimaan taas sopivan ajan päästä, jolloin palaa jatkamaan työtä.
Bagge-metodi.
– Nimetty äärimmäisen kurinalaisen ja tuotteliaan kollegan Tapani Baggen mukaan: tee tarkka etukäteissuunnittelu siitä, mitä milloinkin aiot kirjoittaa. Itse käytän ei-Bagge-metodia, eli aloitan siitä mikä milloinkin vetää parhaiten.
Luo rutiinit aloittamiselle.
– Vitkuttelin aiemmin jämähtämällä lukemaan päivän horoskooppeja, vaikka en edes usko niihin. Muutin ne aloitusriitiksi. Käytän viisi minuuttia horoskooppeihin, ja sitten aloitan. Aloitusrutiini voi olla myös aamujumppa tai kuppi kahvia työpöydälle.
Lopeta päivän työ kun teksti vielä kulkee.
– Vaikkapa kesken lauseen. Siitä on helppo aloittaa seuraavana päivänä. Itse luen aina aluksi aiemmin kirjoittamaani.
Kaihda perfektionismia.
– Tekstin ei tarvitse olla heti fiksua, näkemyksellistä, osuvaa, nokkelaa. Aina kannattaa muistaa, että editointi on olemassa. Kustantajalle ei lähde raakateksti. Alkuun paperille voi suoltaa tekstimassaa ja laittaa ihan kaiken.
Ja vielä: muista liikunta.
– Joka päivä. Kävelyä, kuntosali, mitä ikinä. Liikunta pitää huolta kehosta ja mielestä.
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3-4/2023.
Pauliina Susi
Pauliina Susi (s. 1968) on vantaalainen kirjailija ja toimittaja, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, dekkareita, novelleja, kuunnelmia ja tietokirjallisuutta. Hänet on palkittu Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla ja Vantaan kulttuuripalkinnolla.