Kolumni

Vammaisvahvuuden jäljillä

Joskus runoilijan on matkustettava kauas nähdäkseen lähelle, kirjoittaa Sanni Purhonen.

Runokokoelmani Jos vain muuttuisin toiseksi (WSOY, 2022) käännettiin englanniksi ja se ilmestyi tänä kesänä Yhdysvalloissa nimellä If Only I’d Turn Into Someone Else (Nine Mile Press). Yhdysvaltalaisen kustantamon Propel-sarja keskittyy nimenomaan itsensä vammaisiksi määrittelevien kirjailijoiden teoksiin.

Olen itse yksi kirjan kolmesta kääntäjästä ja urakan aikana sain tosissani pureutua niin sanojen kulttuurisidonnaisiin merkityksiin kuin siihen, mitä oikeastaan olin ajatellut alkuteosta kirjoittaessani. Aina hienoja ajatuksiaan ei ollut jälkikäteen helppo muistaa. Lopulta jännittävintä tässä kaikessa ei ollut sanojen loputon pyörittely aikavyöhykkeiden yli tai edes reissun fyysinen osa eli julkaisutapahtumaan ja Donald Trumpin johtamaan Washington DC:hen matkustaminen – vaikka viimeksi mainittu kiistatta kovin hermostuttikin. Kiehtovampaa oli huomata, millainen kokemus matka oli minulle nimenomaan vammaisena kirjoittajana.

Kaikki Propel-sarjassa julkaistut teokset siis käsittelevät joiltain osin vammaisuutta. Kustantajani Stephen Kuusisto on näkövammainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen professori Syracusen yliopistossa. Nine Mile Pressin nettisivuilla todetaan, että Propel-kirjat ilmentävät “disability gain” -ajatusta. Kuurojen yhteisöltä lainatussa käsitteessä on yksinkertaistaen kyse siitä, että kokemus vammaisuudesta voi olla syvällisen ymmärryksen, oivalluksen tai tiedon lähde. Propel-teoksissa vammaisten runoilijoiden poetiikka on esillä koko voimallaan.

Vaikka Washingtonin helle oli armoton ja poliittinen tilanne vähintään kireä, oloni oli matkan aikana omituisen kevyt. Tajusin, että sain mahdollisesti ensi kertaa keskustella teokseni vammaisuuden tematiikasta niin, ettei tilanne ollut ensisijaisesti jännittynyt. Kukaan ei kysynyt, eikö henkilökohtaiseksi mielletyn aiheen käsittely hermostuta minua. Mikä tärkeintä, en itse pohtinut kertaakaan leimaa vammaisena kirjoittaja käsittelemässä vammaisuutta. Ulkopuolisuuden sijaan pääsin siis osaksi laajempaa kirjallista keskustelua. Minä ja Stephen sekä julkaisutilaisuudessa kanssani ollut runoilija Kenny Fries saimme jakaa kokemuksemme vammaisina kirjoittajina ja sen, miten vapauttavaa aiheesta voi olla kirjoittaa ja keskustella, kun sitä ei tarvitse jatkuvasti selittää.

Disability gain -käsitteelle ei uskoakseni ole olemassa vakiintunutta suomenkielistä vastinetta tai ainakaan en ole sellaista löytänyt. Ehkä puhuisin vammaisvahvuudesta tai runouden yhteydessä vammaisuuden eri poetiikoista. Se, ettei vammaisuus tässä ajassa juuri ole esillä syvällisen ymmärryksen lisäämisen kautta ei yllätä minua. Vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksia kavennetaan järjestelmällisesti niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Yle on kirjoittanut laajasti vammaispalvelulain muutosten vaikutuksesta vammaisten henkilöiden arkeen. Trumpin hallinto puolestaan pyrkii poistamaan yhdenvertaisuuden vaatimuksia paikallisesta lainsäädännöstä. Käytännössä tämä tarkoittaa itsenäisen elämän mahdollisuuksien vähenemistä ja jopa paluuta laitoskulttuuriin.

Tällaisessa tilanteessa kirjoittaminen vammaisuudesta oivallusten lähteenä tuntuu minustakin välillä olevan naiivia. Oivaltamisen lisääntyminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö vammaisten kirjoittajien ääni olisi yhteiskunnallinen tai kriittinen, pikemminkin päinvastoin. Kuten yhden runon puhuja Kenny Friesin kokoelmassa Returns (2026) kysyy: Why don’t you let me leave my mark? With no/ flaws on your skin – how can I find your heart?

Alkuperäisen teokseni vastaanotto on ollut hyvä ja olen siitä kiitollinen. Kotimaisessa kirjallisuuskeskustelussa vammaisuuden lähestyminen kuitenkin tuntuu yhä helposti rajaavan tekijät tarkoin määriteltyyn lokeroon. Sen sisältä löytyy yhä uudestaan muiden muassa vaade joksikin toiseksi muuttumisesta. Vieraassa maassa ja vieraalla kielellä tuon lokeron takaa avautuikin ovia uusiin mahdollisuuksiin. Kenties disability gain tarkoittaa myös tällaista kokemusta.

Matkallani sain huomata, miten lohdullista voi olla löytää kirjailijana yhteisö, jolla yhteinen kieli. Uskon, että samanlainen yhteys on sitä etsiville löydettävissä kotimaisen kirjallisuuden kentiltä. Vammaisuus sellaisena kuin vammaiset kirjailijat siitä itse kertovat, ansaitsee kirjallisessa keskustelussamme nykyistä enemmän huomiota. Se ei välttämättä vielä johda julkaisusarjoihin tai palkintoihin. Parempaan ymmärrykseen omasta tekemisestä ja kiinnostavampaan kirjallisuuteen se kuitenkin saattaa johtaa.

Kirjoittaja

Sanni Purhonen

Sanni Purhonen on espoolainen runoilija, luovan kirjoittamisen opettaja ja kriitikko. Kuva: Veikko Somerpuro.