Tosi ja kuvitteellinen autofiktio
Kirjailijan ja kertojan välinen suhde sekä kiehtonut että hämmentänyt autofiktiivisen kaunokirjallisuuden kirjoittajia, lukijoita, tutkijoita ja kriitikoita. Koska autofiktiivinen kirjallisuus perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin mutta on silti fiktiota, sitä ei ohjaa samanlainen vaatimus totuudellisuudesta kuin esimerkiksi tietokirjallisuutta tai journalismia. Autofiktiivinen ilmaisu tarjoaakin kirjoittajille mahdollisuuksia leikitellä todellisten ja kuvitteellisten sisältöjen välisillä suhteilla.
Tuntumaa autofiktiivisten teosten totuudenmukaisuudesta on perinteisesti vahvistettu esimerkiksi painamalla kirjan kanteen kirjailijaa esittävä valokuva tai graafinen luonnos. Äänikirjojen suosion voimakas kasvu on viime vuosina rohkaissut entistä useampia kirjailijoita luomaan äänellään intiimimmän yhteyden sisäisen maailmansa ja yleisön välille. Nämä keinot lähentävät kirjailijoita lukijoihin, mutta samalla ne hämärtävät rajaa tekijän ja kertojan välillä.
Kirjailija Erkka Mykkänen on läsnä autofiktiivisessä romaanissaan Sellainen mies (Gummerus, 2024) moninkertaisella tavalla. Mykkänen on kirjoittanut teoksensa, lukenut sen äänikirjaksi, ja lisäksi sen kantta koristaa graafinen mukaelma hänen kasvoistaan. Esimerkkinä vastaavasta voidaan mainita kirjailija Jussi Seppäsen romaani Jussi Seppänen (WSOY, 2020), jossa Seppänen on läsnä kaikilla niillä tavoilla kuin Mykkänenkin omassa teoksessaan, mutta näiden lisäksi romaani kantaa Seppäsen nimeä.
Mykkäsen alkuperäisenä ajatuksena oli kirjoittaa Sellaisessa miehessä suoraan omista kokemuksistaan.
– Lähtökohtanani ei ollut autofiktiivinen kirjoittaminen vaan todellinen elämäni. Havahduin kuitenkin kirjoitusprosessin aikana lähestymistavan ongelmiin. En halunnut asettaa joitain todellisia henkilöitä tilanteeseen, jossa he kokevat ikävällä tavalla joutuneensa kirjani materiaaliksi. Lisäksi tarvitsin fiktiivisiä vapauksia oikoakseni mutkia ja kertoakseni mielessäni olevan tarinan parhaalla mahdollisella tavalla.
Päätöksen taustalla oli siis Mykkäsen halu tehdä taiteellisia ja eettisiä ratkaisuja, joiden kanssa hän voisi elää. Kun kirjailija muutti lähestymistapaansa, hän havaitsi kirjoittavansa autofiktiota.
– Autofiktiota koskevissa keskusteluissa unohtuu usein se, että sanassa autofiktio on todella mukana myös sana “fiktio”. Vaikka kirjailija olisi teoksen päähenkilö, mukana on silti enemmän tai vähemmän keksittyjä elementtejä, joita lukijan ei ole tarkoituskaan osata erottaa toisistaan.
Kasvot kannessa
Mykkäsen Sellaisen miehen kansi on graafikko Elina Warstan käsialaa. Kirjailija katsoo Warstan lyijykynäluonnoksessa suoraan kohti lukijaa. Kansikuva miellytti Mykkästä, mutta hän myöntää, että omien kasvojen näkeminen kirjan kannessa nosti silti hänelle palan kurkkuun.
– Ei helvetti, kamalaa, oli ensireaktioni. Ajattelin lukijoiden olettavan, että kaikki kirjassa kirjoittamani on totta sellaisenaan. Mutta sulateltuani asiaa tajusin, että ratkaisu oli vastaansanomaton. Kansikuva vastasi hyvin kirjani ilmaisua, joka on suoraa ja konstailematonta.
Kansi-idea syntyi Mykkäsen ja Warstan yhteistyönä. Warsta oli tehnyt aiemmin kannen Antti Holman autofiktiiviseen romaaniin Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020), ja Mykkänen ehdotti Warstalle, että Sellaisen miehen kansi voisi olla samankaltainen.
Mykkäselle oli tärkeää, ettei kanteen painettu häntä esittävää valokuvaa, joka vastaisi yksi yhteen todellisuutta, vaan graafinen luonnos hänestä.
– Warstan lyijykynäluonnos on kuva, tulkinta, todellisuudesta, aivan kuten romaaninikin.
Autofiktiivistä kaunokirjallisuutta tutkinut ja opettanut Päivi Koivisto toteaa, että kirjailijaa esittävä kansi voi korostaa tiettyjä teoksen merkityksiä. Koivisto on nykyään Teoksen kustantaja ja viittaa esimerkkinä kustantamolleen kirjoittavan Ossi Nymanin romaanitrilogiaan, joka koostuu romaaneista Röyhkeys (2017), Patriarkaatti (2019) ja Häpeärauha (2022). Kannet romaaneihin on tehnyt Sanna-Reeta Meilahti.
– Autofiktiivisen Röyhkeyden kanteen on aseteltu värimosaiikin päälle hahmo, jonka lukija voi tulkita takaliepeessä olevan valokuvan perusteella Nymaniksi. Patriarkaatin kannessa ei ole kirjailijaan viittaavaa kuvaa, sillä teos on muita trilogian romaaneja fiktiivisempi. Häpeärauhassa on jälleen vartaloprofiili, joka muistuttaa Nymania. Tämä on klassinen tapa tehdä autofiktiivisen romaanin kansi.
Koivisto tutki väitöskirjassaan Pirkko Saision autofiktiivistä romaanitrilogiaa – Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003) – ja analysoi myös teosten kansia, jotka ovat Marjaana Virran työtä.
– Valokuvat nuoresta Saisiosta on upotettu taitavasti kunkin romaanin kansitaiteeseen. Kun kerronta trilogian edetessä muuttuu, muuttuvat myös kansien värit ja sävyt sekä Saisiota esittävät, muokatut valokuvat. Kannet kertovat, millaisia teokset ovat sisältä. Trilogian kannet ovat todella hienot.
Koivisto viittaa myös kirjailija Antti Röngän koulukiusaamista ja seksuaalista häpeää käsitteleviin autofiktiivisiin romaaneihin Jalat ilmassa (Gummerus, 2019) ja Nocturno 21:07 (Gummerus, 2021). Molempien kansiin on hahmoteltu grafiikan lomaan nuoren miehen kasvot.
– Jalat ilmassa -romaanin kannessa olevat kasvot ovat selvästi jonkin muun kuin Röngän, kun taas Nocturno 21:07 -romaanin kannessa olevat kasvot voisivat hyvinkin olla hänen, vaikka tulkinnasta ei voikaan olla varma. Se, että autofiktiivisen romaanin kannessa hyödynnetään kirjailijan kasvoihin viittaavia mutta silti niistä poikkeavia kuvia, on niin ikään kiinnostava valinta.
Rönkä on itse samaa mieltä. Hän toteaa, että kansikuvavalinnat vaikuttavat lukijoiden tulkintoihin tekijän ja kertojan välisestä suhteesta.
– Kasvokuvat romaanieni kansissa antavat olettaa, että kerron itse oman tarinani omalla äänelläni, hieman samalla tavalla kuin elämäkertakirjan kannessa oleva kasvokuva antaa olettaa, että kyseessä on juuri hänen tarinansa. Se, että kasvot eivät ole omani, korostaa puolestaan teosten fiktiivisyyttä.
Rönkä kertoo olevansa tyytyväinen kansien sävymaailmaan ja tunnelmaan. Hän ei kuitenkaan osallistunut itse niiden ideointiin tai suunnitteluun, vaan kansien toteuttamisesta vastasi graafikko Jenni Noponen.
– Kansi voi vahvistaa käsitystä autofiktiivisen romaanin tunnustuksellisuudesta. Se tuo kirjailijan lähemmäs lukijaa, mutta voi myös aiheuttaa väärinkäsityksiä. Olen ylipäänsä pohtinut viime vuosina paljon sitä, että tapa, jolla luemme ja vastaanotamme autofiktiivistä kirjallisuutta, voi luoda mielikuvan, että teokset ovat omakohtaisempia kuin ne todellisuudessa ovat.
Röngän mielestä useimmat lukijat osaavat kuitenkin erottaa kaunokirjallisen teoksen kertojan sen tekijästä.
– Suurin autofiktioon liittyvä väärinkäsitys on se, että autofiktiota tekevät kirjailijat kokisivat olevansa poikkeuksellisia yksilöitä. En pidä itseäni tai omia kokemuksiani mitenkään erityisen kiinnostavina. Autofiktio tarjoaa minulle yksinkertaisesti keinon kirjoittaa avoimesti lähtökohdistani, viiteryhmistäni ja tavastani katsoa maailmaa. Pidän myös lukijana siitä, että voin aistia tekstistä tekijän läsnäolon.
Siinä missä kirjailijan nostaminen autofiktiivisen romaanin kanteen voi häivyttää eroa tekijän ja kertojan välillä, kirjailijan jättäminen pois kannesta voi puolestaan korostaa tätä eroa. Autofiktiota pitkään kirjoittaneelle kirjailija Saara Turuselle jälkimmäinen toimintatapa on tietoinen taiteellinen valinta. Turunen kertoo, ettei hän ole kokenut luontevaksi sitä, että kirjojensa kannessa olisivat hänen omat kasvonsa.
– Kirjojeni materiaali on peräisin omasta elämästäni, mutta minulla ei ole ollut tarvetta korostaa, että kerron niissä itsestäni. Olen halunnut lukijoiden keskittyvän itseni sijaan teokseeni, sen aiheeseen sekä tapaan, jolla olen konstruoinut kokonaisuuden.
Turunen suhtautuu kaunokirjallisten teosten kansiin erillisinä taideteoksinaan, jotka esittävät oman tulkintansa tekstin sisältämistä merkityksistä. Juuri tämä miellytti häntä lapsettomuutta ja äitiyttä käsittelevän romaaninsa Hyeenan päivät (Tammi, 2024) kansitaiteessa.
– En keskustellut kannesta lainkaan sen toteuttaneen graafikko Sanna Manderin kanssa. Kun näin kannen ensimmäistä kertaa, ihmettelin, mikä tämä on. Mutta tarkasteltuani rauhassa kantta, siinä olevaa ilmapalloa ja osittain piiloon jäävää hyeenaa, kiehtouduin siitä, kuinka Mander oli onnistunut laajentamaan teokseni maailmaa omalla visuaalisella ilmaisullaan.
Kirjailija omien kirjojensa lukijana
Sen lisäksi, ettei ole halunnut omia kasvojaan teostensa kansiin, Turunen ei ole lukenut omia kirjojaan äänikirjoiksi. Tämänkin päätöksen taustalla on kirjailijan halu erottaa oma persoonansa teoksistaan. Turusen viimeisimmät romaanit on tulkinnut äänikirjoiksi näyttelijä Krista Kosonen.
– Kirjallisuuskeskusteluissa teoksesta etsitään useammin tekijän persoonaa kuin teatterikeskusteluissa. Olen kiinnittänyt tähän huomiota, kun olen käyttänyt omia tekstejäni esityksen materiaalina. Vaikka kyseessä olisi täsmälleen sama kohtaus, jonka olen kirjoittanut romaaniini, ihmiset tulkitsevat sen teatterikatsomosta käsin helpommin yhteiskunnalliseksi kuin kirjaa lukiessaan. Asiaan vaikuttanee lukemisen yksityinen luonne, mutta myös se, että teatterissa tekstin ja kokijan välissä on näyttelijä, joka tulkitsee kohtausta.
Mykkäselle sen sijaan oli alusta alkaen selvää, että hän lukisi Sellaisen miehen itse äänikirjaksi.
– Lukeminen tuntui yksinkertaisesti luontevalta. En ole äänityön ammattilainen, mutta minulla on kokemusta siitä esimerkiksi kirjoittamista käsittelevän podcastini Kirjoittamisesta myötä. Äänitysprosessi oli intensiivinen, mutta palkitseva. Pidin siitä, että saatoin lukea esimerkiksi dialogit valitsemallani tavalla ja korostaa äänenpainoilla tiettyjä tekstin merkityksiä.
Koivistonkin mielestä äänikirjan lukijalla, oli se sitten kirjan tekijä tai ääninäyttelijä, on oma vaikutuksensa siihen, kuinka totuudenmukaiseksi teksti koetaan.
– Kun kirjailija käyttää omaa ääntään, kuulijan mielessä vahvistuu käsitys siitä, että tämä kertoo tarinaa omasta elämästään. Toisaalta osa kirjailijoista haluaa tietoisesti etäännyttää tekstinsä omasta persoonastaan antamalla sen jonkun toisen luettavaksi. Vastikään eräs kustantamoni kirjailija toimi näin, sillä ei halunnut antaa yleisölle väärää viestiä.
Turusenkin romaanit julkaisseen Tammen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Petra Maisonen kertoo, että tekijän läsnäolo kirjan nimessä, kannessa ja äänikirjan lukijana voi vaikuttaa teoksen vastaanottoon. Hän viittaa esimerkkinä näyttelijä-kirjailija Jussi Nikkilän romaaniin Näyttelijä (Tammi, 2019).
– Koska romaanin kannessa on mieshahmo, sen nimi viittaa näyttelemiseen ja Nikkilä lisäksi on lukenut sen äänikirjaksi, keskustelu kirjasta jumittui spekulaatioon siitä, mitkä sen tapahtumat olivat tosia ja mitkä eivät. Harmi kyllä hyvin harvat ammattilukijatkaan tunsivat tarvetta paneutua tulkinnoissaan siihen, mitä Nikkilä haluaa romaanillaan sanoa.
Maisosen mukaan kustantaja tekee päätöksen äänikirjan lukijasta yhdessä kirjailijan kanssa. Hän toteaa, että keväällä käydyt keskustelut äänikirjojen lukemisen palkkionmuodostuksesta ovat lisänneet kirjailijoiden halukkuutta lukea itse omat teoksensa äänikirjoiksi.
Autofiktio ja julkisuus
Autofiktion kirjoittaja altistaa itsensä julkisuudelle ilmeisemmin kuin puhtaasti fiktiivisiä tekstejä kirjoittava kirjailija. Intiimillä kirjoittamisella on erityinen arvonsa, sillä se mahdollistaa vaiettujen ja torjuttujen kokemusten käsittelyn, mikä puolestaan voi herättää lukijassa tuntemuksen siitä, ettei hän olekaan yksin ongelmiensa kanssa. Arkaluontoisia asioita autofiktion keinoin käsittelevä kirjailija voi kuitenkin kokea julkisuuden ahdistavaksi tai pelottavaksi – etenkin mikäli hän kirjoittaa kokemuksista, joihin liittyy ennakkoluuloja ja häpeää. Autofiktion fiktiivisen puolen korostaminen voi auttaa kirjailijaa käsittelemään julkisuutta etäännyttämällä persoonaansa tekstistään.
Turunen kertoo, että tekijä ja kertoja menevät kuitenkin teoksen vastaanotossa joskus iloisesti sekaisin.
– Osa autofiktion kirjoittajista käyttää teksteissään omaa nimeään, mutta itse en tee koskaan niin. Siksi olenkin joskus sävähtänyt, kun olen huomannut, että kirjani päähenkilöä on kutsuttu jopa omalla etunimelläni. Näin tapahtuu kuitenkin harvoin, sillä ihmisillä on nykyään aika harjaantunut tapa lukea kirjallisuutta.
Toisaalta Turunen kokee, että tekijän ja kertojan sekoittuminen lukijoiden tulkinnoissa toisiinsa on hinta, jonka autofiktion kirjoittajan on maksettava työstään.
– Esikoisromaanini julkaisun yhteydessä minua turhautti keskustelu siitä, ovatko tietyt kirjani tapahtumat totta vai eivät. Myöhemmin ymmärsin, että ihmisillä täytyy olla vapaus keskustella kirjallisuudesta juuri sillä tavalla kuin he haluavat, ja että kirjailijan on parempi olla sekaantumatta kirjojensa vastaanottoon.
Rönkä puolestaan kokee, että ristiriita taiteellisen avoimuuden ja julkisuuden välillä on kouriintuntuvin juuri kaunokirjallisuudessa.
– Kaunokirjallisuus tarjoaa suojatun ja rajatun tilan käsitellä peittelemättä vaikeitakin kokemuksia. Monet kirjailijat ovat kuitenkin introvertteja ja yksityisiä ihmisiä sekä tarkkoja siitä, mitä he kertovat itsestään muille. Kirjailijanurani alkuvaiheessa suhtauduin julkisuuteen aika rennosti, mutta vuosi vuodelta olen tullut varovaisemmaksi. Tekstieni ja persoonani sekoittuminen julkisuudessa toisiinsa on alkanut ahdistamaan minua entistä enemmän.
Mykkänenkin myöntää julkisuuden hankalat puolet. Syy on sama kuin Turusella ja Röngällä: Huoli siitä, ymmärtävätkö ihmiset, etteivät he voi oikeasti tietää, mikä tekstissä on niin sanotusti totta ja mikä ei.
– Totuuteen liittyvät nyanssit voivat olla hyvinkin merkityksellisiä, ja väärinymmärrykset voivat olla kirjailijalle kipeä asia. Tästä syystä mietin aina tarkkaan, mitä kerron itsestäni julkisuudessa. Jos sanon haastattelussa jotain, silloin se on totta, mutta jos kirjoitan jostain kirjassani, silloin se voi olla totta tai sitten ei. Lukijoiden väärinymmärrysten kanssa oppii elämään, kun on ensin pystynyt selkeyttämään ja perustelemaan itselleen oman toimintansa ja sen mahdolliset seuraukset. ■
Mika Pekkola
Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.