Toivon menettämiseen ei ole varaa
Toivottomuuden tunteet ovat monelle kirjailijalle tuttu kokemus. Teksti ei etene, käsikirjoituksen palaute viipyy ja viipyy tai sitten sähköpostissa odottaa viesti, jonka mukaan kirja ei sovi juuri nyt kustantamon kustannusohjelmaan. Raha on tiukassa, kirjaa ei noteerata missään, ja kollegat tuntuvat menestyvän aina paremmin tai ainakin kirjoittavan kiinnostavampia kirjoja. Samaan aikaan hallituksen linjaukset vetävät kirjailijoiden taloutta entistä tiukemmalle.
Ei siis ihme, että toiveikkuuden ylläpito voi tuntua vaikealta, jopa mahdottomalta. Miten se sitten onnistuisi ilman päälle liimattua positiivisuutta? Ongelmista voi ja pitää puhua. Kaikki edellä mainitut tilanteet ovat todellisia haasteita kirjailijan työssä. Niitä ei voi kieltää eikä vähätellä.
Mutta mikä sitten on hyvin? Kysymys tuli mieleeni, kun luin San Francisco Chroniclesta tammikuussa 2025 julkaistua juttua transsukupuolisista kirjailijoista Trumpin hallinnon alla. Heille vallitseva poliittinen tilanne on akuutti eksistentiaalinen uhka. Kun hallitus on linjannut, että sukupuolia on vain kaksi, transsukupuoliset ihmiset eivät saa uusia passejaan, ja viranomaiset saattavat pitää panttivankina myös heidän muita henkilöllisyystodistuksiaan. Ilman henkilöllisyystodistusta ei esimerkiksi voi ostaa eikä vuokrata asuntoa, autoa eikä hotellihuonetta. Mikä pahinta, he eivät voi poistua maasta.
Vaikuttaa siltä, että kirjailijat ovat varautuneet hyvin Trumpin valtakauteen. Kaikki aikovat tehdä jatkossakin työtään pelosta huolimatta ja osoittaa vastarintaa fasistista hallitusta vastaan. Voimaa he ammentavat yhteisöstään, jonka puolesta he ovat myös valmiita taistelemaan.
Vaikuttaa siltä, että transsukupuoliset kirjailijat ovat varautuneet hyvin Trumpin valtakauteen.
”Meillä ei ole varaa epätoivoon. Me voimme surra, mutta meillä on oltava polttoainetta jatkaa, itsemme ja tulevien sukupolvien takia”, sanoo kirjailija Caro De Robertis.
Ongelmien vertailu ei usein ole hedelmällistä – aina löytyy niitä, joilla ovat asiat vielä huonommin. Vertailu voi myös aiheuttaa todellisten ongelmien vähättelyä. San Francisco Chroniclen juttu sai minut kuitenkin muistamaan sananvapauden merkityksen. Saamme – ainakin toistaiseksi – kirjoittaa vapaasti mistä aiheesta haluamme vailla pelkoa sensuurista. Toki suuret kustantamot voivat vieroksua marginaalisiksi miellettyjä aiheita, mutta ainakaan Suomessa ei ole vielä kielletty kirjoja esimerkiksi niiden sateenkaarisisällön takia.
Ja ei – se, että joku kritisoi jonkun enemmistön edustajan kirjoittamaa kirjaa vähemmistöstä, ei ole sensuuria. Joka niin luulee ei tiedä, mitä sensuuri todella on.
Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys varsinkaan nykytilanteessa, jossa oikeistopopulismi nostaa suosiotaan hallituksen johdolla. Silti olemme suomalaisina kirjailijoina vielä kohtuullisen hyvässä asemassa tässä suhteessa.
Se, että joku kritisoi jonkun enemmistön edustajan kirjoittamaa kirjaa vähemmistöstä, ei ole sensuuria.
Toinen toiveikkuutta herättävä asia on mahdollisuus kääntyä muiden kirjailijoiden puoleen. Niin tekevät myös sanfranciscolaiset kollegamme. Jos toivottomuuden tunteista saa puhua toisen ihmisen kanssa, ahdistus lievenee. Samalla tarvitaan myös vastarintaa. Siinäkin joukko ihmisiä on vahvempi kuin yksilö.
Sanfranciscolaisella kollegalla Vera Blossomilla on selviytymiskeino vaikeisiin tilanteisiin:
”Nojaan yhteisööni, teen tilaa ilolle ja työskentelen paremman tulevaisuuden puolesta.”
Niin minäkin yritän tehdä.
Tiina Tuppurainen
Tiina Tuppurainen (s. 1982) on helsinkiläinen kirjailija, joka rakastaa koiria. Hän on julkaissut neljä romaania ja yhden tietokirjan. Vuonna 2025 Tuppuraiselta ilmestyy San Franciscoon sijoittuva romaani ja Heidi Airaksisen kanssa kirjoitettu tietokirja sateenkaarihistoriasta.