Sota teki Ukrainan kirjailijoista dokumentaristeja ja raportoijia
Kun Ukrainan sota alkoi, kaunokirjallisuuden kirjoittaminen loppui monilla kuin seinään.
– Olin tehnyt romaanini ensimmäisen luvun valmiiksi neljä päivää ennen suurhyökkäystä, sanoo Juri Andruchovytš, yksi Ukrainan merkittävimpiä nykykirjailijoita.
– Lopetin silloin kirjoittamisen, koska ajattelin, ettei kukaan tarvitsisi tätä kirjaa.
Kaunokirjallisuuden sijaan Andruchovytš päätti raportoida sodasta, ja hän esiintyi hyvin usein länsimaisessa mediassa. Hän sanoo olevansa etuoikeutettu, sillä yli 60-vuotiaana hän voi tarkkailla sotaa osallistumatta siihen ase kädessä. Hän myös asuu maan länsiosissa, jossa on turvallisempaa kuin idässä tai Kiovassa.
Monet kirjailijat alkoivat dokumentoida elämää sotaa käyvässä maassa sekä Venäjän tekemiä sotarikoksia. Andruchovytšin ikätoveri ja niin ikään menestynyt kirjailija Andrei Kurkov on kirjoittanut jo kolme tietokirjaa elämästä sodan alla.
– Ne koostuvat päiväkirjoista ja esseistä, joita olen kirjoittanut kansainväliselle medialle, Kurkov kertoo.
Kirjoittamistani ohjaavat rakkaus, raivo ja muisti, sanoo Oleksandr Mykhed.
Nuoremmat kirjailijat dokumentoivat sotaa armeijan riveistä käsin. Yksi heistä on Oleksandr Mykhed, joka yhdistelee omia huomioitaan, haastatteluita ja sotarikosten dokumentointia kirjassa Sodan kieli. Kriitikot ovat kutsuneet kirjaa vihaiseksi, järkyttäväksi ja raa’aksi.
– Kirjoittamistani ohjaa kaava, jossa on kolme komponenttia: rakkaus, raivo ja muisti, Mykhed sanoo.
– Tunnen rakkautta ihmisiä kohtaan ympärilläni: ystäviäni ja isänmaallisia vapaaehtoisia, jotka palvelevat maatamme. Raivoa tunnen vihollistamme kohtaan ja kaikkea sitä, mitä he meille tekevät: sotarikoksia ja kansanmurhaa. Kolmas komponentti on muisti, sillä meillä on niin paljon asioita, jotka haluaisimme unohtaa, mutta emme saa.
Mykhed sanoo, että hänen on nyt vaikeaa edes ajatella fiktion kirjoittamista.
– Venäjän hyökkäyssota katkaisi mielikuvitukseni siivet, enkä pysty lentämään. Nyt minulla on jalat maassa ja keskityn todellisuuteen.
Sodan alussa paljon mustaa huumoria
Juri Andruchovytš toivoi ennen sotaa, että Ukrainan kirjallisuudessa olisi enemmän kepeyttä. Hänestä maassa on perinteisesti tehty turhan paljon vakavaa, jopa pateettista kirjallisuutta.
Hän myöntää, että sodan keskellä olisi epäsopivaa kirjoittaa hauskoja tekstejä, mutta etenkin sodan alussa Ukrainassa oli paljon mustaa huumoria.
– Oli paljon meemejä ja vitsejä, jotka käsittelivät ukrainalaisten ja venäläisten eroja, ja ne olivat usein hyvin nokkelia ja tummanpuhuvia. Niiden keskiössä oli aina venäläisten sotilaiden kuolema.
Vitsailu on sittemmin vähitellen loppunut, Andruchovytš sanoo.
– Vuonna 2022 olimme optimistisia, koska näimme Ukrainan armeijan menestyvän ja olimme varmoja, että keväällä 2023 Ukrainan armeija vapauttaisi kaikki miehitetyt alueet. Se oli hyvän tunnelman ja positiivisten odotusten aikaa.
Sodan pitkittyessä optimismin tilalle on tullut uupumusta, moraalista kamppailua, hermostuneisuutta ja vakavuutta, Andruchovytš sanoo.
Kirja-alan buumi sodan keskellä
Ukrainan kirjallisuuselämä kuitenkin kukoistaa. Ukrainan kirjallisuus kiinnostaa niin kotimaassa kuin ulkomailla, kustantamot julkaisevat uutuuksia ja klassikoita, ja kirjailijat kiertävät kirjamessuja ja kirjastojen iltamia. Lavarunoudesta on tullut suosittua.
Kyse on kulttuurisen identiteetin löytämisestä, mutta myös arjen säilyttämisestä, sanoo Oleksandr Mykhed.
– Venäjä haluaisi rikkoa jokapäiväiset tapamme, ja kansanmurhan yksi tarkoitus on muuttaa rutiineja ja ihmisten käytöstä. Mutta monet meistä ovat huomanneet, että he eivät voi viedä meiltä lukemista. Se on osa kansanluonnettamme, ja on tärkeää, että ihmiset saavat sen takaisin.
Myös käännöstoiminta on voimissaan.
Kustantaminen on vilkasta ja runous suosittua.
– Sofi Oksasen Samaan virtaan – Putinin sota naisia vastaan julkaistiin muutama kuukausi sitten ukrainaksi, ja minusta se on mieletön kirja. Sofin kampanja Ukrainan puolesta on ainutlaatuinen, ja kirjoissaan hän pystyy selittämään mitä laajemmille yleisöille, mitä tapahtuu, Mykhed sanoo.
– Olemme onnekkaita, että meillä on tällainen suurlähettiläs jakamassa tarinoitamme.
Sananvapauden rajat nykyään kansalaisyhteiskunnasta
Ukrainassa on nähty monia kausia, kun sananvapaus on ollut tiukasti rajattua. Tällä hetkellä media on vapaa ja poliitikkoja saa arvostella, mutta sota aiheuttaa varovaisuutta ja itsesensuuria.
– Ihmiset ovat radikalisoituneita ja traumatisoituneita, ja kirjailija voi helposti aiheuttaa skandaalin huomautuksella tai artikkelilla, jota kukaan ei rauhan aikana huomaisikaan, Andrei Kurkov kertoo.
– Nyt ei esimerkiksi voisi kirjoittaa romaania, jossa on positiivinen venäläinen hahmo.
Juri Andruchovytš sanoo, että olisi myös riski julkaista kirjoja tai esseitä, joiden tulokulma sotaan katsottaisiin liian kepeäksi. Käytännössä tuomion antavat kollegat ja yleisö.
– Ilmiötä kutsutaan hyppäämiseksi sakaalijunan kyytiin, Andruchovytš sanoo.
Käytännössä kyse on maalittamisesta, jossa suuri ihmisjoukko hyökkää sosiaalisessa mediassa ”väärin tehneen” kimppuun kuin lauma sakaaleita.
– Kukaan ei tiedä, miten siinä tilanteessa pitää toimia: jos olet hiljaa, sinua pidetään syyllisenä, ja jos yrität selittää miksi et ole syyllinen, saat lisää syytöksiä.
Someyleisö tarkkailee sananvapauden rajoja: sotaan ei saa suhtautua kevyesti eikä venäläisiin positiivisesti.
Hänestä on aistittavissa selkeä valtavirran mielipide, jonka piirissä on parempi olla. Andruchovytšin mukaan monet kirjailijat varovatkin muodostamasta liian radikaaleja ajatuksia. Hän pitää tilannetta tavallaan ironisena: pitkään sensuuria ylläpiti valtiovalta, mutta nykyään sananvapauden rajoja valvoo sosiaalisen median hyvin valpas kansalaisyhteiskunta.
Milloin tulee suuri sotaromaani?
Kun sota joskus päättyy, Andrei Kurkov ennustaa, että Ukrainassa kirjoitetaan liikaa sotakirjoja ja kirjoja, joiden näyttämönä toimii sota, vaikka ne kertoisivat jostain muusta.
– Meillä on jo nyt liikaa tietokirjoja sodasta. En usko, että ukrainalaiset haluavat lukea niitä nyt, eivätkä tulevaisuudessakaan.
Juri Andruchovytšin mukaan sodan alusta eli vuodesta 2014 lähtien maassa on puhuttu, milloin julkaistaan ensimmäinen suuri sotaromaani.
– Ihmiset puhuivat vain kahdesta nimestä: missä on meidän Hemingway? Missä meidän Remarque?
Andruchovytš ei kaipaile Ernest Hemingwayta tai Erich Remarquea, ja moni loukkaantui, kun hän osallistui keskusteluun sanomalla kaipaavansa Ukrainan versiota Jaroslav Hašekista ja Kunnon sotamies Švejkistä.
Hänestä se on yksi parhaista romaaneista ensimmäisestä maailmansodasta, mutta monet pitivät Kunnon sotamies Švejkiä ehkä liian kepeänä ja humoristisena kirjana. Viime aikoina Andruchovytš on alkanut ilokseen huomata, että muutkin kaipailevat Švejkin tyylistä kirjallisuutta.
Hän itse ajattelee, että ulospääsy varovaisuudesta ja itsesensuurista syntyy laadukkaasta korkeakirjallisuudesta.
– Suuri romaani, suuri teksti, ei voi pelätä hyökkäyksiä tai sensuuria, koska sillä on oma energiansa. Sillä on tarve syntyä ja tulla luoduksi. Suurta romaania ei saa rajoittaa, eikä sellaisen kirjoittaja piittaa konfliktien välttelemisestä. Sen kuin menee, kuin Samurai.
Andruchovytš kuitenkin muistuttaa, että suurimmat sotaromaanit ovat aiemmin syntyneet jonkin ajan, ehkä 5–10 vuoden kuluttua sotien päättymisestä.
– Ehkä sama pätee nykypäivään.
Kieli ja kulttuuri sodan välineinä
Ukrainassa on sekä ukrainan- että venäjänkielisiä kirjailijoita, mutta nyt monet venäjänkieliset kirjailijat ovat vaihtaneet kielen ukrainaan.
– Minusta on todella typerää julkaista kirjoja venäjäksi, koska se on vihollisen kieli, ja sitä kieltä Venäjä yrittää globaalisti ylläpitää, Oleksandr Mykhed sanoo.
Hän muistuttaa, että Venäjä haluaa ylläpitää ”venäläisen maailman” käsitettä, joka kattaa kaikki alueet, joissa puhutaan venäjää. Sen ajattelun perusteella kaikki venäjänkieliset lasketaan venäläisiksi, ja heidän oikeuksiaan Venäjä voi puolustaa myös ulkomailla. Kielipolitiikka ja venäjänkieliseen kirjallisuuteen panostaminen on osa Venäjän hybridisodankäyntiä.
Suuri sotaromaani tulee luultavasti sodan jälkeen, ja sen kirjoittajan on toimittava vailla pelkoa maalittamisesta.
– Se on haitallista, väkivaltaista ja vaarallista.
Venäjä onkin tuhonnut valloittamillaan alueilla kirjastoja ja kirjapainoja ja polttanut kirjoja.
Venäjäksi kirjoittaneilla ukrainalaiskirjailijoilla oli usein kiikarissaan Venäjän suuret kirjamarkkinat, jotka ovat nyt heiltä kiinni.
– Ehkä jos he ovat pettureita ja he ovat paenneet Venäjän puolelle, he voivat julkaista siellä jotain Venäjän hallituksen mielestä ”poliittisesti korrektia”, Andruchovytš sanoo.
Andrei Kurkov on kirjoittanut tietokirjojaan nyt ukrainaksi, mutta hän on useissa haastatteluissa todennut, että romaanit hän kirjoittaa luultavasti jatkossakin äidinkielellään venäjäksi.
– Kirjakaupat eivät halua venäjänkielisiä kirjoja, mutta käännökset kelpaavat hyvin. Tietenkään kaikkia venäjänkielisiä ei käännetä, mutta tunnetuimpia käännetään, Kurkov toteaa.
Moni kirjailija on vaihtanut kielen venäjästä ukrainaan.
Hän on huomannut, että ”kielipoliisit” myös seuraavat, millä kielellä kirjailija ilmaisee itseään sosiaalisessa mediassa. Jos kieli on Venäjä, siitä voi seurata kirjojen boikotointia ja jopa poisvetämistä merkkinoilta.
– Kielellinen sensuuri on ongelma, mutta se toimii ilmaisunvapauden kannalta erikoisella tavalla. Jos sanot jotain venäjäksi, sinut luultavasti ignoroidaan ja jäät jumiin lokeroon kaltaistesi ihmisten kanssa. Joissain kaupungeissa se lokero on valtava, eikä eristäminen aiheuta ongelmia tai epämukavuutta. Mutta jos haluaa käydä kunnon dialogia, pitää käyttää ukrainan kieltä.
Kirjallisuuden tukahduttaminen juontaa ainakin Pietari Suuren aikoihin
Kun Juri Andruchovytš oli Suomessa vuonna 1997, hän sanoi Helsingin Sanomille, että ukrainankielistä kirjallisuutta seurasi ehkä 10 000 ihmistä ja kaikki muut lukivat kirjansa venäjäksi.
Nyt hän myöntää, että se oli hieman liioittelua, mutta totuus oli, että tuolloinen presidentti Leonid Kutšma edisti voimakkaasti venäjän kielen asemaa, ja monet ajattelivat, että ukrainan kieltä oli turha opetella.
Muuten 1990-luvulla oli sinänsä vapaa sana, mikä oli iso ero aiempiin vuosikymmeniin.
Kun Andruchovytš aloitti uransa 1980-luvun lopulla, Neuvostoliiton koneisto valvoi julkaisemista. Andruchovytš ja kaksi muuta runoilijaa perusti hulluttelevan ja burleskin ryhmittymän, joka esiintyi yleisöille, sillä julkisia esiintymisiä ei yksikään komitea tai neuvosto valvonut. Häntä edeltävä sukupolvi aktivisti-kirjailijoita oli istunut Neuvostoliiton vankiloissa.
Ukrainan kielen ja kirjallisuuden vainoaminen ulottuu kuitenkin neuvostoaikaakin kauemmas. Pietari Suuren aikaan 1600- ja 1700-luvuilla kirkollisten kirjojen painaminen kiellettiin kirkkoslaavin ”Kiovan-versioina”, ja vain ”Pietarin-versioiden” painaminen oli sallittua. 1800-luvulla Aleksanteri II:n aikaan ukrainankielinen kirjallisuus oli kiellettyä, ja se selvisi vain, koska pieni osa maasta kuului Itävalta-Unkariin, ja siellä ukrainalaisia kirjoja voitiin julkaista. Kirjoittajat muualta maasta lähettivät kirjansa julkaistavaksi Lvivin kaupunkiin.
– Me kaikki kannamme varmaan jotain tästä geeneissämme ja olemme siksi herkkiä oman kielemme suhteen, Andruchovytš toteaa.
Sodan nostattama kansallistunne on lujittanut kielen asemaa. Oleksandr Mykhed kuitenkin muistuttaa, että kirjallisuuskaan ei ole turvassa.
– Minulla on suunnaton toive, että kirjailijat, kustannustoimittajat, kustantajat ja lukijat saisivat kokea olevansa turvassa. Se on suurin haaste: ketä kiinnostaa kirjallisuuden tulevaisuus, jos meillä ei ole kirjailijoita ja lukijoita?
Omat kirjalliset näkymät
Viime vuoden heinäkuussa Andrei Kurkov kaivoi kesken jääneen romaanikäsikirjoituksen esiin ja pakottautui sen ääreen. Historiallisen rikosromaanin Eksyneet sotilaat käsikirjoitus valmistui marraskuussa. Se on kolmas osa rikosmysteerisarjaa, jonka ensimmäinen osa on julkaistu suomeksi nimellä Kiovan korva (Otava, 2025).
– Sittemmin olen taas kirjoittanut dokumentaarisia tekstejä sodasta, mutta haaveilen nyt aloittavani uuden romaanin. Sodan jälkeen haluaisin kirjoittaa useita lastenkirjoja.
Juri Andruchovytš viimeistelee paraikaa episodiromaaniaan, joka jäi sodan alkaessa kesken. Nyt lukuja on jo 18 – jokainen on itsenäinen kertomus, mutta niissä esiintyy sama päähenkilö. Kirja sijoittuu johonkin nimeämättömään Itä-Euroopan totalitaristiseen maahan 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen ja siinä ajaudutaan sotatoimien jälkimainingeissa kohti jonkinlaista dystopiaa.
– Ensin ajattelin, että se kertoo Ukrainan menneisyydestä, mutta nyt pelkään, että jos me antaudumme ja Venäjä voittaa, kirja saattaakin kertoa tulevaisuudestamme.
Haaveissa lastenkirjoja, parempaa tulevaisuutta ja kevyttä pop-kirjallisuutta, kun sota joskus loppuu.
Andruchovytš ajattelee, että kirja olisi hyvä julkaista sodan loppumisen jälkeen, mutta koska sodalle ei nyt näy loppua, se saattaa hyvinkin tulla ulos ennen.
Oleksandr Mykhed ei vielä ole palannut fiktion pariin, mutta hän tietää kyllä, mitä hän haluaisi kirjoittaa.
– Hulvattoman pop-kioskikirjan, jossa on paljon hirviöitä, erotiikkaa ja huumoria. Teen sen sitten, kun minä ja yleisö olemme valmiita tällaiseen eskapismiin, ja kun voimme viettää mukavaa lomaa Krimin rannoilla kirjan parissa.
Juri Andruchovytš ja Oleksandr Mykhed haastateltiin videoyhteydellä ja Andrei Kurkov sähköpostilla. Jutun lähteenä on lisäksi käytetty Ukrainan PEN-järjestön puheenjohtajan, filosofi Volodymyr Yermolenkon verkkoluentoa Helsingin yliopistolla 26. toukokuuta.
Esa Salminen
Esa Salminen (s. 1976) on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja tietokirjailija. Hän on julkaissut 11 kirjaa. Kuva: Nanna Tulikoura